Tämä aihe sisältää 9 vastaukset, 5 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
JulkaisijaViestit
-
4.5.2011, 12:49 #18078
Yrjö Heinonen esitti eilen seminaarissa kalvon musiikista tunteiden ilmaisijana. Esitin vastalauseen, koska esimerkeissä sävellyksissä on sanat tai ne liittyvät elokuviin. Musiikilla ei ole semantiikkaa ja myös niiden herättämät tunteet syntyvät kontekstista mukaanlukien kuulijan kulttuuritausta tai jopa sävellyksen nimestä.
Heinonen puolusteli näkemystään sillä, että musiikki luodaan tiettyisin sanoihin ja musiikki sisältää sanojen luovmat tunteet. Minusta tuo on itsepetosta. Kun sävellykselle annetaan nimi, se jo riittää luomaan kontekstin. Ja elokuvat luovat omia musiikillisiä kliseitään. Tuskin kukaan tulkitsisi esimerkiksi Psychon suihkukohtauksen vingahduksia uhkaaviksi ilman tuota elokuvaa.
http://grohn.puheenvuoro.uusisuomi.fi/71908-musiikki-ja-tunteet
7.5.2011, 7:33 #18867Olet mielestäni aivan oikeassa siinä, että kulttuurinen konteksti määrää musiikin kuulemistavan varsin pitkälle. Meille länsimaisen kulttuurin edustajille ja median seuraajille on syntynyt sisäinen tulkitsija, joka ilman muuta osaa yhdistää tietyt musiikilliset elementit tiettyyn tunteeseen tai tapahtumaan. Tästä käytetään siis nimitystä topos. Ja erityisesti elokuvamusiikki, joka nojaa konventioon (ja samalla luo sitä), ohjaa visuaalisen ja auditiivisen tunneyhteyksiä.
Leonard B. Meyer kirjoittaa teoksessaan Meaning in Music, että olemme tottuneet, että hautajaismusiikki on hidastempoista ja matalaa, ja että joissain kulttuureissa hautajaismusiikki on meistä katsottuna peräti riehakasta. Eli musiikki ei sinänsä tarkoita jotain tiettyä tunnetta tai tapahtumaa, vaan kulttuuri luo sille jonkin tietyn tunteen. Esimerkin ero tosin saattaa johtua myös yleisestä asenteesta kuolemaa kohtaan. Onhan joku joskus aloittanut sen, että hidas ja matala musiikki edustaa arvokkuutta ja vaikka kuolemaa.
Toisaalta musiikki pyrkii joskus jäljittelemään luontoa ja vaikka ihmisen ruumiin ääniä. Uskoakseni ihmisellä on luontainen kyky kokea pelkoa tiettyjen äänien edessä, kuten vaikka kova jyrinän edessä, joka kielii jostain isosta ja uhkaavasta lähettyvillä. Täten musiikissa kuultu vaikka ukkosen imitointi voi herättää tiettyjä pelon tunteita. Samaten kuullessamme piccolohuilun ”liverrystä”, on se helppo yhdistää linnun ääneen. Sen jälkeen yhdistämme mielikuvan linnusta esimerkiksi vapauteen ja huolettomuuteen. Näin piccolohuilun trillit yhdistyvät melko luontevasti tunteisiin huolettomuus, keveys, vapaus.
Toisaalta voimme tuntea olomme surullisiksi hautajaismusiikkia kuullessamme vain siksi, että tiedämme sen olevan ”korrekti” suhtautumistapa tällaisen musiikin ääressä. Ihminen kun pyrkii jäljittelemään läheisten ihmisten tunnetiloja, miksi esimerkiksi seurassa nauraminen on usein hlepomaa. Tai sitten vain tiedämme, että nyt kuuluisi tuntea tällaista tunnetta, sillä tällainen musiikki on yleisesti liitetty tällaiseen tunnekuvaan. Siksi voimme nimetä tietyn musiikin hilpeäksi, humalaiseksi, kiihkeäksi, pelottavaksi jne., vaikka emmä mitään tuntisikaan.
-Jaani-
17.5.2011, 17:41 #18868Tässä juuri onkin mielestäni yksi musiikin kiehtovimmista piirteistä. Miten pelkät toisiinsa yhdistetyt sävelet niin selvästi tuntuvat ilmaisevan jotakin musiikin ulkopuolista asiaa tai tunnetta, joskus vavisuttavan eksaktisti? Kuten Jaani kattavasti selvensi, musiikin kyky luoda merkityksiä ja viitata itsensä ulkopuolelle on monimutkaisesti ja hyvin pitkälle kulttuurin, konventioiden ja ylipäätään kontekstin sanelemaa. Pidän kuitenkin aivan selvänä, että musiikki jatkuvasti luo myös sisäisesti merkityksiä, tyypillisesti juuri tunteiden kautta. Abstrakteissa sävellyksissä (sonaatit, sinfoniat, preludit jne) ulkoiset tekstuaaliset elementit (kuten otsikointi) eivät luo mitään merkityskontekstia, mutta silti niistä aivan selvästi on luettavissa mitä suuremmissa määrin erilaisia merkityksiä. Näkisin musiikin voiman pitkälti perustuvan juuri tähän. Musiikki muodostaa oman kielensä joka ei ole millään tavoin riippuvainen sanoista; ajatus että vasta kielellisten merkitysten myötä musiikki alkaisi merkitä, on hämmentävänä keskeneräinen.
Jaani viittasi lyhyesti ihmisen ruumiin äänien matkimiseen; juuri ruumiillisuuden (itkun, huokausten, naurun, tanssin, ratsastamisen…) kautta musiikki tyypillisesti alkaa merkitä: se vetoaa ei-kielellisiin, esikielellisiin tuntuihimme, jolloin universaalisti, absoluuttisesti aistimme esim. Tshaikovskin viidennen sinfonian alun kuvaavan epäröintiä, levottomuutta ja vähitellen kasvavaa kiihkeyttä.
Mielestäni on lisäksi erittäin tärkeä erottaa, että ihminen ei aktuaalisesti ala tuntea jotakin musiikin ilmaisemaa tunnetta. Musiikin voima ei perustu siihen, että tulemme surullisiksi kuullessamme Eroican hitaan osan, vaan siihen, että nautimme tavasta, jolla se ilmaisee surua, tunnetta, jota olemme tunteneet ja tulemme tuntemaan. Se mitä musiikki siis ilmaisee, on tunteen ”idea”, se ei ”tee” meitä surullisiksi, iloisiksi yms, vaan tuottaa tunnistamisen, eläytymisen ja sisäistämisen nautintoa.
18.5.2011, 13:37 #18869Ei musiikki ilmaise yhtään mitään, tunteet syntyvät kuulijassa. Musiikki vain katalysoi. Musiikilla ei ole mitään merkityksiä, ne syntyvät kuulijoissa ja voivat olla mitä tahansa.
”an informed listener cannot say that it is the sea in Debussy’s composition of the same name … but once the title is known, one visualized the sea on hearing … La Mer.” (Claude Lévi-Strauss, Look, Listen, Read)
Tietokoneen säveltämät teokset voivat myös synnyttää tunteita edellisen perusteella, vaikka säveltäjällä ei niitä ole:
Tsunami Fukushima Sorrow 1 Sorrow 2 Sorrow 3 täällä: http://www.synestesia.com/9.9.2011, 16:11 #18870Musiikilla ei ole semantiikka on tämänkin ketjun teema. Musiikki ja tunteetkin on siinä ja siinä. Kliseillä niitäkin syntyy, toki.
9.9.2011, 21:35 #18871Hitto, pitääkö tästä sitten kirjoittaa oikein kolumni tai pieni essee. Päästäisiin kenties tästä juupas-eipäs-kinastelusta.
P.S. Musiikin semantiikasta siis, ei tunteista.
10.9.2011, 4:51 #18872Kirjoita, anna mennä!
Kannattaa varautua siihen, että viiden sivun esseen jälkeen foorumilla viisastelija torppaa koko tekstin yhteen lauseeseen kiteytetyllä kliseellä. Mutta se on kyllä Amfionin plussa, että tekstejä on helppo kommentoida, toisin kuin printtimediassa. Toivoisinkin keskustelua, enkä viisastelua. Olisi hedelmällisempää, ja ehkä nautittavampaa luettavaakin.
10.9.2011, 5:32 #18873Mikähän se ”yhden lauseen klisee olikaan”?
13.9.2011, 23:17 #18874Olli: ”Hitto, pitääkö tästä sitten kirjoittaa oikein kolumni tai pieni essee. Päästäisiin kenties tästä juupas-eipäs-kinastelusta”.
En ole ylläolevia kirjoitteluja lukenut mutta.., JOS ne ovat juupas-eipäs-kinastelun tasolla, en suosittele kirjoittamista. Ajattelun kaventuessa (asymptoottisesti) nuppineulankärjenlaajuisiksi oppiriidoiksi ja lopulta tunnustukselliseksi ”puolen valinnaksi”, mitään ei ole tehtävissä.
Tai ehkä psykoanalyysi, hypnoosi, viina&laulu&naiset-hoito etc. elävöittävät kivettyneetkin mielipiteet ja JOTAKIN liikahtaa? Liikahdus: ajatellen esim. ketätahansa puoluepuka(ria,maa), ken kesken tv-lähetyksen naamansa vääntyy hallitsemattomasti ja edes hetkellisesti oivaltaa hän elämän eksisteeravan ”monologinsa” ulkopuolella (päässen ilmeellään osalliseksi Francin Baconin maalaustaidetta…)…
Kiiirrjoita toki. Mutta juupas-eipäs-eipäs-juupas-kaltaiset käsitteenkovettumataudit avautuvat vaivoin. Sillä: vaikka kirjoittaisit oikein kunnon jutun, (nyt rupesi soimaan Chopinin balladit korvissani, täytyy lopettaa + voisiko joku kirjoittaa joskus runon, joka OLISI fuuga?) ymmärtävää lukijaa, luetun ymmärtämistäkin tarvitaan, hiiohoi. Enemmän kuin koskaan. Molempia.
p.s. olisiko tässä varauduttava siihen, että aidosti ajatellun kolumnin tai pienen esseen jälkeen saat kyllä kuulla kunniasi tai saat kuulla kunniasi kyllä!
Ystävällisin terkuin,
EV13.9.2011, 23:27 #18875p.s.2 Pomppufiiliksellä musiikiin semantiikasta, mutta ei siis tunteista
-
JulkaisijaViestit
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.