Schubert: Pianosonaatit D.840, 850 ja 894
Impromptut op.90
Kolme pianokappaletta D.946
Harmonia Mundi, 2011
Paul Lewis tekee paluun Schubertin pariin pitkällisen ja palkitun Beethoven-projektinsa jälkeen. Lewis on tullut tunnetuksi wieniläisiklassikoiden tinkimättömänä tulkkina, jonka vikkelästi etenevä lähestymistapa voi tuoda ennemmin mieleen Carl kuin C. S. Lewisin. Kaksi levyllistä Schubertin syvämietteisintä musiikkia kaipaakin enemmän toiminnan kuin harkinnan miestä, mutta Lewis osoittaa olevansa tarvittaessa kumpaakin.
Lewis soittaa ensimmäisen levyllisen fantasiavaihteella, joka värittää D- ja G-duuri-sonaattien värikylläistä ja matelevaa maailmaa milloin leikkisästi rallatellen tai syvämietteisesti tuumaillen. D-duuri-sonaatin valoisan perusvireen löytäminen paikoin raskassoutuisesta yleismoderato-tekstuurista tuntuu olevan Lewisin päätavoite. Avausosa kiukuttelee ja poukkoilee liiankin levottomasti, mutta sen jälkeen tunnelmaan tulee lisävaloa ja hyväntahtoista kepeyttä, joka saavuttaa täyden kirkkautensa leppoisan, jopa auvoisan finaalin piirileikissä, jonka pääteema on kertakaikkisen naiivi.
G-duuri-sonaatin ensimmäiseen osaan Lewis suhtautuu niin vakavasti, että menevyys tuntuu jopa absurdilta käsitteeltä. Mutta ei tämän sonaatin henki olekaan mikään leikin asia valoisasta sävellajista huolimatta. Moninaisten modulaatioiden lapsenomainen ihastelu ja sointujen filosofinen pähkäily konkretisoituvat eläväksi tapahtumaksi, jota Lewisin briljantti kosketus korostaa heleästi unohtamatta taustalla kyteviä raivon pesäkkeitä. Ja kyllä sitä vauhtiakin löytyy teoksen edetessä.
Toisella levyllä on sitten joutuisuutta ja sitä tutumpaa, Lewisin pitelemätöntä energiaa. Kolme pianokappaletta D.946 säteilevät mielipuolista maanisuutta, mutta pianon rikas ja hätäilemätön sointi nitoo tunnelmavaihdokset yhden ja saman katon alle, kuten myös op.90 impromptuissa. Ges-duuri-impromptun hämyilyyn kaipaisin vieläkin rauhoittavampaa ja kelluvampaa ilmettä, mutta c-molli-impromptua en ole koskaan kuullut näin elävästi ja viihdyttävästi tulkittuna.
C-duuri-sonaatti D.840 on hämmästyttävä saavutus 28-vuotiaalta säveltäjältä kaikessa herkkyydessään ja maailman murheet kantavassa raskaudessaan. Keskeneräiseksi jäänyt sonaatin torso on hädin tuskin 25-minuuttinen, mutta siinä on kaikki, mitä Schubertin ymmärtämiseen tarvitsee. Lewis harkitsee jokaista siirtoa huolella, ja kun Schubert kuiskii herkkiä ajatuksiaan, Lewis kuuntelee tarkasti ja painaa ne visusti mieleensä. Ei hidastelua, ei kiirehtimistä, ei mitään ylimääräistä. Voikohan tätä paremmin Schubertia enää soittaa?