Amfion pro musica classica

arvio: Helvi Leiviskän paluu ja suomalainen sinfonismi

Dalia Stasevska

Dalia Stasevska

Helsingin kaupunginorkesterin  konsertti torstaina 22.9.2022 Musiikkitalossa Dalia Stasevskan johdolla

Helvi Leiviskä sopii itse asiassa huonosti nykyisin median ruokkimaan kuvaan unohdetuista ja syrjityistä naissäveltäjistä: kaikki hänen viisi sinfoniaansa esitettiin aikoinaan ja ne saivat yleensä erinomaiset arvostelut. Lisäksi elokuvamusiikki Nyrki Tapiovaaran klassikkoon Juhaan v. 1937 teki hänestä aikansa ’julkkiksen’, lehdet julkaisivat haastatteluja ja raportteja filmin tuotannosta… joka olikin historiallinen sikäli, että kyseessä oli ensimmäinen läpisävelletty kotimainen elokuva.

Mutta Leiviskän omin panos olivat kuitenkin sinfoniat, mitä muotoa ja lajia hän piti musiikin korkeimpana ilmentymänä (ks. tarkemmin Eila Tarastin Leiviskä-elämäkerrassa ”Nouse, ole kirkas”, Helvi Leiviskän elämä ja teokset, s. 466-471). Tässä mielessä hän liittyy suomalaisen sibeliaanisen sinfonismin perinteeseen… mutta mitään kansallista on hänen sinfonioistaan, yhtä vähän kuin kamarimusiikistaan, turha etsiä. Ei ole mitään kansanlaulu tai -tanssi topoksia kuten aina Mahlerilla. Leiviskä kuuluu siis niin sanotun absoluuttisen musiikin rintamaan. Tyylillisesti häntä on kytketty myöhäisromantiikkaan, mutta yleisilme on ’moderni’, mieleen tulevat ennemmin Martinun ja Prokofjevin sinfoniat ja jotenkin uudenaikaistettu Brahms-Bruckner-linja, eikä Wagnerin musiikillinen ’proosa’ tämän sinfonisissa interludeissa ole myöskään kaukana. Struktuuri on Leiviskälle tärkeä. Hän edustaa kurthlaistalineaarista kontrapunktia, fuugan tekniikkaa käytetään; mutta musiikki kasvaa orgaanisesti omista abstrakteista iduistaan käsin.

Sinfonia brevis? Ei tämä anna vaikutelmaa mistään keveästä ja ’lyhyestä’ välityöstä (1962) toisen ja kolmannen sinfonian välillä. Kasvava linja, brucknerilainen Steigerungsanlage, ei nyt katkea mihinkään taukoon, vaan jatkuu herpaantumatta lopun huipennukseen. Esteettisesti tämä saavuttaa das Erhabene -tason, ylevöityksen ja yleisö jää lopulta hämmästyksen valtaan, että näinkö monumentaaliseen tulokseen tämä säveltäjä päätyi. Mitään noista klisheisistä naissäveltäjän tyylipiirteistä lyyrisyydestä, fragmentaarisuudesta ym. ei tästä löydy.

On todellinen löytö, että Dalia Stasevska toi tämän teoksen esille ja aikoo jatkaa projektillaan Leiviskän kaikkien sinfonioiden levytyksellä.Vihdoinkin!

Illan toinen ihmetyksen ja ihailun aihe olikin Stasevskan kapellimestarin taide, jonka loistavasta kansainvälisestä menestyksestä on jo tullut paljon uutisia. Mutta kuinka hän selviäisi Sibeliuksen kuudennesta? Voi sanoa, että hänen tulkintansa oli aivan uusia uria aukova. Muistan kun Leif Segerstam johti sen Helsingin juhlaviikoilla vuosia sitten ja jouduin esittelemään koko sinfonioiden sarjan. Segerstam soitti minulle ja sanoi, että kuudes sinfonia on kuin kysymys ja vastaus. Kysymys kuuluu: Är det det? eli lausuttuna ee dee dee, e-d-d, siis tietyt sävelet. Ja vastaus tulee lopussa: Det är det! Dee ee dee eli d-e-d.

Kuudennen taustalla on toisaalta Tawststjernan tulkinnan mukaan palestrina-polyfonia, mutta Stasevska löysi jotain uutta. Jokainen fraasi ja jokainen tauko muuttui musiikkillisesti ilmeikkääksi osaksi musiikin sisäistä dynaamista muotoa. Se saavutti erityisen puhuttelevuuden juuri Stasevskan käsissä, sillä hän osaa hiljentää orkesterin salamannopeasti ja vetäytyä taustalle tarvittaessa, jolloin musiikista tulee todellakin kuin puhetta, ilmeikkyyttä kuitenkaan vailla mitään ’ohjelmaa’. Mutta samalla sen kineettinen energia ei herpaannu. Tämä ei ole vain kuulasta polyfoniaa, vaan tarvittaessa aika rajua elehtimistä kuten viime osan aiheissa, jotka toivat mieleen Myrskyn musiikin Caliban hahmon. Kuudennen sinfonian tulkinnat pitäytyvät yleensä kalpeaan ja haaleaan väriasteikkoon, mutta tästä Stasevskan visiosta oli kalvakkuus etäällä. Pikemminkin kyseessä oli intohimoinenkin sisäinen dialogi eri aiheiden ja taitteiden välillä.

Aleksi Malmberg haastatteli Eila Tarasti konsertin etkoissa Musiikkitalolla

Kahden suomalaisen sinfonian välissä kuultiin Rahmaninovin ensimmäinen pianokonsertto Alexandre Kantorowin, ranskalaispianistin pätevästi ja virtuoosisesti tulkitsemana; muistan kun hän esiintyi Mikkelin festivaalissa Alexander Toradzen tilalla muutama vuosi sitten.

— Eero Tarasti

Vastaa

Post Navigation