Amfion pro musica classica

Kolme Jean Sibeliuksen kantaattia ilmestynyt ensijulkaisuna

Jean Sibeliuksen koottujen teosten sarjan uusin nide sisältää neljä kantaattia kuorolle ja orkesterille. Niteen kantaateista peräti kolme tulee nyt ensimmäistä kertaa kaikkien esittäjien saataville, sillä Impromptun (op. 19), Sandelsin (op. 28) sekä Islossningen i Uleå älv -kantaatin (op. 30, Jäänlähtö Oulujoesta) orkesteripartituurit jäivät säveltäjän elinaikana julkaisematta.

”Monista kantaateista painettiin aikanaan vain kuorostemma, sillä kokonaisen kuoron tarpeisiin nuottien kopioiminen käsin olisi ilmeisesti ollut liian aikaa vievää. Niin kapellimestari kuin orkesterisoittajat sen sijaan käyttivät käsinkirjoitettuja nuotteja”, niteen toimittanut musiikin tohtori Sakari Ylivuori kertoo.

Niteen ainoa aiemmin julkaistu teos on Snöfrid (op. 29), jonka orkesteripartituuri ja stemmat julkaistiin vuonna 1929. Tuo ensijulkaisu ei kuitenkaan perustunut säveltäjän omakätiseen käsikirjoitukseen vaan erääseen myöhäisempään kopioon, joka sisälsi useita epätarkkuuksia ja suoranaisia virheitä.

”Nämä virheet ja epätarkkuudet päätyivät myös ensipainokseen. Onneksi sekä käsikirjoitus että tuo myöhempi kopio ovat säilyneet. Niiden perusteella on pystytty päättelemään, missä vaiheessa mikäkin epäselvyys on syntynyt, ja myös virheet on siten ollut mahdollista korjata”, Ylivuori toteaa.

Uusin julkaisu on sarjan 31. nide. Sibeliuksen koottuja teoksia julkaisevat Kansalliskirjasto, Sibelius-Seura ry ja kustannusyhtiö Breitkopf & Härtel (Wiesbaden).

Arvio: Oopperamme Valhallan huipulla

Josef Hoffmannin luonnos, Reininkullan 4. kohtaus Valhalla; Bayreuth 1875.

Josef Hoffmannin luonnos, Reininkullan 4. kohtaus Valhalla; Bayreuth 1875.

Suuret odotukset sävyttivät Wagnerin Reininkullan ensi-iltaa 30.8. Kansallisoopperassamme. Se johtui yhdistelmästä tällä alalla toistaiseksi suhteellisen tuntematon ohjaaja Anna Kelo ja huippukuuluisa kapellimestari Esa-Pekka Salonen. Lämpiössä tapasi jo ennen esitystä tuttuja Matti Salmisesta saksalaiseen Wagner-tutkijaan Martin Knustiin, joka oli varta vasten tullut Ruotsista. Esitys alkoi ilman aplodeja Saloselle, suoraan maailman synnyn musiikista pimeässä salissa. Ensi-illassa Bayereuthissa 1875, jonka itse Richard johti ja ohjasi. Jotkut valittivat, etteivät nähneet lukea librettoa, mutta tähän vastattiin: kaikki wagneriaanithan osaavat jo ulkoa Mestarin oopperat.

Kun esirippu sitten laskeutui tämän mammuttiteoksen jälkeen, siis kaksi ja puoli tuntia ilman väliaikaa, oli yleisö haltioissaan ja syystäkin. Tämä oli Kansallisoopperamme paras Wagner-esitys sitten vuoden 1961 Parsifalin (päärooleissa mm. Jussi Jalas ja Anita Välkki). On hämmästyttävää, että Suomessa ylletään parempaan, aidompaan, tyylinmukaisempaan ja historiallisesti oikeampaan kuin muualla maailmassa, jossa Wagner näyttämöitä jyllää kammottava Regietheater. Se tarkoittaa sitä, että ohjaaja ei olekaan ”ikkuna taideokseen” (kuten Marcel Proust kuvasi mm. Sarah Bernhardtia lavalla), vaan käyttää oopperaa tekosyynä omien keskinkertaisten ja banaalien, ideologisesti kyseenalaisten päähänpistojensa julkituomiseen.

Esityksen menestyksen salaisuus oli jo luettavissa Anna Kelon ohjelmatekstistä: ”Wagnerin teosten hienous on siinä, että kaikki tarvittava löytyy musiikista itsestään… Ring ei ole ohjaajan taidetta, vaan kokonaistaidetoes.” Tälle näkemykselle Reininkullan esitys pysyi uskollisena. Tosin on tietenkin kaksi kantaa Wagneriin: onko hän teatteria vai sinfoniaa? Esa-Pekka Salosen kautta johtoaiheiden sinfoninen kudos välittyi mahtavana meloksena, mutta myös riittävän analyyttisena. Eikä orkesteri peittänyt laulajia; sehän todettiin jo Bayreuthin ensi-illassa, kun Wagner itse sanoi assistentilleen Heinrich Porgesille, että orkesteri on kuin meri ja laulaja pursi, vaikka merenkäynti on miten ankaraa, ei laiva saa upota!

En tiedä, olivatko Anna Kelo, lavastus-, valaistus- ja videosuunnittelija Mikki Kunttu sekä puvustaja Erika Turunen perehtyneet wagnerismin historiaan. Jolleivät, niin intuitiivisesti he loivat esityksen, joka oli hyvin lähellä autenttista. Tässä oopperassa näyttämötekniikalla on alunpitäen ollut keskeinen rooli. Aikoinaan se oli varsinainen uuden teatterin ihme. Camille Saint-Saëns huomasi kaiken: orkesteri oli näkymätön ja tästä alkaen idea siirtyi kaikkialle ooppeataloihin; laulajia ei enää valaistu alhaalta päin rampista, vaan ne saivat omat eriväriset valokiilansa ylhäältä. Erikoisefektit kuten lohikäärme shokeerasivat jo tuolloin. Puvut? Täsmälleen oikeat värisävyt, jotka sopivat yhteen laulajien antikisoivan ohjauksen kanssa. Nimittäin jos käytte Ludwig II:n rakennuttamassa Neuschwansteinin linnassa ja katsotte seinäfreskoja, mm. Ringistä, on henkilöt kuvattu, ei suinkaan pörröisinä ja kömpelöinä nibelungeina vaan ”jaloissa” antiikin patsaiden asennoissa. Pastellivärit taas ovat samat kuin naapurilinnan Hohenschwangaun Moritz v. Schwindtin heleämmissä maalauksissa. Jumalat käyttäytyvät todellakin olympolaisittain Kelon lähiohjauksessa. Bayreuthissa levisi idea, että heidän tulee ”ottaa asentoja” ja seistä kuin elävinä patsaina, mikä Cosima Wagnerin aikana jähmetti dramaturgian. Kansallisoopperan ohjauksessa ei kuitenkaan menty liiallisuuksiin. Näyttämötekniikka toimi draaman palveluksessa eikä ollut itsetarkoituksellista. Erdan ilmaantuminen oli yhtä vaikuttavaa ja valojen vaihtuminen hänen asussaan viittasi jo lopun liekkeihin Valhallassa.

Huumorilla kuitenkin höystettiin Kansallisoopperamme versiota: jumalat ovat niin laiskoja, etteivät tosissaan puolusta Freiaa eivätkä jaksa kantaa edes kultasäkkejä hänen peittämisekseen. Jos palataan vielä Bayreuthiin 1875, tapahtui esityksessä paljon kommellluksia, joita ei nykyisin enää näe. Laulajat saivat odottaa esityksen alkua, kun teatterimaskeeraaja oli joutunut kampaamaan kaupungin rouvien hiuslaitteita – tahtoo sanoa Cosiman ja hänen ystävättäriensä. Kerran muuan lavaste nostettiin ylös liian varhain ja näkyviin tuli haalareihin puettuja miehiä valmistamassa seuraavaa kohtausta, näyttämömestarin vihaiset huudot kantautuivat katsomoon; Ludwig II:ta ei miellyttänyt Reininkultaa markeerannut sähkölamppu ja hän vaati sen vaihdettavaksi.

Wagner itse oli esitykseen niin tyytymätön, ettei tullut lavalle lainkaan ottamaan vastaan suosionosoituksia ja antoi keisarin ja Saksin suuriruhtinas Karl Alexanderin odottaa itseään puoli tuntia. Sen sijaan hän haukkui näyttämön takana kaikki laulajat ja esittäjät perinpohjin.Tosin on todettava, että Wagner oli ottanut itselleen mahdottoman tehtävän toimia yhtaikaa kapellimestarina ja ohjaajana: hänen puheestaan ei saanut selvää, ja hän muutti mieltään harjoituksissa joka ilta. Mitään ”alkuperäistä” Wagner-ohjausta ei siis tässä mielessä ollut olemassakaan.

Yksi suurimpia vaikeuksia onkin Reininkullassa se, että oikeastaan koko Ringin on jo oltava valmiina. Tetralogian osat viittaavat kaikki toisiinsa ei vähiten musiikin johtoaiheiden vaan myös näyttämönäkymien tasolla. Nyt jäädään odottamaan mitä tapahtuu jatkossa! Oli hienoa, että tähän versioon saatiin laulajat kotimaasta, suomalainen laulutaide juhli. Esityksessä ei ollut heikkoa kohtaa. Tommi Hakala Wotanina ja Lilli Paasikivi Frickana juuri oikeat valinnat ja Tuomas Katajala Logena.

Tommi Hakala Wotanina, Helsinki 2019.

Tommi Hakala Wotanina, Helsinki 2019.

Erityisen ilahduttavaa oli Logen roolin uudelleenarviointi; yleensä hän on groteskin liioiteltu hahmo, joka sylkee konsonantit suustaan tuon kuulun Konsonanten Spuckerein tai Bayreuther Barkin mukaan. Ranskan salongeissa jo pelkkiä konsonantteja ’r’ ja ’k’ pidettiin niin vulgääreinä, että niitä tuli karttaa ja niitä saattoi lausua vain Rein-virran vettä hörpännyt olento. Loge oli nyt pikemmin eräänlainen ”speaker”, kaikkitietävä kertoja – tosin eri tavalla kuin Erda joka laulaa: ich weiss alles! – upean martiarkaalinen Sari Nordqvist – ja siis tietää jo tässä vaiheessa, että ”kaikki päättyy”. Loge ei vanhene ja harmaannu muiden jumalien tavoin kun Freian omenat loppuvat, koska hän on vain puolijumala ja säilyttää energiansa. Reetta Haavisto, Tuomas Pursio ja Markus Nykänen ovat kaikki oikeita hahmoja jumalrooleihinsa. Jättiläisten heijastaminen suurennoksina, mainio idea, he ovat jo musiikissa sangen karkeita ja pelottavia – ja myös vokaalisesti varsinaisia grobiaaneja, näissä rooleissa Jyrki Korhonen ja Koit Soasepp. Heidän vastakohtansa Alberich ja Mime – Jukka Rasilainen ja Dan Karlström – intensiivisesti mukana draamassa. Reinintyttäret – Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalén – lauloivat säihkyen ja puhtaasti – he eivät olleet Unreintöchter, kuten joku aikoinaan kirjoitti ironisesti Bayreuthista. Mutta on hassua, ettei heitä vieläkään saada uiskentelemaan ”oikeasti” Rein-virrassa, vaikka tämä oli yksi vuoden 1875 ja sitten 1895 esityksen teknisiä ihmeitä Bayreuthissa.

Ainoa kohtaus, josta olen eri mieltä ohjauksen kanssa, oli loppu – ja siinä poikettiin säveltäjän partituurin ohjeesta. Kun Donner on väläyttänyt salamansa ja sateenkaarisilta kohonnut, jumalten tulee astua sitä pitkin Valhallaan. Musiikki saavuttaa loistokkaan kulminaation ja katsoja odottaa sille visuaalista vastinetta jonain henkeäsalpaavan kauniina lavalla. Sen sijaan tulee valkeita, kirkkaasti valaistuja rotansyömiä levyjä ja Wotan kurkistelee sieltä raosta. Ehdotan, että kohtaus muutetaan seuraavaan sykliin.

Kaiken kaikkiaan esitys oli historiallisen tyylitajun, wagnerismi ja modernin teknologian upea synteesi. Tästä alkae seuraamme Wagnerin profeetallista visiota ihmiskunnan kohtalosta tetralogiaan päätökseen saakka. Sääli, että Reininkullan näytökset on kaiketi loppuunmyyty ja monilta jää kokematta tämä suomalaisen oopperataiteen helmi.

— Eero Tarasti

Arvio: The English Concertin mieltäylentävä Messias Juhlaviikoilla

The English Concert and Choir Musiikkitalossa torstaina. Kuva: Jari Kallio

The English Concert and Choir Musiikkitalossa torstaina. Kuva: Jari Kallio

Harva teos on yhtä mieltäylentävä kuin Messias (1741). George Frideric Handel sävelsi rakastetuimman oratorionsa myöhäiskesäisessä Lontoossa tiiviin kolmen viikon rupeaman kuluessa.  

Messiaan matka yhdeksi barokin ikonisimmista sävellyksistä otti kuitenkin oman aikansa. Vaikka dublinilaisyleisö ihastui teokseen sen kantaesityksessä 1742 siinä määrin, että toinenkin esitys päätettiin järjestää, oli vastaanotto Lontoossa kuitenkin viileämpi.   

Esitys esitykseltä Messiaan suosio kuitenkin kasvoi tasaisesti. Handel muokkasi teostaan useaan otteeseen kahdentoista vuoden aikana, monesti räätälintyönä kutakin esitystä varten. Niinpä partituuriin sisältyykin useita vaihtoehtoisia laulunumeroita. 

Vaikka Handelin tuotannosta voidaan löytää vielä taidokkaampia ja vaikuttavampia teoksia, Messiaassa on kuitenkin jotain aivan ainutlaatuista. Välittömässä puhuttelevuudessaan ja voimaannuttavuudessaan sillä on syvällinen vaikutus kuulijaansa, oli tämä sitten uskonnollinen tahi ei. 

Suhteellisen pienimuotoisen esittäjistönsä ansioista Messias on myös käytännöllinen kiertuekappale, joka löytyykin useiden johtavien periodiyhtyeiden ohjelmistoista, kuten Helsingin juhlaviikoille torstaina saapuneen The English Concertin kohdalla.   

Tämä Lontoossa kotipaikkaansa pitävä, vuonna 1973 perustettu ensemble tarjosikin täyteen myydyn Musiikkitalon yleisölle suurenmoisen konserttielämyksen. 

Neljänkymmenen muusikon voimin esiintynyt The English Concert ja kuoro, joita kapellimestari Harry Bicket johti cembalon äärestä, kyllästivät musiikin elinvoimalla ja virtuositeetilla.  

Charles Jennensin libretto jakautuu kolmeen osaan, joiden kautta peilataan niin Vanhan Testamentin messiaanisia profetioita, Kristuksen syntymää, kärsimystä, kuolemaa ylösnousemusta ja taivaaseen astumista kuin viimeistä tuomiota ja tulevan maailman elämääkin.   

Vaikka Messias on lajityypillisesti oratorio, musiikin juuret ovat syvällä oopperan perinteessä. Resitatiiveineen, aarioineen ja kuoroineen Messias on vaikuttava abstrahoitu draama.  

Ensimmäisessä osassa kuulijan tempautui välittömästi mukaan elinvoimaiseen esitykseen. Bicketin johdolla orkesteri ja kuoro, sekä neljä erinomaista solistia, Julia Doyle, Stephanie Wake-Edwards, Hugo Hymas ja Roland Wood tulkitsivat Handelin partituurin väkevää draamaa mieltäylentävän intensiivisesti.   

Hymasin koskettavat Comfort ye ja Ev’ry valley sekä Woodin voimallinen Thus saith the Lord by Wood antoivat raamatullisille ennustuksille vakuuttavan soivan asun saattaen ensimmäisen osan hienosti liikkeelle. Wake-Edwardsin ja kuoron lumoavan O thou tellest good tidings to Zionin myötä kuulija sai puolestaan matkata kerrassaan siunattuun äänimaisemaan. 

Messiaan yksi monista kohokohdista on Annunciation to the shepherds (Enkelin ilmoitus paimenille) -kohtaus, joka on kuin pienoisooppera oratorion sisällä. Takakatsomon parvelta soineet trumpetit toivat kohtauksen mainiota ylevyyttä, aidossa Handelin hengessä. 

Kuoron ja orkesterin ilon täytteinen His yoke is easy toi ensimmäisen osan henkevään päätökseen.

Toisessa osassa pääsiäisajan ja helluntain tapahtumat saivat mitä puhuttelevimman soivan muodon. Orkesterin murskaavan voimakas Kristuksen kärsimyksen kuvaus oli syvästi liikuttavaa, jopa järkyttävää. 

Vastapainona Hymasin, kuoron ja orkesterin tarjoama katarsis Thou shalt break them ja Hallelujah -päätösnumeroiden trumpettien ja patarumpujen vahvistamassa loistokkuudessa oil vertaansa vailla. 

Illan päätti kolmannen osan täyttymyksellisyys. Sen monista huipentumista mainittakoon erityisesti Woodin ja orkesterin loistavasti toteutettama The trumpet shall sound sekä päätöksen taiturillinen Amen-fuuga. 

Vaikka Musiikkitalon iso sali ei ole välttämättä aina ihanteellisin miljöö barokkimusiikille, torstai-illan tunnelma oli kuitenkin mitä intiimein ja lämpimin. Akustisesti kokemus oli äärimmäisen nautittava The English Concertin ja kuoron ketteryyden ja läpikuultavuuden päästessä täysin oikeuksiinsa.  

Syvän ilon ilta, jonka lomassa saattoi kokea olevansa etuoikeutettu saadessaan jakaa Messiaan tämän hienon esittäjistön kanssa. 

– Jari Kallio     

 

George Frideric Handel: Messias, HWV 56 (1741)

 

The English Concert and Choir

Harry Bicket, kapellimestari

 

Julia Doyle, sopraano

Stephanie Wake-Edwards, altto

Hugo Hymas, tenori

Roland Wood, basso

 

Helsingin juhlaviikot

Musiikkitalo

Torstai 29. elokuuta, klo 19 

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisooppera sormusta takomassa

Reininkullan näyttämöharjoitukset Kansallisoopperassa. Kuva: Ralph Larmann

Reininkullan näyttämöharjoitukset Kansallisoopperassa. Kuva: Ralph Larmann

Richard Wagnerin oopperatetralogia Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen, 1848-74) on tuotantona aina erityistapaus. Kansallisoopperassa eletäänkin nyt varsin inspiroivia aikoja, kun talon uusi Ring-produktio käynnistyy perjantai-iltana, Reininkullan (Das Rheingold, 1851-54) ensi-illassa.

Produktion johtaa Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen, joka tekee vuosien 2019-21 välillä talossa ensimmäisen Ringinsä. Wagnerin tetralogia muodostuu nyt ensi-iltansa saavasta Reininkulta-prologista sekä kolmesta kolminäytöksisestä oopperasta, joista Valkyyria (Die Walküre, 1854-56) kuullaan keväällä 2020 ja Siegfried (1856-71) sekä Jumalten tuho (Götterdämmerung, 1869-74) kaudella 2020-21.

Ring on ehdottomasti yksi länsimaisen taiteen suurimmista saavutuksista. Kokonaiskestoltaan viisitoistatuntinen oopperasykli perustuu Wagnerin omaan librettoon, jonka laatimiseen säveltäjältä kului neljä vuotta (1848-1852). Libretto ammentaa aineksensa pohjoismais-germaanisen mytologian syövereistä muodostaen monitasoisen, rakkauden vallan ja ahneuden iättömän kertomuksen, jonka valtaisa aikajänne ulottuu maailman nuoruudesta aikojen loppuun.

Samat mytologiset lähteet innoittivat vuosikymmeniä myöhemmin myös J. R. R. Tolkienia Tarussa sormusten herrasta (The Lord of the Rings, 1937-49).

Ringin käynnistävä Reininkulta on Wagnerin mittapuulla varsin kompakti teos. Se jakautuu neljään kohtaukseen, joiden yhteiskesto on noin kahden ja puolen tunnin luokkaa. Reininkullassa on kuitenkin valtava määrä musiikillista materiaalia mitä moninaisimpien johtoaiheiden muodossa. Monet näistä sävelaiheista esitellään Reininkullassa ja ne palaavat musiikkiin uudelleen ja uudelleen kautta koko Ringin.

Johtoaiheet ovat musiikillisia signaaleja, teemoja, joita liitetään tiettyihin henkilöihin, tunnelmiin tai tapahtumiin. Ne vahvistavat orkesterin roolia musiikin kertojana ja mahdollistavat useiden kerronnan tasojen kuljettamisen samanaikaisesti. Johtoaiheet voivat siten täydentää tai kommentoida lauletun tekstin sisältöä.  Tätä wagneriaanista kerronnan tapaa ovat sittemmin sovellettu ahkerasti elokuvamusiikissa, erityisesti Hollywoodissa.

Johtoaihetekniikan seurauksena Reininkullan partituuri on tulvillaan sävelaiheita ja niiden moninaisia muunnelmia sekä nopeita tempojen, dynamiikan, tunnelman ja tekstuurien vaihdoksia. Nämä tekevät Reininkullasta varsin haastavaa johdettavaa ja soitettavaa.

Kansallisoopperassa Reininkullan harjoitusten pääjakso oli aikataulutettu kahden viikon sisään elokuun keskivaiheille. Harjoitukset vietiin läpi kolmen tunnin sessioina, joita oli harjoitusvaiheesta riippuen yksi tai kaksi päivässä. Ensimmäisen kahden päivän aikana käytiin läpi neljät orkesteriharjoitukset, joiden puitteissa Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri hioivat orkesteriosuuden erinomaiseen kuntoon kohtaus kohtaukselta.

Lauluosuuksien puuttuessa Wagnerin orkesterinkäytön nerokkuus paljastuu täydessä kekseliäisyydessään. Partituurin 3897 tahtia muodostavat musiikillisten oivallusten ehtymättömän lähteen, jonka lumovoima vie vastustamattomasti mukanaan.

Reininkullan preludi on ehkäpä oivallisin johdanto mitä kuvitella saattaa. Neljän minuutin ajan orkesteri soittaa samaan Es-duurisointuun pohjaavaa hienovaraista crescendoa, joka alkaa syvältä kontrabassojen matalimmista rekistereistä. Vähitellen fagotit, käyrätorvet ja lopulta koko orkesteri kietoutuvat mukaan kudokseen, jonka sointivärit elävät kuin väikkyvä valo veden pinnalla ennakoiden 1900-luvun jälkipuoliskon spetrimusiikkia.

Preludi soi vaikuttavasti ensimmäisestä harjoituksesta lähtien tarviten vain pientä dynamiikan hienosäätöä siellä täällä. Salonen piti tarkoin huolta musiikin sävyjen kirjosta varmistaen orkesterikudoksen riittävän läpikuultavuuden ilman soinnin rikkaudesta tinkimistä. Tämä suurenmoisen musiikin tehtävä on kuljettaa kuulija Reinin virtaaviin vesiin, joiden lomassa asustavat Reinintyttäret, koskemattoman maailman vapaat sielut.

Veden lailla virtaava musiikki saa pian vastavoimakseen särmikkään karkeita tekstuureja, jotka viestittävät Nibelungin ahneen Alberichin saapumisesta. Kautta ensimmäisen kohtauksen, musiikki heittelehtii näiden kahden vastakkaisen olemuksen välillä Reinintytärten vietellessä Alberichia leikitelläkseen tämän kustannuksella.

Nöyryytetty Alberich kiroaa lopulta rakkauden ja anastaa hyvitykseksi häpeästään Reinintytärten pyhän aarteen, Reininkullan, jonka hän vie muassaan kotiinsa Niebelheimiin.

Ensimmäisen kohtauksen musiikki ennakoi kiehtovalla tavalla Hollywoodin klassikkoanimaatioiden, Disneyn ja Warner Brosin tyyliä. Traagisesta päätöksestään huolimatta kohtaus on täynnä komediaa, kun kompasteleva Alberich ja sulavaliikkeiset reinintyttäret ryhtyvät surrealistiseen balettiinsa.

Salonen ja orkesteri ottivat kaiken ilon irti joka ikisestä Wagnerin soitinnuksen yksityiskohdasta tanssien ketterästi läpi kohtauksen oikukkaasti tempoilevan musiikin. Harjoitussalin tunnelma muistutti enemmänkin animaatioelokuvan äänityssessiota kuin perinteistä oopperaa. Wagner olisi hymyillyt tyytyväisenä tätä kaikkea kuunnellessaan.

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri. Kuva: Jari Kallio

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri. Kuva: Jari Kallio

Musiikillisen komedian ohella harjoituksissa saatiin nauttia työnteon lomassa myös rentouttavista välikevennyksistä, kun Salonen esitteli muutamia katkelmia Suomalaisen oopperataiteen kansanperinteestä.

Näihin kuului muisto epäonnisesta Tristanista, joka nukahti näyttämölle kolmannen näytöksen alussa. Kuorsattuaan sujuvasti jokusen minuutin ajan missaten täten useammankin repliikkinsä, Kurwenalin laulajan onnistui lopulta potkaista tenoriparka hereille. Näin saatiin Tristan ja Isolden esitys taas takaisin uomiinsa.

Reininkullan toisessa kohtauksessa saavutaan jumalten valtakuntaan. Wagner kuvaa heidän ylevää asuinsijaansa käyrätorvien kuulain kutsuin ja jaloin trumpettifanfaarein. Jälleen kerran tunnelmassa tapahtuu kuitenkin äkkikäännös, kun jumalat heräävät horteestaan problemaattiseen tilanteeseen.

Ylijumala Wotan on palkannut jättiläiset rakentamaan itselleen linnoituksen luvaten jumalatar Freian näille palkaksi. Wotanin suunnitelmissa on kuitenkin puhua itsensä ulos sopimuksesta, mikä synnyttää kiihkeän ja monipolvisen sananvaihdon. Avukseen Wotan kutsuu tulenjumala Logen, vahvistaakseen neuvotteluasemiaan jättiläisiä, Faslotia ja Fafneria vastaan.

Jälleen kerran Wagnerin orkesteri saa toimia verrattomana tarinankertojana, kietoen teemojen moninaisuudesta mitä kiehtovimman kokonaisuuden. Jättiläisten raskaat askelet kaikuvat huumaavana orkesterivyörynä, kun taas Loge saa orkesterin lepattamaan vikkelänä tulenliekkinä. Frickan musiikki on määrätietoista, Freian taas eteeristä. Oman soivan identiteettinsä saavat myös jumalveljekset Froh ja Donner, joiden hyveet löytyvät ehkä enemmän voimasta kuin oivalluksesta.

Tässä proto-Marvel -kohtauksessa Wagner vaatii orkesterikertojaansa peilaamaan tarkoin keskustelun käänteitä ja sen lukuisia vihjeitä ja viittauksia. Loge kertoo Wotanille ja jättiläisille Reininkullasta, jonka Alberich on ryöstänyt itselleen. Jättiläiset suostuvat lopulta luopumaan Freiasta Reininkultaa vastaan.

Logen oppaanaan Wotan suuntaa kohti Niebelheimia. Kohtauksen vaihtuessa kuullaan yksi Wagnerin kaikkein omaperäisimmistä musiikillisista ideoista.

Niebelheimia varten Wagner sävelsi huumaavan katkelman musique concrètea, rytmikuvion, jota soittavat eri sävelkorkeuksilta kahdeksantoista alasinta. Niiden kalkkeesta syntyy teollistuneen maailman kontrapunkti, Wagnerin oman ajan soiva kuva.

Partituuri ohjeistaa alasimet sijoitettavaksi näyttämölle kolmeen ryhmään, vasemmalle, keskelle ja oikealle, surround-efektin aikaansaamiseksi. Vaikka idea on suurenmoinen, tällaisen enseblen synkronointi elävässä esityksessä on jotakuinkin haasteellista.

Salosen johdolla alasinten osuudet toteutetaan samplerilla ja monikanavaisella kaiutinjärjestelmällä. Vaikka kyseessä ei ole tarkalleen ottaen historiallinen esityskäytäntö, näin saavutetaan kuitenkin juuri se lopputulos, jota Wagner partituurissaan tavoittelee.

Monet Wagnerin musiikilliset ja näyttämölliset ratkaisut olivat pitkälti aikaansa edellä, ja vasta nyt käytössä on teknologiaa, joka mahdollistaa näiden mielekkään toteutuksen.

Reininkullasta taottujen taikaesineiden avulla Alberich hallitsee Niebelheimia tyrannina. Suuren sormuksen ohella hänen veljensä Mime on takonut Tarnhelmin, kypärän, jonka avulla Alberich pystyy muuttamaan muotoaan.

Alberichin turhamaisuuteen vedoten Loge houkuttelee tämän esittelemään uusia voimiaan, Ensin Alberich ottaa suuren lohikäärmeen muodon, sitten pienen sammakon. Wotan ja Loge onnistuvat pyydystämään sammakko-Alberichin ottaen hänet mukaansa panttivankina.

Niebelheim-kohtauksen musiikki on jälleen mitä taidokkainta. Alasinten rytmisestä aihelmasta muodostuu oma johtoaiheensa, jota orkesteri muuntelee ja kehittelee kuvatessaan Alberichin orjavaltakuntaa. Lohikäärmeen ilmestyminen kirvoittaa orkesterista herkullisen pahaenteisiä vaskikuvioita.

Harjoituksissa Salonen ja Kansallisoopperan orkesterin vasket hioivat lohikäärmekohtausta, kunnes suureen käärmeen soiva ilmestys oli kasvanut luihin ja ytimiin pureutuvaksi kauhukohtaukseksi.

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesterin vaskisoittajat harjoitustauolla. Kuva: Jari Kallio

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesterin vaskisoittajat harjoitustauolla. Kuva: Jari Kallio

Viimeisessä kohtauksessa Alberich luopuu kaikeista omaisuudestaan, myös suuresta sormuksesta, maksaakseen lunnaat vapaudestaan. Sormuksen palo on asettunut kuitenkin ikuisesti hänen sydämeensä, eikä todellista vapautta ole Alberichille luvassa.

Wotan ja Loge palaavat muiden jumalten seuraan ja ojentavat jättiläisille Alberichin aarteen ja Tarnhelmin. Wotan on kuitenkin vastentahtoinen luopumaan sormuksesta, kunnes Erda-jumalatar ilmestyy hänelle ja varoittaa Wotania sormuksen kirouksesta.

Erdan neuvoa noudattaen Wotan luopuu sormukesta. Jättiläisten välille puhkeaa kiista sen omistuksesta. Riidan tuoksinassa Fafner surmaa Fasoltin ja poistuu paikalta vieden aarteen mukanaan. Freia on vapautettu.

Häkeltyneinä tapahtuneesta jumalat etsivät mielenrauhaa Wotanin linnoituksen muurien suojista. Jumalten astellessa Valhallaan kantautuu Reinintytärten valituslaulu heidän korviinsa. Wotan kääntää kuitenkin näille selkänsä ja marssii linnoitukseensa. Reininkulta päättyy Valhalla-musiikin suureen orkesterihuipennukseen.

Viimeisen kohtauksen lumovoimaisimmat soinnit kohoavat neljän harpun kimmeltävästä kudoksesta, joka säestää Reinintytärten valituslaulua ja jumalten matkaa Valhallaan. Partituurissa mainitaan kaikkiaan seitsemän harppua, joista kuusi on sijoitettu orkesterisyvennykseen ja yksi näyttämölle. Nykyinstrumentein harppujen osuudet voidaan soittaa neljällä instrumentilla.

Salonen piti jälleen tarkoin huolta orkesterin soinnin läpikuultavuudesta antaen Wagnerin soitinnuksen ja kontrapunktin taidon loistaa täydessä mitassaan.

Kun orkesteriosuus oli hiottu kuntoon, vuorossa oli kaksi harjoitusta laulajien kanssa. Näiden kuluessa dynamiikkaa ja fraseerausta hienosäädettiin ensin orkesterin harjoitussalissa ja sitten näyttämöllä.

Kaikki draaman elementit kiedotaan lopulta yhteen näyttämöharjoituksissa, joita Kansallisoopperassa oli neljänä peräkkäisenä iltana, kolmen tunnin sessioina. Yhden harjoituksen aikana Salonen johti aina kahdesti kaksi kohtausta, joko alusta tai lopusta sen sijaan, että koko ooppera olisi käyty kerralla läpi. Näin esittäjistön ja kaiketi myös kapellimestarin itsensä oli helpompi omaksua kokonaisuuden yksityiskohtia, kun huomio voidaan kiinnittää kerrallaan vain kahteen kohtaukseen.

Anna Kelon näyttämöllepanon vaikuttavissa puitteissa laulajat ja orkesteri hioivat viimeisetkin yksityiskohdat huippuunsa Salosen johdolla. Näyttämöharjoituksissa muutamia dynaamisia ratkaisuja hienosäädettiin vielä optimaalisen balanssin saavuttamiseksi. Samoin crescendojen ja diminuendojen ajoituksiin sekä tempoihin tehtiin vielä siellä täällä pieniä tarkistuksia.

Näyttämöllä Reininkullassa saadaan kuulla erinomaista solistien joukkoa, joissa on sekä ensikertalaisia että kokeneita Wagner-veteraaneja, kuten Tommi Hakala Wotanina, Jukka Rasilainen Alberichina, Lilli Paasikivi Frickana, Tuomas Katajala Logena ja Jyrki Korhonen Fafnerina.

Mimen osaa laulavalle Dan Karlströmille ensimmäiset näyttämöharjoitukset tarjosivat tilaisuuden yllätyskaksoisrooliin, kun hän paikkasi Logena Tuomas Katajalaa, joka pääsi liittyään harjoituksiin vasta hieman myöhemmin.

Orkesteri ja Salonen näyttämöharjoituksissa Kansallisoopperassa. Kuva: Jari Kallio

Orkesteri ja Salonen näyttämöharjoituksissa Kansallisoopperassa. Kuva: Jari Kallio

Vokaali- ja orkesteriosuuksien sulavan yhteensovittamisen ohella näyttämöharjoituksissa harrastettiin myös luovaa äänisuunnittelua. Bayreuthissa Wagner käytti urkujen matalaa Es-urkupistettä luomaan teatterisaliin preludia edeltävää ambienssia. Urkujen sijasta Kansallisoopperan ääniteknikot olivat poimineet preludin alusta orkesterin kontrabassojen neljän tahdin mittaisen matalan Es-sävelen, joka oli tallennettu sampleriin.

Näin orkesteriavausta edeltää salin äänentoiston kautta humiseva Es-sävel, joka preludin etiäisenä kutsuu yleisön matkalle Wagnerin universumiin.

Huipputason vokaalisen ja soittimellisen osaamisen sekä kekseliäiden teknologisten sovellusten siivittäminä koko Kansallisoopperan tiimi on valmiina toteuttamaan Salosen ja Kelon näkemyksen Wagnerin Ringistä. Edessä on kiehtova matka.

– Jari Kallio

Hannu Lintu, Esa-Pekka Salonen ja Herbert Blomstedt johtavat RSO:a syyskuussa

Herbert Blomstedt johtaa 18. ja 19.9. Kuva © Matthias Creutziger

Herbert Blomstedt johtaa 18. ja 19.9. Kuva © Matthias Creutziger

Ylikapellimestari Hannu Lintu johtaa syyskauden avajaiskonsertit Musiikkitalossa 4.-5.9. Ohjelman pääosassa ovat lyömäsoittimet, kun solistina taituroi itävaltalainen lyömäsoitinvirtuoosi Martin Grubinger ja päätösnumerona on Berlioz’n Fantastinen sinfonia. 

Konserttivuoden teemat – Šostakovitš ja nousevat nuoret suomalaiset muusikot – kootaan yhteen Esa-Pekka Salosen johtamassa konsertissa 13.9. Ohjelmassa on Šostakovitšin sellokonsertto nro 1 ja Brucknerin sinfonia nro 6. Konserton solistina soittaa nuori sellovirtuoosi Jonathan Roozeman. Myöhäisillan kamarimusiikissa RSO:n muusikot tulkitsevat Šostakovitšin pianotrion nro 1.

RSO on yksi niistä harvoista orkestereista, joita aikamme kapellimestarikaartin vanhemmista valtiomiehistä arvostetuimpiin kuuluva Herbert Blomstedt (s. 1927) johtaa edelleen säännöllisesti. 18.-19.9. ohjelmassa on Blomstedtin ominta ohjelmistoa, Haydnin sinfonia nro 104 ja Brahmsin sinfonia nro 2.

RSO ja ylikapellimestari Hannu Lintu kantaesittävät Ilkka Hammon (s. 1983) orkesteriteoksen On the Horizon 27.9. Musiikkitalossa. ”Yksittäisistä sykähdyksistä ja impulsseista kasvaa lopulta dramaattinen matka, jossa levoton kulkija etsii tilaa, rauhaa ja avaruutta”, Hammo kertoo. Konsertin ohjelmassa on myös Edvard Griegin pianokonsertto ja Carl Nielsenin 5. sinfonia. Pianokonserton solistina on Jevgeni Sudbin.