Nykymusiikin esittäminen lankeaa usein spesialistien kontolle, mistä on ilmeisiä positiivisia seurauksia: nuotteja viliseville partituureille persojen Kriikkujen ja Karttusten ansiosta monet säveltäjät ovat päässeet kehittämään instrumentaalista ymmärrystään pitkäjänteisesti. Erityisosaaminen puolin ja toisin kasvattaa fraaseerauksen ja sävyjen diversiteettiä, aivan kuten vanhoihin soittimiin perehtyminen rikastuttaa Mozartin esittämistä. Mutta: musiikki on yhteisöllistä toimintaa, eikä aitojen pystyttäminen uuden ja perinteisen repertuaarin leirien ympärille voi olla hyväksi. Nykypäivän säveltäjän ja soittajan välille tulee muodostua luottamuksellinen side, jotta soittaja pääsee näkemään nuottien taakse ja säveltäjä ymmärtää instrumentalistin arkea.
Perinteiseen repertuaariin satsaavan Helsingin kaupunginorkesterin kannatti ottaa riski ja juksata suuri joukko klassikkosarjan kausikortin haltijoita tähän konserttiin; Elliott Carterin satavuotispäivänä soitettu triptyykki Symphonia svengasi mainiosti! Teos on kiitollista kuultavaa, sillä pitkästä kestosta huolimatta se on modernistista Carteria yleisöystävällisimmillään. Teos pursuu (atonaalisia) melodioita, ja orkestraatio on kauttaaltaan ilmavaa ja viehättävän kamarimusiikillista. Monimutkaista polyfoniaa rytmittävät yllättävät tauot ja eri soitinryhmien pienet duot ja triot. Erityisesti ihastelin HKO:n puhaltajien lukuisia sooloja, jotka olivat kautta linjan virtuoosisia ja puhuttelevia. Muun muassa klarinetit ja englannintorvi olivat mehukkaasti esillä, ja teos päättyi ilkikurisesti pikkolon jäädessä soittelemaan yksikseen.
Konsertin viisikymppisten suomalaisten teokset eivät yllättäen onnistuneetkaan yhtä hyvin, kotikenttäedusta huolimatta. Magnus Lindbergin Marea kärsi tasapaksuudesta ja satsin erittelemättömyydestä. Teoksen merellisyys olisi kaivannut lisää tyventä ja pienempiä pärskeitä. Käsiohjelmassa puhuttiin soitinnuksesta Beethovenin ajan orkesterille, mutta tähän nähden jousia oli aivan liikaa, eikä pieni puhallinsektio tahtonut päästä esiin.
Esa-Pekka Salosen Maniassa jouset sen sijaan soittivat turhan varovaisesti. Orkesterin soolosellisti Tuomas Ylisen esiintyminen solistina oli hyväntuulisen rehvakasta ja teknisesti moitteetonta vikkelimpiä kuvioita myöten. Pitkän miehen käsittelyssä sello vaikuttaa pieneltä, ja välillä tuntuikin siltä, että voimaa olisi voinut käyttää vähemmän. Ääni oli hieman kapea ja nahkea. Tavoitettu karaktääri jäi yksiulotteiseksi, ja teoksen maaninen luonne korostui mielestäni liikaa spontaanisuuden ja leikkisyyden kustannuksella. Muutamia intohimoisia sooloja kuultiin orkesteristakin: erityisesti fagotisti Markus Tuukkanen ja kontrabasisti Jiri Parviainen kunnostautuivat.