Chopin & Mendelssohn Cello Sonatas
Mendelssohn: sonaatti sellolle ja pianolle n:o 2, op. 58
Chopin: sonaatti sellolle ja pianolle op. 65
Mendelssohn: sanaton laulu sellolle ja pianolle op. 109
Chopin: valssit op.64 sov. Karl Davydov
Pieter Wispelwey, sello
Paolo Giacometti, piano
Onyx, 2011
Pieter Wispelwey on iskenyt näppinsä taas kultaiseen suoneen, eikä muuta taida oikein osatakaan, priimaa kun tuppaa aina tulemaan. Tällä kertaa mukaan on temmattu pianisti Paolo Giacometti, joka mielellään suosii fortepianoja raskaiden nykyflyygeleiden sijaan.
Nyt soi vuoden 1837 Erard-flyygeli, joka tuo paremmin esiin Chopinin ja Mendelssohnin sellosonaattien kepeän hengen, joka ei kaipaa nykysoitinten selloa peittävää massaa. Vanhan pianon eri rekistereillä on oma sointinsa ja ilmeensä, mutta pääosin ääni on kodikkaan pehmeä ja hienoisesti kalahteleva.
Kaksikon saumaton yhteissoitto kippaa kumolleen vanhan vitsin siitä, että Chopinin sellosonaatti on hyvä pianosonaatti sello-osuudella, ja Wispelweyn rouhea sellosoundi ottaa jopa dominoivan aseman muuten umpipianistisesta Chopin-tekstuurista. Chopinin sonaatin tulkinta riipaiseekin kaikesta makeilusta puhdistetulla juoksevuudellaan, joka tuntuu kunnioittavan partituuria juuri suoruudellaan. Sellainen turhanpäiväinen rubato ja tekosyvällinen nuotissa roikkuminen elämän tuskat mielessään sopii ehkä joihinkin Chopinin sooloteoksiin, mutta sellosonaatti ei kaipaa enää yhtään lisää murheissa märehtimistä. Siksi tuntuukin raikkaalta kuunnella todella menevää ja torailevaa, soittimelta toiselle vaihtuvaa intensiivistä melodian kuljetusta, mikä korostaa muotoa ja taitoa nyyhkyttelyn sijaan. Eikä Wispelweyn taituruus ole kuitenkaan steriiliä täydellisyyttä, vaan mukaan pääsee muutama ihanan kirpaiseva rasahdus inhmillistä kauneutta lisäämään.
Mendelssohnin toinen sellosonaatti on hilpeä, keijukaismainen ja ripeästi vipeltävä, kuten Mendelssohnin teokset usein ovat. Ja kaiken tämän kepeyden taakse on kätketty jotain liian syvällistä suoraan sanottavaksi ja traagisen oloista sisäistä melskettä, joka on pakahdutettu kauniin hymyn taakse. Giacomettin Erard paukkuu vielä pikkaisen puisemmin tällä kertaa, mutta sehän vain lisää sitä sympaattista autenttisuuden tunnetta, mitä periodisoittimilla usein tavoitellaankin.
Avausosan myrskyistä tiputaan johonkin salaperäiseen scherzoon, pizzicatoilla höystettyyn, jopa absurdin omaiseen taikamaailmaan, josta Wispelwey ja Giacometti kertovat ristiriitaisia tunnelmia. Tämäkö on surullista, vai sittenkin iloista? Vai mikähän tunnetila kuulijan valtaa? Hitaan osan ja riehakkaan finaalin jälkeen on vaikea kuvitellakaan näitä sonaatteja soitettavan nykypianolla, jota vastaan sellistin on prässätävä voimalla tehdäkseen sellosonaatista sonaatin myös sellolle.
Levyn täytteeksi jäävät Chopinin op.64 valssien sovitukset sellolle ja pianolle. Sellolla melodiaa ja pianolla säestystä, sen kekseliäämmin ei teoksia ole rohjettu muokkailla duon mahdollisuuksia hyödyntäviksi. Vain kolmas, As-duuri, muistuttaa Chopinin polyfonisista keksinnöistä alkuperäistä pianoversiota tehokkaammin.