Astuessani Musiikkitalon konserttisaliin ensimmäinen huomioni kiinnittyi – jälleen, lukuisista käynneistäni huolimatta – lavasta pakenevaan ammottavaan, valtavaan tilaan, jonka IV Kansainvälisen Harald Andersén -kamarikuorokilpailun osanottajien tuli täyttää yhteissoinneillaan. Kaikua pehmentävä kohtalaisen suuri kuulijajoukko asettui tiiviisti suoraan lavaa vastapäätä pääkatsomoon, jonka keskellä sijaitsi kuuden kilpailutuomarin rivi. Tuomaristoon kuului puheenjohtajan, brittiläisen kuoronjohtajan Jonathan Rathbonen lisäksi Georg Grün Saksasta, Cecilia Rydinger Ruotsista, sekä John Storgårds ja Pasi Hyökki Suomesta.
Kilpailu käytiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Musiikkitalossa. Loppukilpailuun yltäneet kuusi kuoroa omaksuivat jokainen oman lähestymistapansa uuden konserttisalin tilan ja akustiikan haasteiden ratkaisemiseksi ja mahdollisuuksien hyödyntämiseksi. Kuoron sijainnilla ja sijaintien muutoksilla salissa oli mullistava merkitys niin eri laulajien kuin eri teoksienkin potentiaalin esiin tuomisessa. Tilankäyttö oli hyvin keskeisessä asemassa lähes jokaisen kuoron esiintymisessä, ja ratkaisuja nähtiin monenlaisia.
Iltapäivän avasi loppukilpailuun kauimpaa matkannut ja myös värikkäimmin sonnustautunut laulajisto, filippiiniläinen University of the Philippines Concert Chorus johtajanaan Emmanuel P. de Leon, Jr. Heidän kurinalainen postyyrinsä ja spartalaiset muodostelmanvaihdoksensa tekivät välittömän vaikutuksen, ja kutsuivat kuuntelemaan viiden teoksen ohjelmaansa sitäkin tarkkaavaisemmin. Heti avauskappaleessa, Sergei Rahmaninovin All-Night Vigilian op. 37 (Vsenošcnoe bdenie) osassa Bogoroditsye Devo, raduisya kuultiin kilpailun matalimpia bassoja sekä kuoron ehdoton valttikortti: usvainen ja kirkas sopraanosolisti. Kuoron harmoniankulut olivat huolitellun karkeita ja äänenvärivaihtelut monipuolisia – erityisesti alttojen valituslauluissa oli synkkään teokseen sopivaa syvyyttä. Kuoro pysyi tiiviissä ryppäässä lavan ensimmäisen kaaren sisällä koko esityksensä ajan, ja vasta viimeinen kappale, Ruben Federizonin Gabaq-an sai kuoron valtaamaan koko estradin sadekeppeineen, risukimppuineen, suitsukkeineen sekä rannekulkusineen. Filippiiniläiset pistivät pystyyn revyynomaisen, värikylläisen shown, joka esitteli heidän kotiseutunsa musiikkiperinnettä.
Seuraavana lavalle astuivat latvialaisen Maska-nuorisokuoron tenori- ja sopraanosolistit. Muu kuoro, joka hiipi lavalle kiertäen solistit kaukaa, säesti solistien melismoja yläsävelsarjoja esiintuovilla hyräilyillä sekä sistruminiskuilla. Kuoronjohtaja J?nis Ozols piti kokonaisuuden hyvin kasassa kuoron jatkuvasta liikkeestä huolimatta. Maskan kappalevalinta, joka teosten rauhallisuudessa ja turvallisuudessaan ei sinänsä hetkauttanut, suitsutti kuoron suvereenia äänenvärin ja yhteissoinnin hallintaa. Tosin viimeinen teos, Peteris Vasksin teknisesti vaativa Z?les zi?a todisti ettei uusimmatkaan kuorosävellysten ilmiöt ole heille tuntemattomia. Teoksen päättävä hiljaisesti taustalla kulkeva, pidättyvä glissando sinetöi kuoron teknisen osaamisen. Myönnän kuitenkin, etten olisi veikannut heitä kilpailun voittajiksi. Sen verran kovaa osaamista oli vielä tiedossa.
Seuraavana esiintynyt 40-henkinen Sankt Jacobs Ungdomskör asettui suureen kaareen kahdelle lavan tasolle. Kuoro aloitti nopealla, koordinoidusti esitetyllä Benjamin Brittenin Ad majorem Dei gloriamilla ja jatkoi vahvojen, avointen intervallien täyttämällä espanjalaisen Tomás Luis de Victorian myöhäisrenessanssiteoksella Taedet anima mea. Tämän jälkeen kuoron nuoriso levittäytyi koko lavan alueelle kuin tiiranpesät luodolle täyttäen koko salin ruotsalaisen Sven-Eric Johansonin teoksella Snabbt jagar stormen våra år. En ensiksi ymmärtänyt miksi kuoro päätti asettua näin laajasti; mielestäni kyseinen teos ei olisi tarvinnut niin runsasta klangia. Oikeutus löytyi pian teoksen loppupuolen voimakkaista ja leveistä akordeista, jotka soivat ennenkuulumattoman tasapainoisesti. Lopuksi ruotsalaiset lauloivat nasevan ja täyteläisen Brahmsin ensimmäisen motetin op. 74, sekä Eric Whitacren With a Lily in Your Handin (teoksesta Three Flower Songs), joka oli mielestäni harmillisen vaisu lopetus päivän siihen asti kauneimmalle esitykselle.
Kahvitettu yleisö palasi tauon jälkeen hitaasti takaisin saliin kuulemaan kompaktin, tyylikkäästi mustaan sonnustautuneen tanskalaiskuoro Concert Clemensin näpsäkkää esitystä. Carsten Seyer-Hansenin tarkkaan johtaman Bernhard Lewkovitchin All’auroran fortepianot iskivät kuulijaan salamannopeasti: nopeat tunnelmanvaihdokset sekä ketteryys ovat tämän kuoron selkeitä vahvuuksia. Muita, kaivattuja taidonnäytteitä tällä saralla ei kuitenkaan vähään aikaan seurannut. Toinen ja kolmas teos olivat toki kauniita, mutta eivät juurikaan erottuneet muiden kuorojen samankaltaisista kappaleista. Vasta lopun kuningasteos, Clément Janequinin Le chant des oyseaux liputti paitsi tanskalaisten vauhdintajua ja koordinaatiokykyä, mutta myös heidän tarkkaa ranskan kielen artikulaatiotaan sekä tiukkoja staccatorytmejään, jotka eivät salin antavassa akustiikassaan pettäneet. Tämä oli heidän teoksensa, ässä heidän hihassaan. Tämä ei jäänyt tuomaristoltakaan huolimatta: Concert Clemens palkittiin toisella sijalla.
Nuoren Endrik Üksväravin johtama parikymmenhenkinen Kammerkoor Collegium Musicale Virosta esiintyi tasaisesti ja varmasti, tiiviissä ryhmässä lavan keskellä. Vain kolmen teoksen ohjelman aloitti sulavasti kuoron puoliskolta toiselle liikkunut J. S. Bachin Coro (Psalm 149:1-3) teoksesta Singet dem Herrn ein neues Lied BWV 225. Sitä seurasi iltapäivän ainoa suomalaisteos, Einojuhani Rautavaaran uuden, viime marraskuussa Alankomaissa kantaesitetyn Missa a cappellan osa Credo. Kuoron matalat bassot pääsivät näyttämään värejään asiallisen esityksen pohjustajina. Kolmas teos, Arvo Pärtin Which was the son of… on hyvin erikoinen tapaus. Tekstinä Pärt käyttää Luukkaan evankeliumin loputonta sukupuulistausta, ja suurin osa englanniksi lauletusta tekstistä koostuu teoksen otsikon sanoista, toistettuna kymmeniä kertoja. Äänenkuljetus käy läpi lukemattomia erilaisia plagaalisia kadensseja luoden teoksen repetitiivisen luonteenkin takia karikatyyrin jokseenkin amerikkalaiselta kalskahtavasta kirkkolaulusta. Jäin kaipaamaan teoksen ironian selkeämpää esiintuomista, mutta toisaalta kuoro onnistui hyvin varioimaan muuten monotonista ja siksi vaativaa teosta. Äänenvoimakkuuden ambitus jäi tosin kapeaksi.
Loppukilpailun viimeinen kuoro, saksalainen Kammerchor CONSONO asteli varmana sinisine kansioineen laajalle, koko lavan kattavalle kaarelle kauas johtajastaan Harald Jensistä. Ensimmäisenä kuullussa Morten Lauridsenin madrigaalissa O’vè, lass’, il bel viso? nuorten laulajien puhuttelevuus veti kuulijan heti mukaansa: kuorolaiset kertovat tarinoitansa suoraan minulle, peittelemättä ja vuorovaikutteisesti. Toisessa teoksessa – Frei Manuel Cardoson Introitus Missa pro defunctisis – kuoro omaksui kamarikuoroille ominaisen kompaktin, lähes 40-päiseltä joukolta hämmästyttävän pienen soinnin. Jo varhaisessa vaiheessa esitystään CONSONO näin osoitti kykynsä muuttua teoksen tarpeiden mukaisesti. Kilpailun päättänyt Michael Ostrzygan pärtmäinen Iuppiter taas antoi kuoronjohtajalle mahdollisuuden näyttää kyntensä, ja hänen onnistuikin hyvin pitää moinen poukkoileva ylistyslaulu koossa.
Kilpailun tulokset julkistettiin lauantai-illan gaalakonsertin päätteeksi. 15 000 euron suuruisen pääpalkinnon nappasi Maska-nuorisokuoro Latviasta. Toiseksi tuli Concert Clemens Tanskasta, ja kolmossijan jakoivat Kammerchor CONSONO sekä Sankt Jacobs Ungdomskör. Maska pokkasi niinikään Suomen Säveltäjät ry:n myöntämän 1 000 euron suuruisen palkinnon parhaasta Perttu Haapasen alkukilpailua varten säveltämän tilausteoksen Readymade Alice esityksestä.