Amfion pro musica classica

Arvio: Grigori Sokolov, rekisteröity tavaramerkki

Grigori SokolovGrigori Sokolov on pianisti, jolta yleensä tietää mitä odottaa. Hän on rituaali, joka tapahtuu kerran vuodessa siellä, missä hän on valinnut esiintyä kerran vuodessa. Hänen olemuksensa ei päästä lähelle. Hän ei astele lavalle, hän lipuu kuin Muumi-animaation Mörkö. Hänen kampauksensa ammentaa Hulk Hoganin tyylistä, mutta otteensa pianosta on armollisempi kuin Hulkin ote vastustajistaan. Hänen katseestaan voisi vaikka sytyttää tupakan. Yksikin spontaani ele Sokolovilta tuntuisi palana kurkussa ja ihmetyksenä aivoissa.

Sokolovin persoonallisuus kiteytyy siihen, että hänestä ei kukaan ota selvää, niin kuin ei muistakaan taruhahmoista tarvitsekaan ottaa heidän teoistaan nauttiakseen. Hän on toiminnallaan sublimoitunut myytiksi, jonka valovoima onnistuu täyttämään jopa Helsingin Musiikkitalon yhden miehen voimin – ilman kausikorttikiintiötä, ilman uusia levyjä, ilman kohulausuntojen pehmoista pullapitkoa, jolla hänen kollegansa keräävät huomiota musiikin ulkopuolella. Ei Facebook-päivityksiä, ei nokkelia twiittejä, ei kotisivuja. Ei edes haastatteluja.

Ja silti Sokolovilta tietää aina, mitä odottaa. Hän soittaa lähes vuoden ajan samaa konserttiohjelmaa encoreineen, samoissa kaupungeissa, samoilla soittimilla, samoihin vuodenaikoihin, samaan tapaan. Yli kymmeneen vuoteen hän ei ole esiintynyt orkesterin solistina, koska siinä olisi liikaa muuttujia hänen makuunsa. Hän on pianonsoiton ketjuravintola kolmella Michelin-tähdellä; parempaa ei ole, mutta laatu ei yllätä koskaan.

Kaikki, mitä Sokolov soittaa, pysyttelee täydellisyyden liepeillä ja makutottumuksieni luoman kapean virhemarginaalin sisällä – paitsi Chopin, jonka kuuleminen sokolovisoituna on usein jättänyt kysymysmerkin kokoisen tyhjiön korviini. Muutama vuosi sitten preludisarja tuntui raahaavan tulkintavastuun raskasta painolastia alusta loppuun ilman, että musiikki olisi mennyt vain omalla energiallaan. Pieniin tarinoihin ilmestyi sisältöä enemmän kuin raamit pystyivät rajaamaan. Musiikkiin tuli jotain, mikä ei luontevasti siihen istu.

Nyt Sokolov pyrki samaan kolmannessa sonaatissa, jossa Chopin toteuttaa ryhdikästä muotoa ja blokkimaisempia taitteita säntillisemmin kuin yleensä. Sokolov ei tuntunut hyväksyvän sitä, että ensiosassa Chopin jakaa vauhtiaan selviin teemoihin ja niihin johtaviin välikkeisiin, vaan hän etsi jokaisesta tahdista uuden tärkeimmän asian esitelläkseen sitä kunnes seuraava tulee vastaan. Ja sama uudestaan, ja uudestaan. Painopiste haki asemaansa rubatosta, ritardandosta, ritenutosta, rinforzandosta ja muista hienolta kuulostavista termeistä löytämättä lepo- ja menohetken välistä tasapainoa.

Kokonaisuus hajosi kuin posliinimaljakko palasiksi kerääntyäkseen esille räikeänä mosaiikkina, uuden värisenä ja uutta olemusta kirkuen. Minkä Chopin oli hyväksi säveltänyt, sen Sokolov loi pysäyttävästi uuteen uskoon erkaantuen tavanomaisesta musiikin toteutuksesta itsensä toteuttamiseen. Vähäpätöinen Scherzo ei tyytynyt välipalan osaan, vaan esiintyi kaikki puolensa viimeisteltynä. Hidas osa ei koskaan ole ollut hitaampi ja haaveilevampi, ja mahtipontinen finaali nousi kovan kiihkon saattelemana laskeutuakseen alas kuin höyhen tuulessa – ylös, alas, kiihtyen, hidastaen, yllättävästi pyrähtäen, sinnikkäästi sinkoillen ja taas leppeästi leijaillen. Mutta vailla yksinkertaista ja yksiselitteistä suuntaa, jonka määrätietoinen toteuttaminen riittäisi Chopinin sonaatin onnistuneeseen tulkintaan, etenkin kun Sokolovin kosketuksen ilmaisuvoima kertoo enemmän kuin mikään tempoon tai fraseeraukseen typistetty tyylittely.

On rohkeaa omistaa konsertin kokonainen puolisko vain masurkoille; Sokolov-rohkeaa. Masurkoissa Chopinin harmonioiden persoonallisuuden ylittää vain niiden päälle koristeltujen melodioiden konstailematon kauneus. Maalaistunnelmaa löytää vain nimeksi, korkeimman asteen hidasta lennokkuutta runollisuuteen puettuna huokuu itse musiikista, jonka voi pilata vain kiirehtimällä. Sokolov oli asettanut nopeusrajoittimen jo alkupuoliskolla hitaaksi, ja odotettavissa ollut nautiskelu toteutui kuten parhaassa tapauksessa vain voi. Sokolov ei suinkaan tyytynyt etsimään vastauksia paperipinnalta, vaan otti suuria vapauksia voimansäätelyssä ja melodialinjojen poimimisessa. Des-duuri op. 30 tuntui kytevän suurta tragediaa uhmakkaan kuoren alla, ja cis-mollista löytyi legatosta nousevat valituksen aiheet. Sokolovin kosketus ei ole vain korkealla lentävissä sormissa tai tanssivissa ranteissa, vaan lähes jatkuvasti käytetyssä una corda -pedaalissa. Hänen vasen jalkansa on pienessä liikkeessä alati, jotta pianon ääneen tulee pehmeyttä silloinkin, kun käsissä on kovuutta. Perinteinen Chopin ei näyttäytynyt nytkään, mutta Sokolovilla oli hyvä vaihtoehto tarjota; perinteinen Sokolovin Chopin.

Vaan yksi oli toisin. Olen kuullut ehkä tusinan verran Sokolovin resitaaleja, jotka ovat aina päättyneet kuuteen encoreen. Nyt oli yksi vähemmän, mutta pitkiä olivat kaikki. Kolmen viime vuoden konserttiohjelmassa kuullun Schubertin impromptun ja yhden myöhäisen pianokappaleen sekä Chopinin masurkan verran sai yleisö kuulla totuttua Sokolovia, kuten aina. Ennakkoon lyhyeltä näyttänyt konsertti venyi lähes kolmen tunnin mittaan.

Täysi sali kiitti seisaaltaan. Ensi vuonna uudestaan.

Vastaa

Post Navigation