Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kolumnisti Johanna Korhonen vertaa päivän lehdessä musiikkikilpailuja urheilukilpailuihin: ”Musiikkikilpailuihin verrattuna urheilukisat ovat reiluuden perikuvia. Urheilijoita mitataan täsmällisesti sekunnein, sentein ja pistein.” Huipputason muusikkoja sen sijaan arvostellaan suurelta osin subjektiivisin perustein.
Korhonen on poleeminen kirjoittaja, joka viime keväänä herätti ajatuksia kolumnillaan taiteilijoiden esittelyteksteistä. Tässä tapauksessa sävy on ehkä ymmärtämätön, sillä kilpailujen tuomat hyvät asiat kuten uusi yleisö, mediahuomio ja työtilaisuudet mainitaan lähinnä sivulauseessa.
On turha silti ummistaa silmiä ongelmilta, joita kilpailuvietin ja taiteen yhdistäminen aiheuttaa: kilpailusuoritukset etääntyvät joskus esittävän taiteen todellisuudesta, sillä ne riskien ottoa välttäessään edustavat tulkinnallisessa mielessä keskitietä. Ja kenties hankalimpana asiana on aina välillä hyvä muistaa betasalpaajat ja muut lääketieteelliset keinot, joilla liiallista jännitystä pyritään hillitsemään.
Korhonen kirjoittaa kriittisesti myös psyykkisestä valmennuksesta, jota en kuitenkaan osaa pitää lainkaan pahana asiana: moderni ihminen tarvitsee muutenkin tukea psykofyysisen olemuksensa tasapainottamiseen, oli kyse sitten pilateksesta, joogasta tai elämäntaito-oppaista. Psyykkisen valmennuksen ei tietenkään tulisi silti keskittyä kilpailussa menestymiseen, vaan – Korhosen sanoin – ”rauhan, ilon ja yhteyden ilmentymän” löytymiseen.
Amfionissa kilpailemista on käsitelty runsaasti: lisää luettavaa on esimerkiksi täällä ja täällä.