Pastoraalilla on länsimaisessa taidemusiikissa hyvin pitkät perinteet. Antiikin paimenidyllit olivat yksi Italian renessanssitaiteilijoiden suurista innoittajista; niinpä niillä oli myös tärkeä roolinsa oopperan synnyssä 1600-luvulla, renessanssin myöhäisessä kukoistuksessa.
Pastoraalinäytelmissä paimenet elävät miellyttävää elämää niityillä ja kukkakedoilla laumansa kanssa, aurinko paistaa ja on ikuinen kesä. Tähän idylliin varjonsa tuo tietenkin epäonninen rakkaus: pyyteettömän rakkauden tielle asettuminen tuo mukanaan myrskyt, kärsimykset ja kuoleman. Hyvin usein – kuten Georg Friedrich Händelin oopperassa Acis ja Galatea – kysymys on taruolentojen, henkien ja jumalten välisistä yhteenotoista, jotka järisyttävät paimenidylliä tai jopa murskaavat sen.
Acis ja Galatea -oopperan säveltäjä G.F. Händel (1685–1759) syntyi Saksassa, mutta muutti italialaisesta oopperasta innostuttuaan Italiaan. Kolmen vuoden tournée Firenzessä, Roomassa, Napolissa ja Venetsiassa oli paitsi opettavaista, myös toi parikymppiselle Händelille menestystä Saksan ulkopuolella säveltäjänä: pääasiassa kirkkomusiikkia Italiassa säveltänyt Händel sai kutsun Lontooseen vuonna 1710. Vuosina 1711–15 Lontoossa saikin viisi uutta Händelin italiankielistä oopperaa ensi-iltansa, tosin vaihtelevin menestyksin.
Händel astui vuonna 1717 tulevan Chandosin herttuan palvelukseen ja sävelsi tälle mm. kaksi englanninkielistä, englantilaista masque-perinnettä jatkavaa näyttämöteosta, Acis ja Galatean sekä Estherin, kummatkin kyseisen hovin varsin pienelle kokoonpanolle. Näistä miniatyyriooppera Acis ja Galatea menestyi lopulta parhaiten Händelin kaikista oopperoista ja sitä kuultiin 1700-luvulla Tukholmassakin ”Ruotsin Bachin” eli Johan Helmich Romanin toimesta. Acis ja Galatean, kuten muidenkin Haydnin oopperoiden menestys jäi tosin hänen englanninkielisten oratorioidensa – kuten Messiah’n – varjoon.
Pieni pastoraaliooppera Acis ja Galatea piti pintansa, ja nyt, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin se saa viimein Suomen ensi-iltansa. Suomalainen kamariooppera, Helsingin barokkiorkesteri, lauluyhtye Septima Nebulae sekä solistit Anna-Kristiina Kaappola, Tuomas Katajala, Kajsa Dahlbäck ja Robert McLoud esittävät kapellimestari Aapo Häkkisen ja ohjaaja Vilppu Kiljusen johdolla oman versionsa antiikkisesta paimennäytelmästä.
Oopperaa esitetään osana Helsingin vanhan musiikin viikkojen ohjelmaa Helsingin yliopiston juhlasalissa Senaatintorin laidalla. Ohjaaja Vilppu Kiljusen mukaan Yliopiston juhlasali on haasteellinen paikka sikäli, ettei sillä ole totuttu tekemään oopperaa. ”Mutta paikkana se on klassinen, hellenistinen, mikä tuo suhteessa nykyaikaan samanlaisen jännitteen kuin mikä 1700-luvullakin on ollut”, Vilppunen huomauttaa.
”Enemmänkin happening kuin perinteinen tirkistelyteatteri”
Ohjaaja Kiljunen toteaa saaneensa tehdä jo lukuisia romanttisia ja sen jälkeisiä musiikkidraamoja. Näissä kysymys on pitkälti kerronnan toteuttamisesta ja kuvittamisesta, jolloin ohjaaja voi toki jonkin verran tuoda teemoihin omia painotuksiaan ja uusia lähtökohtia – tuloksena joskus modernisoidumpaa, joskus uskollisempaa klassista kuvitusta alkuperäiselle. Kiljusta kuitenkin viehätti Acis ja Galatea -oopperassa mahdollisuus tutkia uudenlaista muotokieltä:
”Mitä uusia piirteitä ohjaaja voi teokseen tuoda? Acis ja Galatean taustalla oleva vanha englantilainen taidemuoto masque tarkoitti käytännössä juhlia, joiden yhtenä tärkeänä osana koetaan musiikkiteatteriesitys. Malli otettiin 1500-luvun Italiasta; kysymyksessä ei ollut fiktiivinen, narraatiivinen teos. Tilaaja, ruhtinas tai kuningas, on saattanut olla naamio päällä osana esitystä, ja riemu on ollut suuri, kun esityksen jälkeen on saanut riisua naamion pois. Masque-tausta tarjoaa perinteisestä tirkistysluukkuteatterista poikkeavan muodon.”
Kiljunen huomauttaa, että vaikka teoksen taustalla olevan antiikin ihannoinin ja masque-tapahtuman ymmärtäminen vaatii periaatteessa hellenismin tuntemusta, kysymys on omana aikanaankin ollut allegorioista, vertauskuvista. Kiljunen kysyykin, voiko kokonainen esitystapahtuma toimia allegoriana. Häntä kiinnostaa myös paimenidyllinen luontokuva, maailmankuva: ”on antiikin arkadia, puhdas luonnollinen, idyllinen maakunta.” Tuon Acis ja Galateassa tuhoutuvan renessanssin illusorisen luontokuvan vertautuminen nykyihmisen monimutkaiseen luontosuhteeseen, ilmastonlämpenemiseen, tsunameihin ja muihin luonnonkatastrofeihin viehättää Kiljusta.
Paimenneidoksi tekeytynyt vesinymfi eli merenneito Galatea on rakastunut sisilalaiseen paimeneen Acisiin. Mustasukkainen kyklooppi Polyphemus kuitenkin surmaa kiivastuksissaan Acisin, ja sureva Galatea muuttaa Acisin kuolemattomaksi tekemällä tämän ruumiista ja verestä vuolaan, puhtaan virran. ”Galatea on paitsi nainen, myös kuvaa puhdasta luontoa, jonka pyhään yhteyteen mies pyrkii”, Kiljunen paljastaa ja jatkaa: ”Yksisilmäinen jättiläinen edustaa tiedettä, kulttuuria luontokuvan keskellä. Kuin maalauksessa, Acis ja Galateassa voi nähdä monia tasoja ja kerroksia päällekäin, minkä vuoksi sen voisi myös ajatella liittyvän enemminkin performanssitraditioon kuin oopperatraditioon”.
”Hyvää vaihtelua isolla pensselillä maalaamisen jälkeen”
Sopraano Anna-Kristiina Kaappola laulaa Acis ja Galatean sankarittaren, Galatean roolin. Häntä viehättää barokkioopperan herkkyys ja kamarimusiikillisuus. Suurten romanttisten oopperoiden, ”isolla pensselillä maalaamisen jälkeen” Kaappola kokee barokkioopperan tekemisen olevan hyvää vaihtelua.
Kaappola ei ole vanhan musiikin spesialisti, mutta on laulanut barokkiakin vuosien varrella ja imenyt siitä, mitä on kuullut muiden tekevän. Häntä viehättää periodisoittimien mukanaan tuoma matalampi viritys ja pehmeys. Viritys voi olla myös ongelma, varsinkin, jos sitä on laskettu vain vähän; Kaappolan tehdessä Haydnia Anima Eternan kanssa viritys oli nykyisen 440:n tai 442:n sijaan 430. Helsingin barokkiorkesterin Acis ja Galatea -produktiossa viritys on selvästi alempi 415, kauempana modernista ja siten itse asiassa helpottaa laulamista tekemällä siitä kevyempää.
Toinen esittämiseen vaikuttava seikka on itse tila, Yliopiston juhlasali, jossa yleisö on puolikaaressa lavan ympärillä. Orkesteri on lavalla ja kuuluu hyvin – myös laulajille. Kaappolan mukaan kysymys onkin enemmän kamarimusioinnista kuin orkesteri ja solisti -tilanteesta. Ohjaaja Vilppu Kiljunen toteaa tilanteen olevan neljän solistin, kuoron ja orkesterin tasaväkistä konsertointia. Tämä aiheuttaa näyttämöllisiä haasteita: ”Ilmaisullisesti concertante-tilanne on hankala, sillä orkesterin takana laulajat ovat kaukana, ja on haaste, missä vaiheessa laulajat tulevat etulavalle, orkesterin etupuolelle rakennettuun pastoraalimaisemaan, ’lintukotoon’. Kysymys onkin niin perinteisestä konserttitilanteesta, barokkiteatterista, kuin modernista draamasta, jopa happeningista.”
Suomalainen kamariooppera ja Helsingin barokkiorkesteri esittävät Händelin Acis ja Galatea -oopperaa Yliopiston juhlasalissa lauantaina 11.10., sunnuntaina 12.10. ja tiistaina 14.10., aina kello 19.30.
Tarkemmat esitystiedot selviävät Amfionin konserttisuosituksista