Herkutteluviikko: 2x Metropolitan & 1x Carnegie Hall 24-26.9.08
Kuluva viikko on omalta osaltani ollut yhtä konsertissa- ja oopperassakäyntiä: keskiviikkona vierailin ensimmäistä kertaa Metropolitanin oopperassa, jossa esitettiin Amilcare Ponchiellin (1834–1886) nelinäytöksinen La Gioconda (1876). Torstaina oli vuorossa San Francisco Symphony -orkesterin konsertti Carnegie Hallissa, kapellimestarina Michael Tilson Thomas ja pianosolisteina Labèquen sisarukset. Eilen näin, kuulin ja koin Richard Straussin (1864 –1949) Salome-oopperan (1905), jossa sopraanomme Karita Mattila loisti Jürgen Flimmin modernisoidussa ohjauksessa.
1. La Gioconda
La Giocondan on sanottu olevan ”laulajien ooppera”, sillä teos rakentuu kuuden päähahmon varaan, joiden esittäjien on oltava huippuluokan laulajia. Roolihahmot ovat eräänlaisia oopperan arkkityyppejä: on Gioconda, kaunis katulaulajatar (sopraano), La Cieca, Giocondan sokea, pyhimysmäinen äiti (altto, usein käytännössä mezzosopraanon esittämänä), Enzo Grimaldo, genovalainen aatelismies ja Giocondan rakastaja (tenori, tottakai…), Barnaba, Giocondaa himoitseva ilkeä inkvisiittorivakooja (baritoni, tottakai…), Alvise Badoero, tuima pääinkvisiittori (basso) sekä Laura, Alvisen nuori vaimo ja Enzon entinen rakastajatar (mezzosopraano). Lisäksi oopperaa tähdittävät kolmannen näytöksen kuuluisassa ”Tuntien tanssissa” soolotanssijat, jotka saivat keskiviikon näytöksessä kenties suurimmat yksittäiset aplodit.
Giocondan osan lauloi tähtisopraano Deborah Voigt, joka ammattimaisuudestaan huolimatta jätti itselleni hieman vaisun vaikutelman. Tämä korostui erityisesti silloin, kun oopperan kaksi naispäähahmoa, Gioconda ja Laura olivat yhtäaikaa näyttämöllä; Lauran osan esittänyt Olga Borodina oli nimittäin sellainen äänikuningatar (positiivisessa mielessä), että peittosi helposti alleen Voigtin, jonka ääni ei itsekään ole aivan lyyrisimmästä päästä. Laurahan on oikeastaan oopperan ”voittaja”, jolle La Ciecan ensimmäisessä näytöksessä antama rukousnauha (kuuluisa ”Voce di donna o di angelo”-aaria) suojelee ja tuottaa onnea. Juuri Lauran kantaman rukousnauhan takia Gioconda ei voi tuhota häntä, vaan luopuu vapaaehtoisesti Enzostaan ja toimii rakastavaisten hyväksi tuhoten lopulta itsensä. Traagiseksi kääntyvä sankaritarhahmo on toki ilmaisumahdollisuuksiltaan monipuolisempi kuin Lauran osa, ja viimeisissä kohtauksissa Voigt oli vaikuttavimmillaan.
Oooperan muut laulajat tekivät niin ikään varmaa ja nautittavaa työtä: La Ciecan osan esittänyttä puolalaista Ewa Podlesia olisin kuunnellut enemmänkin. Venezuelalainen Aquiles Machado oli Borodinan ohella näytöksen toinen ”äänitykki”, jonka Enzosta välittyi puhdaspiirteinen, rakkaudennälkäinen sankaritenori. Bulgarialainen nuori basso Orlin Anastassov (Metropolitanin debyytti) omaa terveen ja pakottoman, salin viimeiselle penkille asti kantavan äänen, jota oli erittäin miellyttävää kuunnella. Pahuudessaan Puccinin Toscan Scarpiaan verrattavan Barnaban osan laulanut italialainen Carlo Guelfi oli vakuuttava, joskaan ei häikäisevä baritoni, jonka italia oli luonnollisesti kohdallaan.
2. San Francisco Symphony
Torstai-iltana New Yorkissa vierailulla oleva San Francisco Symphony -orkesteri oli valinnut NYP:n tavoin ohjelmaansa ei-saksalaista, 1900-luvun aikana tai sen jälkeen sävellettyä musiikkia. Konsertti alkoi György Ligetin (1923–2006) vuonna 1967 sävelletyllä teoksella Lontano, jonka jälkeen seurasi Francis Poulencin (1899–1963) Konsertto kahdelle pianolle ja orkesterille d-molli (1932), solisteina Katia ja Marielle Labèque. Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Sergei Prokofjevin (1891–1953) Sinfonia nro 5 B-duuri, op. 100 (1945).
Michael Tilson Thomas johti varmaotteisesti ja varsinkin Prokofievin sinfoniassa innostavasti. Haluaisin kuitenkin kritisoida hieman ohjelmistovalintaa, sillä mielestäni Ligetin hieno teos jäi totaalisesti unohduksiin Poulencin riemukkaan hurlumhei-konserton jälkeen. Haluttiinko (amerikkalais)yleisö pitää tyytyväisenä tai oliko Ligetin teoksen esittämisen syy ”hei-me-osataan-soittaa-uutta-musiikkia-ja-ollaan-avarakatseisia-ja-eihän-tämä-nyt-niin-vaikeata-ole-kun-se-on-tuttu-Kubrickin-elokuvasta”? Niin tai näin, konsertin alkuun olisi mielestäni sopinut paremmin vaikkapa jokin Mozartin serenadi tai vastaava yleisilmeeltään kevyempi teos. Kaiken lisäksi – uskomatonta kyllä – Ligetin jälkeen parvelta kuului pari yksittäistä buu-huutoa. Ja tämä teos on sentään yli neljäkymmentä vuotta vanha, siis jo musiikkia menneisyydestä!
Labequen sisaruksien sisääntulon myötä konsertin elokuvalline sivujuonne siirtyi Amélien tunnelmiin. Poulencin konserton tulkinta ei jättänyt moitteen sijaa: duon yhteistyö oli saumatonta, soitto kirkasta, pulppuavaa ja elämäniloista – sanalla sanoen sellaista kuin tällaisen musiikin pitääkin olla. Ylimääräisenä kuultiin vielä nelikätinen rymistyskappale, jossa duo pääsi ilottelemaan samalla tuolilla istuen.
Prokofjevin 5. sinfonia oli hieno kokemus, jossa SFP ja Tilson Thomas näyttivät parasta osaamistaan. Orkesterilla on erinomaiset vaski- ja puupuhaltajat, jotka selvisivät hienosti sinfonian vaativista stemmoista. NYP:n tavoin myös SFP:llä oli tilaa ylimäääräiselle kappaleelle, joka oli tällä kertaa Delibes’n Sylvia-baletin Cortege de Bacchus – Ritari Ässästä tutulla teemallaan.