Amfion pro musica classica

SuoSiOn keskustelutilaisuus tarjosi kiintoisaa pohdintaa musiikkielämämme nykytilasta ja tulevaisuudesta

Minna Lindgren, Taavi Oramo, Susanna Mälkki ja Erkki Liikanen Musiikkitalossa maanantaina. Kuva: Jari Kallio

Minna Lindgren, Taavi Oramo, Susanna Mälkki ja Erkki Liikanen Musiikkitalossa maanantaina. Kuva: Jari Kallio

Oiva tilannekatsaus suomalaisen musiikkielämän nykytilasta ja tulevaisuudennäkymistä saatiin Suomen sinfoniaorkesterit ry:n keskustelutilaisuudessa musiikkitalossa maanantaina. Toimittaja Minna Lindgrenin johdolla keskustelukumppanit, Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari Susanna Mälkki, kapellimestari ja monipuolinen muusikko Taavi Oramo sekä Suomen sinfoniaorkesterit ry:n puheenjohtaja Erkki Liikanen tarkastelivat monia ajankohtaisia musiikillis-yhteiskunnallisia kysymyksiä siinä määrin syvällisesti kuin tiiviin aikataulun puitteissa oli mahdollista.

Keskustelun ytimessä olivat suomalaisen musiikkielämän kehityksen kytkeminen osaksi kansallista hyvinvointivaltioprojektia sekä näkemys taide-elämästä osana ihmisen perusoikeuksia. Erkki Liikasen sanoiksi pukemana suomalaisen musiikin tarina maailmalla on, peruskoulun ohella, hienoin brändimme.

Tasokkaan musiikkikoulutuksen saatavuuden ja saavuttavuuden merkitystä pidettiin monissa puheenvuoroissa perustavanlaatuisena.  Peruskoulujen musiikkiluokkien, musiikkiopistojen sekä Sibelius-akatemian nuorisokoulutuksen merkityksen tarkastelu keskustelijoiden oman urapolun näkökulmasta toi katsaukseen oman maanläheisen tasonsa.

Susanna Mälkin tie kapellimestariksi kulki 70-luvun musiikkiluokalta Vuosaaresta Itä-Helsingin musiikkiopiston kautta Sibelius-akatemiaan, ja jokseenkin samankaltaista reittiä on matkannut myös Taavi Oramo muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Pääkaupunkiseudun kasvatteina kumpikin heistä tarkasteli omaa ammatillista matkaansa tietoisina omista lähtökohdistaan.

Maakuntanäkökulmaa edustanut mikkeliläinen Liikanen toi niin ikään esiin musiikkiopiston merkityksen omalla kohdallaan musiikkiharrastuksen mahdollistajana.

Korkeatasoisen musiikin perusopetuksen ohella Mälkki ja Oramo korostivat lukuisten musiikkifestivaalien, kesäkurssien ja musiikkileirien merkitystä muusikon kouluttautumismahdollisuuksien laajentajina. Mahdollisuus monipuoliseen ja korkeatasoiseen kansainväliseen musiikkipedagogiikkaan vailla tarvetta matkustaa pitkä matkoja on ensiarvoisen tärkeää ammattiin hakeutuvalle.

Liikasen mukaan maakunnallinen festivaalitarjonta on avainasemassa myös kuulijakunnan laajentamisessa kaupunkien kausikorttiyleisöjen ulkopuolelle. Vaikka suomalaiset orkesterit keräävätkin salien täydeltä kuulijakuntaa, on yhä uusien yleisöjen löytäminen elintärkeä osa orkesterilaitoksen toimintaa ja tulevaisuutta.

Pohtiessaan nuorempien ikäpolvien saavuttamista, Oramo toi keskusteluun kiehtovia näkökulmia musiikkikokemuksen muodosta ja sisällöstä. Kiinnostusta ja avoimuutta uusille kokemuksille löytyy Oramon käsityksen mukaan laajalti, joskin perinteisen konserttielämän rituaalit saattavat näyttäytyä vieraana sellaiselle harrastajalle, joka on tottunut nauttimaan musiikkikokemuksensa tuoppi kädessä seisten tai vapaasti tilassa liikkuen.

Oramo arvioi myös näppituntumalta, että nuoria kuulijoita kiinnostaa enemmän itse musiikillinen substanssi ja sen mahdollistamat kokemukset kuin perinteinen henkilölähtöinen konserttimarkkinointi. Mälkki piti kehityssuuntaa erittäin tervetulleena muistuttaen kuitenkin, että myös perinteisillä konserttirituaaleilla ja markkinoinnin muodoilla on edelleen oma vastakaikunsa osassa yleisöjä. Kumpikin korosti korkeatasoisen tekemisen ensiarvoisuutta, olivatpa toteutusmuodot perinteisempiä tai kokeilevampia.

Onko suomalainen muusikko kansainvälisessä musiikkielämässä toimiessaan sitten automaattisesti osa laajempaa kansallista projektia?  Mälkille kultturilähettilään rooli on mieluinen ja luonteva osa ammattia, koska kapellimestari on luonnostaan jo puolestapuhujan asemassa säveltäjille ja musiikille. Mälkin mukaan on mielekästä pyrkiä antamaan takaisin sitä hyvää, mitä on musiikkikoulutukselta ja -elämältä saanut. Työskentely kotimaassa ja suomalaisen musiikin vieminen maailmalle ovat osa tätä projektia.

Orkestereiden tehtävän Mälkki näkee yhteiskunnallisena velvollisuutena tarjota mahdollisimman laajalle yleisölle mahdollisimman laajaa ohjelmistoa, elämyksien kirjoa sekä uusia tapoja ajatella ja kokea. Kapellimestarin työssä on täten aina yhteiskunnallinen ulottuvuutensa.

Vaikka suomalaisen kapellimestarikoulutuksen korkea taso on kaikkialla tunnustettua ja tarjoaa siten jo mielikuvatasolla vetoapua, Mälkki muistuttaa kapellimestarin auktoriteetin rakentuvan kuitenkin aina oman osaamisen kautta. Muusikon työssä käytäntö on laadukkaan koulutuksen ohella merkittävä opettaja.

Kansainvälisyys tarkoittaa orkesterielämässä myös työyhteisöjen kansainvälistymistä. Viime vuosikymmenten aikana suomalaisten orkesterien soittajistot ovat monikulttuuristuneet, mitä pidettiin ehdottoman myönteisenä kehityksenä sekä osoituksena orkesteriemme korkeasta kansainvälisestä tasosta.

Käytännössä tämä on tietenkin tuonut mukanaan yhä kovenevan kilpailun orkesterien vakansseista. Rekrytointiprosesseja tarkasteltaessa Oramo toi esiin koesoittokäytäntöjen problematiikkaa osaamisen mittarina. Yleisesti keskusteluissa todettiin koesoittojen tavoittavan vain kapean osan muusikkouden kokonaisuutta. Samalla pohdittiin kattavamman mittaamisen haasteita.

Tulevaisuuden suhteen huolta kannettiin erityisesti yleissivistyksen arvostuksen kestävyydestä sekä koulutuksen rahoituspohjan jatkuvuudesta. Ydinkysymys tiivistyi valmisteilla olevaa taiteen perusopetuksen lainsäädäntöuudistukseen, joka voi olla musiikin näkökulmasta uhka tai mahdollisuus.

Uudella lailla tavoitellaan taiteen perusopetuksen tuen monipuolistamista, jonka on käytännössä pelätty merkitsevän musiikinopetuksen pohjan rapauttamista, jotta resursseja saataisiin vapautettua muille taidemuodoille.

Mälkin näkemyksen mukaan olisi kummallista ajatella, että vuosikymmeniä rakennettu ja ansioiltaan tunnustettu musiikkikoulutusjärjestelmä voisi jatkua, jos sen perusrakenteet puretaan.  Musiikkikoulutus voisi hänen mukaansa ennemminkin toimia esimerkkinä siitä, että pitkän aikavälin satsaus kannattaa. Tällöin muillekin taidemuodoille tulisi antaa yhtäläistä tunnustusta ja tarjota samoja mahdollisuuksia.

Tilaisuuden päättäneessä yleisöpuheenvuorossaan opetus- ja kulttuuriministeriön edustajat totesivat kuitenkin suorasanaisesti, ettei musiikin erityisasemaa olla purkamassa uudistusten yhteydessä. Tämä kirvoittikin salissa raikuvat aplodit.

– Jari Kallio

 

Punnittua puhetta musiikkimaailman huipulta

 

Suomen sinfoniaorkesterit ry

Helsingin kaupunginorkesteri

 

Musiikkitalo, Helsinki

Ma 9.9.2019, klo 16

Klassinen Hietsu jatkuu 15.9.

Klassinen Hietsu on konserttisarja Hietsun Paviljongissa uimarannan kupeessa Helsingissä. Sarjan taiteellisesta suunnittelusta vastaavat Emil Holmström, Petri Kumela ja Eriikka Maalismaa. Klassisen Hietsun konserteissa esiintyjät ja kuulijat kohtaavat epämuodollisessa ja olohuonemaisessa ympäristössä, jollaiseen suurin osa klassisen musiikin perusohjelmistosta on alunperin sävellettykin. Usein klassisen musiikin konserteissa muusikot eristäytyvät konserttilavan yksinäisyyteen – tätä Klassisen Hietsun konserteissa halutaan välttää! Intiimiä tunnelmaa luo Berglundin perheen vanha Bechstein-flyygeli sekä lipun hintaan sisältyvä kahvi- ja pullatarjoilu, jonka äärellä yleisö voi myös keskustella esiintyjien kanssa konserttien teoksista ja esityksistä.

Syksyllä 2019 Hietsun paviljongissa kuullaan neljässä konsertissa seuraavia yhtyeitä ja taiteilijoita: Virtuosi di Kuhmon jousisekstetti, Lilli Maijala ja Emil Holmström, barokkiyhtye Baccano sekä Arttu Kataja ja Pauliina Tukiainen. Syksyn ensimmäinen konsertti on sunnuntaina 15.9.. Virtuosi di Kuhmon jousisekstetti saapuu Hietsuun! Viime aikoina tämä legendaarinen jousiyhtye on erikoistunut esittämään suurelle jousikokoonpanolle sävellettyjä teoksia kvintetoista nonettoihin. Tunnetuimpien teosten lisäksi VdK on etsinyt ja ottanut ohjelmistoonsa myös harvoin kuultuja sävellyksiä klassismin ja romantiikan ajalta. 

Ohjelma:
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 6 op. 68 (sov. Michael Gotthard Fischer)
Johannes Brahms: Sekstetto B-duuri op. 18

Elina Vähälä ja Anna-Leena Haikola, viulu
Atte Kilpeläinen ja Pisku Ristiluoma, alttoviulu
Jussi Vähälä ja Mikko Ivars, sello

HKO:n Helsinki-variaatiot -tilaussävellysten sarja jatkuu

Helsingin kaupunginorkesterin Suomi100-juhlavuonna käynnistämä tilaussävellysten sarja saa jatkoa vuosina 2022-2025. Helsinki-variaatioiden säveltäjiksi on kutsuttu kuusi säveltäjää: Jukka Linkola, Minna Leinonen, Olli Virtaperko, Jennah Vainio, Outi Tarkiainen ja Jouni Hirvelä.

Kukin mukaan kutsuttu säveltäjä valitsee teoksensa pohjaksi jonkin ennen vuotta 1945 valmistuneen suomalaisen sävellyksen, josta kuullaan muistumia uudessa sävellyksessä. Helsingin kaupunginorkesterin kausikonserteissa kantaesityksensä saavat tilaussävellykset ovat korkeintaan viidentoista minuutin pituisia orkesteriteoksia.

Helsinki-variaatioiden soiva sarja käynnistyy Lotta Wennäkosken uudella teoksella Helsingin kaupunginorkesterin konserteissa tällä viikolla. Wennäkosken sävellys Om fotspår och ljus  pohjautuu kohtaukseen Ida Mobergin (1859-1947) oopperasta Asiens ljus. Konsertit johtaa orkesterin ylikapellimestari Susanna Mälkki, jonka aloitteesta Helsinki-variaatiot kaksi vuotta sitten tilattiin.

Helsinki-variaatioiden säveltäjät ja tilaussävellysten esitysvuodet:

syksy 2019: Lotta Wennäkoski (11.-12.9.2019)
kevät 2020: Kimmo Hakola (15.5.2020)
syksy 2020: Antti Auvinen
kevät 2021: Matthew Whittall
syksy 2021: Seppo Pohjola
kevät 2022: Sampo Haapamäki
syksy 2022: Jukka Linkola
kevät 2023: Minna Leinonen
syksy 2023: Olli Virtaperko
kevät 2024: Jennah Vainio
syksy 2024: Outi Tarkiainen
kevät 2025: Jouni Hirvelä

arvio: Dido ja Aeneas Afrikassa

Giambattista Tiepolo, 1757. Mercurius ilmestyy Aeneakselle.

Giovanni Battista Tiepolo, 1757. Mercurius ilmestyy Aeneakselle.

Kun sanoo Dido tulee mieleen Kartago – ja se taas herättää eloon sanonnan: Ceterum censeo Carthaginem esse delendam, jota Cicero toisti Rooman senaatissa: Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä. Mutta Didon ja Aeneaksen lemmentarina kiehtoi monia kuvaamataiteilijoita, kirjailijoita ja muusikkoja myöhemmin. Shakespeare mainitsee sen kymmeniä kertoja draamoissaan ja oopperoita syntyi renessanssista lähtien runsaasti. Kuuluisin niistä on tietenkin Henry Purcellin vuodelta 1689. Vaikka teos on kestoltaan sangen lyhyt, pidetään sitä barokin oopperan, ja erityisesti englantilaisen, helmenä. Libreton laati Nahum Tate ja se perustui Vergiliuksen Aeneadien versioon. Muistan joskus soittaneeni Muzio Clementin pianosonaattia otsakkeelta Didone abbandonata, Hylätty Dido.

Le Guerchin, 1631. Didon kuolema.

Le Guerchin, 1631. Didon kuolema.

Oopperan keskeinen henkilö on tietenkin Kartagon kuningatar Dido, mutta tarinaa ei voi ymmärtää ottamatta huomioon kuka oli Aeneas. Hän oli Troijasta paenneita sankareita, joka etsi turvapaikkaa Välimerellä kunnes jumalat neuvoivat menemään Kartagoon. Dido oli sinne perustanut valtakuntansa, saatuaan pienen maapalstan aikoinaan, jonka laajuudeksi barbaarikuningas määräsi härän nahan. Mutta neuvokkaana Dido leikkasi nahan suikaleiksi ja ympäröi yhden kukkulan. Dido kävi taistelua veljensä Pygmalionin kanssa ja joutui tuhoamaan ensimmäisen miehensä kulta-aarteen mereen. Sitten saapuu Aeneas ja he ihastuvat toisiinsa. Mutta pian Jupiter ilmoittaa Mercuriuksen kautta, että Aeneakseon palattava Italiaan suuriin tehtäviin. Ne eivät olekaan vähäisempiä kuin Rooman perustaminen. Aeneas jumaliapelkäävänä suostuu lähtemään sydän murtuneena. Kun Dido huomaa Aeneaksen laivojen lähteneen, hän surmaa itsensä , eräiden versioiden mukaan miekalla tai hyppäämällä rovioon, jossa piti poltettaman kaikki Aeneaksen jättämät tavarat. Myöhemmin Aeneas kohtaa Didon manalassa, mutta Dido ei ole häntä enä tuntevinaan.

Kaikin mokomin, ei Purcellin oopperaa seuraavan – ja etenkään tässä Koko-teatterin versiossa – tarvitse tuntea näitä mutkittaita mytologioita. Esitys ensi-illassa 6.9. todisti ennen kaikkea, että pienillä keinoilla voidaan tuottaa erittäin kiehtovaa ja täysipainoista oopperaa. Orkesterina oli evain Ensemble Nylandian kvartetti Matias Häkkisen johdolla cembaloilla ja uruissa, Maisa Ruotsalainen ja Anna Pohjola barokkiviuluissa ja Lassi Kari kontrabassossa. Ohjaus oli muutoin Anselmi Hirvosen ja se otti hauskalla tavalla huomioon esityksen perusidean. Se oli taas lähtöisin sopraano Laura Pyrröltä.

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Teoksen yhtenäisyyden sai aikaan Pyrrön ”antropologinen” kokemus Beninissä Afrikassa taiteilijayhteisössä Villa Karossa; se antoi uuden, raikkaan ja värikkään tulkinnan koko teokselle. Taustalle projisoidut aavikko- ja merimaisemat olivat Pyrrön ottamia valokuvia ja samoin näyttämölle levitetyt upeat afrikkalaiset kankaat, sekä laidalle sijoitetut rummut. Purcellin juonessa jumalat ovat juonittelevia ilkimyksiä, jotka saavat aikaan rakastavaisten tragedian. Tässä mukaan tulee afrikkalaisen magian elementti, jota hienosti tehosti alkuperäinen beniniläinen tanssija Dominique Sossou, vaikuttava kehollisessa virtuositeetissaan. Pyrrö harrastaa nykyisin kulttuurien välisiä kohtaamisia, sillä hän on myös ollut esittämässä intialaisaiheista teoksia kuten Gustav Holstia.

Lavalla Pyrrö on perfektionisti joka suhteessa, erittäin uskottava Dido, kaunotar ja vokaalisesti äärimmäisen hallittu. Koko oopperahan huipentuu lopussa Didon valitukseen, jota kaikki maailman johtavat sopraanot ovat laulaneet, Maria Callasta myöten, erillisenä numerona. Mutta ei Aeneaskaan jäänyt jälkeen Didosta lavalla, häntä esitti Matias Haakana, näyttämöllisesti vangitseva, intohimoinen rakastaja, mutta aina tietyn älyllisen etäisyyden säilyttävä kuitenkin. Hyvin ilmeikkäät silmät heijastivat hänen surullista kohtaloaan. Didon sisar Belinda on olennainen elementti, häntä lauloi Ulla Paakkunainen – vähän niin kuin Brangäne Tristanissa – velhotar ja noidat Mari Hautaniemi, Mette Heikkilä ja Marion Melnik oli ohjattu liikunnallisesti aktiivisiksi. Merellisen elementin toi Olli Tuovinen, hän oli hieman kuin Lentävästä hollantilaisesta raisuine tansseineen. Muutenkin tuli mieleen, miten monia myöhempiä oopperakohtauksia palautuu jo Purcelliin: velhottaren ilmaantuminen Aeneaalle on kuin Brünnhilden saapuminen Siegmundin luo, erona se, että Aeneas suostuu kehoitukseen; noitien naurukuoro – Paciuksen kyproslaiset tytöt jne. Kaari-ensemble-kvartetti esiintyi: Henrietta Grünn, Tanja Samulin, Satu Koponen ja Loviisa Hynninen. Anna Rouhun valosuunnittelu tuki joka kohtausta.

Kyseessä oli siis pienin keinoin toteutettu yhtenäistaideteos. Olisin valmis katsomaan uudestaan. Barokkimusiikin päälle lisätyt elementit, rummutukset ja tanssit eivät lainkaan häirinneet, vaan tukivat esityksen perusideaa, joka perustui Laura Pyrrön taiteellisiin kokemuksiin ja aineiston tuottamiseen. Ehkä oli hyvä, että laulettiin suomeksi, näin oopperan varsinainen sanoma, hylkääminen ja uskollisen rakkauden teema painui selvästi kuulija/katsojan tajuntaan. Tämä on produktio, joka on varmaan helpostikin liikuteltavissa, joten tätä kannattaisi kyllä viedä Välimeren maihin, joissa meri-elementti ja historia ovat tuntuvilla ja Afrikka likellä, vaikka Kreikkaan, Italiaan, Ranskaan tai Espanjaan. Produktion tuotti Opera artico -yhdistys ja paikka eli Koko-teatteri Hämeentien alkupäässä sopi sille oivasti. Viimeksi näin Dido ja Aeneaksen Pariisissa, pikkunäyttämöllä, pääroolissa provencelainen Johanne Cassar.

– Eero Tarasti

Arvio: HKO:n ja Susanna Mälkin riemastuttavan taidokas kauden avaus

Helsingin kaupunginorkesteri ja ylikapellimestari Susanna Mälkki Musiikkitalossa. Kuva: Stefan Bremer

Helsingin kaupunginorkesteri ja ylikapellimestari Susanna Mälkki Musiikkitalossa. Kuva: Stefan Bremer

Ylikapellimestari Susanna Mälkin johtama Helsingin kaupunginorkesterin kauden avaus oli innostavan ohjelmasuunnittelun voimannäyttö. Yhdessä Lontoossa toimivan EXAUDI-lauluyhtyeen kanssa esiintynyt HKO tarjosi avajaisiltanaan erinomaisen annoksen vokaalipolyfonian innoittamaa 1900-luvun orkesterimusiikkia.    

Vuosien 1959-60 taitteessa Igor Stravinsky työsti Carlo Gesualdo da Venosan kolmesta madrigaalista kamariorkesteriteoksen Monumentum pro Gesualdo di Venosa ad CD annum. Nimensä mukaisesti renessanssikollegan neljäsataavuotisjuhlaa kunnioittava teos juhlistaa Gesualdon kromatiikassaan varsin edistynyttä sävelkieltä, joka tulee itse asiassa varsin lähelle Stravinskyn omaa harmonista ilmaisua. 

Monumentumin edellä illan avauksena kuultiin EXAUDIn upeasti esittämänä alkuperäisessä muodossaan ensimmäinen Stravinskyn uudelleen muokkaamista madrigaaleista, Asciugate i begli occhi (1611). Yksinkertaisuudessaan erinomainen ajatus, jonka kautta Stravinskyn soittimelliset uusioluomukset pääsivät kontekstiinsa.  

Vaikka Monumentum on varsin uskollinen Gesualdolle, Stravinskyn tyylillisiä sormenjälkiä on löydettävissä kauttaaltaan läpi koko seitsenminuuttisen teoksen. Stravinskyn erehtymättömän sointiväriaistin ilmentymänä Monumentum onkin mitä kiehtovin miniatyyri, jota kuulee konserteissa aivan liian harvoin.    

Alati muuntuvat jousten, kahden oboen, kahden fagotin, käyrätorvien, trumpetin ja pasuunoiden tekstuurit tekevät Monumentumista haasteellisen kappaleen. Sen paljaat soolostemmat ja taiturillinen kontrapunkti vaativat herpaantumatonta keskittymistä. 

Mälkin johdolla Monumentum sai hyvin muotoillun ja ilahduttavan läpikuultavan soivan asun. HKO:n muusikoilla oli oivallisen stravinskymainen ote musiikkiin, joskin muutamat fraasit jäivät melko rosoisiksi. Näistä pienistä huojahduksista huolimatta Monumentum oli todellinen ilo. 

Jean Sibeliuksen sinfonioiden joukossa arvoituksellisin lienee kuudes sinfonia (1918-23). Sibelius piirtää teoksessaan ilmoille kuulaita soivia linjoja, joista rakentuu vaikuttavia moniäänisiä kudelmia. Kuudes sinfonia onkin tummien sävyjen pastoraali, jonka pohjavirtaukset kuohuvat silloinkin, kun soiva pinta vaikuttaa peilityyneltä. Mielenkiintoinen perheyhtäläisyys onkin löydettävissä kuudennen sinfonian ja sen aikalaisen, Ralph Vaughan Williamsin Pastoraalisinfonian (Pastoral Symphony, 1919-21), välillä.

Renessanssipolyfonian kaikuja on kuultavissa kuudennen sinfonian avauksessa, jonka äänet kietoutuvat vähitellen yhteen madrigaalinomaisesti. Ostinatokuluiksi ja asteikkokuvioiksi suodattunut melodinen aines kehittyy asteittain vauhdikkaammaksi, jopa kiihkeäksi, tihentyen huipennukseen, jota seuraa hienovireinen coda. Lopputahdeilla musiikki pysähtyy kertakaikkisen vähäeleisesti. 

Arvoituksellinen toinen osa, allegretto moderato, on yksi Sibeliuksen vaikuttavimpia luomuksia. Musiikki vaeltaa läpi alati muuttuvan orkesterimaiseman, sädehtien mitä omaperäisimmissä harmonisissa väreissä. Musiikin läpikuultavassa virtauksessa on myös aimo annos Haydnia.   

Lyhyt scherzo on orkesterin voiman ja ketteryyden näytös, jonka arkaainen kauneus on omiaan synnyttämään fantastisia assosiaatioita Tolkienin maailmoihin. Näihin sointeihin kietoutuvat mielikuvat entisaikojen haltiakuninkaista maailman ylpeinä nuoruudenpäivinä. 

Sinfonian päättää kuohuva finaali, joka kohoaa villiksi, valkohehkuiseksi sävelmyrskyksi. Osan päättää liikuttava coda.  

Tässä musiikissa HKO on luonnollisesti omimmalla alueellaan. Sibelius itse johti kuudennen sinfonian kantaesityksen orkesterin kanssa helmikuussa 1923, ja siitä saakka se on ollut osa orkesterin ohjelmistoa. Vaikka HKO tuntee teoksen läpikotaisin, Mälkin johtamassa esityksessä ei ollut rahtustakaan rutiinisoittoa, vaan kuudes sinfonia soi mitä inspiroituneimmin. 

Sinfonian kokonaismuoto oli hienosti rakennettu ja HKO:n sointi kerrassaan suurenmoista. Musiikin sisäinen palo pääsi täyteen loimuunsa upeasti fraseerattuna ja ihanteellisesti balansoituna. Kaikkiaan tämä oli yksi ehdottomasti raikkaimpia koskaan kuulemiani tulkintoja tästä mestariteoksesta. 

Väliajan jälkeen kuultiin toinen mestariteos, Luciano Berion viisikymmentävuotias moderni klassikko, Sinfonia (1968-69). Kahdeksalle vahvistetulle lauluäänelle ja suurelle orkesterille sävelletty Sinfonia on eurooppalaisen sodanjälkeisen musiikin ikonisimpia teoksia. Vaikka se on monin tavoin aikansa ilmentymä, on se samalla myös täysin universaali. 

EXAUDI, HKO ja Susanna Mälkki Berion sinfonian parissa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

EXAUDI, HKO ja Susanna Mälkki Berion sinfonian parissa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

New Yorkin filharmonikoiden 125-vuotisjuhlaan tilattu ja Leonard Bernsteinille omistettu Sinfonia peilaa historiaa ja ajan kulua moninaisin tavoin. Sen laulu- ja puheteksteissä siteerataan Claude Lévi-Straussin antropologista Le cru et le cuit -tutkimusta (1964) sekä Samuel Beckettin romaania The Unnamable (1953).

Sinfonian kolmas osa on kuohuva sitaattien sulatusuuni, jossa Gustav Mahlerin toisen sinfonian (1888-1894/1903) scherzon lomassa kuullaan jotakuinkin koko länsimaisen musiikin historia Bachista alkaen.

Toinen ja neljäs osa toimivat staattisina meditaatioina tasapainottaen kiihkeämpiä uloimpia osia. Sinfonian kokonaismuodosta rakentuu täten eräänalinen laaja ABCBA-kaari. Toinen osa, O King on kunnianosoitus huhtikuussa 1968 murhatulle Martin Luther Kingille. Alun perin Berio sävelsi O Kingin itsenäiseksi teokseksi, mutta sulautti sen sittemmin osaksi Sinfoniaa. 

Näistä äkkikatsomalta toisiinsa liittymättömistä aineksista Berio kutoi itsetutkistelevan ja johdonmukaisen sävellyksen, joka tuntuu seuraavan omaa vääjäämätöntä, unenomaista logiikkaansa. Teoksen vahvasta 60-luvun hengestä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, Sinfonia on yhä, 50 vuotta myöhemmin, mitä ajankohtaisin teos. 

Kahdeksalle laujalleen Sinfonia tarjoaa verrattoman haasteen. Partituuri edellyttää esiintyjiltä melkoista monitaituruutta, ilmaisun taipuessa madrigaalilaulusta scatiin sekä puheosuuksista huudahduksiin ja hälyääniin. 

Laululinjat ja soitinstemmat lomittuvat alati mitä mielikuvituksellisimmin tavoin. Lisäksi Sinfonian jokaisella osalla on oma sointi-identiteettinsä. 

Laulusolistien ja lyömäsoitinten avauksen sähköistämänä ensimmäisen osan musiikki saatettiin kiehtovaan liikkeeseen. Sävelkudoksen tihentyessä musiikki matkaa kohti mitä jännittävimpiä harmonisia sävyjä, joihin Lévi-Straussin tekstikatelmat lomittuvat. 

Avausosan dramaturgia sai Mälkin johdolla vaikuttavan toteutuksen. HKO ja EXAUDI heittäytyivät musiikkiin kaikella taidollaan ja keskittyneisyydellään, vaikuttavin tuloksin.    

O King -osan koskettava, tyyni kauneus sai EXAUDIn laulajilta mitä omistautuneimman tulkinnan. Orkesterin rummuntarkat iskut puolestaan loivat hautajaiskulkueen tunnelmaa kerrassaan vakuuttavasti. O King olikin yksi hienon illan kohokohtia. 

Kolmas osa, In ruhig fließender Bewegung, lainaa otsikkonsa Mahlerin scherzosta, joka muodostaa musiikin perustan. Beckett-sitaattien ohella laulajat huudahtelevat Mahlerin esitysohjeita ehtien vielä samalla mukaan orkesterin sitaattivyöryyn, jonka lomassa kuullaan niin Debussyn, Schönbergin, Ravelin, Bergin, Bachin, Beethovenin ja Straussin kuin Boulezin ja Stockhauseninkin häivähdyksiä.

HKO, EXAUDI ja Mälkki elävöittivät tämän graffitinomaisen surrealistisen panoraaman aivan hämmästyttävällä virtuositeetilla. Jättimäisen ensemblen läpikuultavuuden ja hurjan ilmaisuvoiman yhdistelmää saattoi vain ihailla riemuissaan. In ruhig fließender Bewegung oli todella ainutlaatuinen kokemus.

O Kingin tavoin neljäs osa oli vaikuttava meditaatio, jonka kuiskaukset ja vokaalifragmentit leijuivat ilmoille hienovaraisen orkesterisäestyksen saattelemina. Viides osa, jonka Berio lisäsi Sinfoniaan kantaesityksen jälkeen, toi aiempien osien musiikin yhteen aitoon sinfoniseen tyyliin. Erinomaisesti toteutettu osa toi Sinfonian mitä ilahduttavimpaan päätökseensä.   

Taidokkaasti suunniteltu ilta saatteli HKO:n ja ylikapellimestarin tyylikkäästi uudelle kaudelle. Näissä tunnelmissa seuraavia konsertteja voikin odottaa aivan erityisellä riemulla.  

Jari Kallio

 

Helsingin kaupunginorkesteri

EXAUDI

Susanna Mälkki, kapellimestari

 

Carlo Gesualdo da Venosa: Asciugate i begli occhi (1611) 

Igor Stravinsky: Monumentum pro Gesualdo di Venosa ad CD annum (1959-60)

Jean Sibelius: Sinfonia nro. 6 d-molli, op. 104 (1918-23)

Luciano Berio: Sinfonia (1968-69) kahdeksalle lauluäänelle ja orkesterille

 

Musiikkitalo, Helsinki

Pe 6.9.2019, klo 19