Suomi osaa juhlia sankareitaan, kunhan on ne ensin tunnistanut. Aikamme rakastetuin musiikin menestystarina näyttäisi tällä hetkellä olevan sunnuntaina 60 vuotta täyttänyt Kaija Saariaho. Säveltäjän tietävät kaikki, häneen on helppo samastua ja häntä on helppo ihailla: herkkä mutta suorapuheinen, älykäs mutta nöyrä – naurunalaisena pidetystä friikistä tinkimättömyydellä, rohkeilla ratkaisuilla ja vahvalla omalla äänellä kansainväliseksi suuruudeksi noussut suomalaisnainen. Mutta tarvitseeko laajasti saatavilla oleva Saariahon musiikki oman festivaalin, vai olisiko 50 000 apurahaeuroa voinut käyttää paremmin? Kolmessa päivässä juhlitulla rahallahan olisi luotu paljon uutta säveltaidetta ja autettu varjoon jätettyä nuorempaa polvea esiin.
Mielestäni sankaritarinatkin puolustavat paikkaansa, vaikka pieni maa harmillisesti tuntuukin mahduttavan sisälleen vain yhden sankarin kerrallaan. Vetovoimainen huippu on hyvä saada laajasti tunnetuksi, sillä näin koko genre tiedostetaan suuren yleisön keskuudessa paremmin. Mikään ei tietenkään estäsi vaikkapa kahden tekijän vertailua. Yhteen taiteilijaan keskittyvä laaja katsaus valottaa silti hyvin suunniteltuna tekijän kokeiluja ja oman tien löytymistä pureutuen hittikimaraa syvemmälle. Tällöin tapahtuman olisi tietenkin hyvä tavoittaa laaja yleisö. Vaikutti hyvältä idealta järjestää konserttien ohella myös musiikkiin sanoin pureutuva seminaari – ehkäpä myös varsinaista yleisötyötä olisi voinut tehdä enemmän ja laajemmin, kun kiinnostusta varmasti on?
Kolmesta festivaalikonsertista oli Uusinta-kamariyhtyeen konsertti ”Spaces” kiinnostavimmin suunniteltu. Konsertin avannut sello–piano-duo Im Traume (1982) oli lähes sokeeraavan ristiriitainen kokemus. Juuri Suomen taakseen jättäneen säveltäjän nuoruudenteos oli ensimmäisiä unien logiikasta inspiraationsa ottaneita töitä, ja hyvin erilainen muihin nähden. Teoksessa raaka hälymaailma törmää kaunistelemattomin leikkauksin lähes ilmeettömän anonyymin-atonaaliseen säveltasomateriaaliin. Omaelämäkerrallisen kantaaottavalta tuntuva törmäyttäminen ei ollut vailla tunnelatausta. Nuoren Saariahon ounastelemat radikaalit soittimelliset mahdollisuudet – jollaisiin hän ei koskaan todella syventynyt, ja jotka olivat aikalaissoittajillekin vieraita – näyttivät jännittävästi yhden mahdollisen Kaija Saariahon. Vahvan, yleisönsä haastavan, veistoksellisen. Pianisti Emil Holmströmin ja sellisti Markus Hohdin asiantuntevissa nykykäsissä teos tuntui soivan kuin ensi kertaa.
Maukkaan kontrastin tälle loi trio Cendres (1998), joka on läheistä sukua Saariaho-klassikolle …à la fumée (1989–90). Kokoonpanoaan suuremmin soiva, tarkasti punnittuja ja harmonioiltaan elektronimusiikkimaisesti soivia jatkumoita ja pintoja alttohuilun (Lauri Toivio), sellon ja pianon välille luova teos saa kuulijan uppoamaan kronologisen ajan häivyttävään suggestiivisuuteensa. Sävellyksen aikana korva johdatellaan moninaisin tavoin toisiinsa kietoutuvien soittimien sointipuutarhaan, jossa toistuvasti myös soittimien vahvuudet pääsevät solistisina puhkeamisina esiin. Tämä on juuri sitä Saariahoa, johon niin monet ovat ihastuneet. Ei kuitenkaan makeaa mahan täydeltä, sillä konsertin draaman kaari jatkui hienosti teoksella Terra Memoria (2007), joka säveltäjän toisena jousikvartettona ja äidin kuoleman surutyönä ikään kuin palaa maan äärelle perinteisempään ja muistiassosiaatioita kutittelevaan kvartettosointiin. Uusinta-kvartetti soi teoksen parissa vakuuttavimpana miesmuistiin.
Keskiössä vokaalimusiikki
Koska Saariaho on säveltänyt alusta asti paljon vokaalimusiikkia, soi se oikeutetusti läpi sunnuntain festivaalin. Vokaali-ilmaisuun paneuduttiin jo festivaalin aloittaneessa Sibelius-Akatemian laulumusiikin aineryhmän konserttikokonaisuudessa, jossa pitkälle ehtineet laulu- ja Lied-piano-opiskelijat tarjosivat hyvän kokonaiskattauksen Saariahon opiskeluaikaisesta työstä Preludi–Tunnustus–Postludi (1980) aina tuoreisiin Leinolauluihin (2007). Tekstin käsittelyn, laulusäveltämisen tekniikan ja ajankäytön kehittymisen seuraaminen oli ilmeistä ja valaisevaa. Valaisevaa sen sijaan ei ollut konserttijärjestäjän helmasyntimäinen ratkaisu pimentää katsomo esitysten ajaksi, jolloin laulutekstejä ei voinut seurata esityksen aikana ja tämä laulumusiikista nauttimisen taso riistettiin. Ohjelmajärjestystä oli vieläpä muutettu valoja välillä sytyttämättä ja asiasta suullisesti ilmoittamatta, jolloin pahimmillaan katosi jo käsitys siitä, mitä laulua ja kenen laulamana kuunteli. Omimmillaan Saariahon musiikin parissa oli sopraano Meeri Pulakka, joka nousikin jo heti ensimmäisenä opiskeluvuonnaan muutama vuosi sitten nuorten säveltäjien suosioon. Pulakan kuulas ja luonnollinen ääni yhdistyneenä vahvaan ja sisäistyneeseen tunneilmaisuun nosti yhdessä ääniteknikko Paavo Malmbergin kanssa yhteistyössä toteutetun elektroakustisen teoksen Lonh (1996) kirkkaasti oppilaskonsertilta odotettavan tason yläpuolelle. Yhytettyäni päivän päätteeksi järjestetyssä kutsuvierastilaisuudessa vaatimattoman nuoren laulajan tapaamaan ensi kertaa säveltäjää ei tämäkään säästellyt kannustavia ylisanoja: ”täydellistä, älä muuta mitään, levyttämään vaan!”.
Myös niin Uusinnan kuin kolmantena kuullun Avanti!nkin konsertit päättyivät osuvasti vokaalimusiikkiin. Jan Söderblomin johtama puhallin-, jousi- ja näppäilysoittimia sisältänyt laajennettu Uusinta-kamariyhtye ja lupaavat nuoret laulajat Terttu Iso-Oja ja Aarne Pelkonen esittivät hienon kokonaisesitykseen Tempest Songbookista (1992–2004), joka kokoaa yhteen William Shakespearen Myrsky-näytelmän katkelmiin sävellettyjä, usein erillisinä kuultavia lauluja. Saariaho on kirjoittanut niitä vuosien varrella tärkeiden opettajien ja kollegoiden vuosipäiville. Yllättävän hyvin kokonaisuutenakin toimiva, kutkuttavan kirjavaa soitinnusta sydämellisesti Shakespearea sävelittävään vokaali-ilmaisuun yhdistävä kokoelma päätti konsertin kauniisti ja nöyrästi muistuttaen Anssi Karttusen, Brian Ferneyhough’n, Paavo Heinisen, Peter Sellarsin ja Roger Reynoldsin merkityksestä säveltäjän elämässä. Päivän suurimman lauluelämyksen kuitenkin tarjosi sopraano Karen Vourc’h, joka Avanti!n ja kapellimestari John Storgårdsin kanssa huipensivat festivaalin Émilie-sarjan (2011) Suomen ensiesityksellä. Kyseessä on monodraamaoopperan Émilie (2008–09) kompakti konserttiversio, jossa osa kohtauksista on tiivistetty instrumentaalivälikkeiksi. Sukupuolestaan kärsineen naisneron, Émilie du Châtelet’n (1706–1749) omaa kuolemaansa ennustaviin päiväkirjateksteihin kirjoitettu teos oli mestarillinen osoitus säveltäjänsä kyvyistä käsitellä kohtalokkaita aiheita katarttisesti ja ripauksella toivoa.
Avanti!n konsertti sisälsi lisäksi kollegoiden Paavo Heininen ja Jukka Tiensuu onnittelusävellykset, Sibelius-Akatemian opiskelijoiden tulkintoja säveltäjän kamarimusiikkiteoksista sekä säveltäjän suurimpiin hitteihin lukeutuvan teoksen Lichtbogen (1986), jonka kamariorkesteri onkin jo levyttänyt useampaan kertaan. Vahvasti festivaalilla kautta linjan esiintyneistä sibeliusakatemialaisista nousivat tässä konsertissa erityisesti esiin taidoissa vähintäänkin avantilaisten tasoiset harpisti Vuokko Ahtila (sooloharpputeos Fall) ja sopraano Hanna Rantala (Die Aussicht). Onnittelijoista Tiensuu oli lähtenyt karnevaalilinjalle neljän tilassa liikkuvan soittajan ilottelulla Kalaasi (2012), jonka ilmeinen huumori tuntui vähän oudolta päivän mittaan aistiherkäksi luodun tunnelman parissa. Heinisen kahden Lakkamaalauksen (2012) ”rapsuttelumusiikki” cembalolle, harpulle, kitaralle ja mandoliinille oli tyylikkäämpää vastapainoa päivänsankarin, entisen oppilaansa musiikille.