Mitä hengellistä tarjottavaa Franz Lisztin lähes unohdetulla Kristus-oratoriolla on meille Parsifalin, Zarathustran ja Pasolinin Matteuksen evankeliumin jälkeläisille? Onko kyseessä katolisten dogmien tiukan uskollinen jäljitelmä, vai romanttisen individualistin ristiriitainen uskontunnustus?
Kiinnostusta harvoin kuultu mammuttiteos oli ainakin herättänyt. Kirkko oli täyttynyt yleisöstä kaukaisimpien nurkkien viimeisiä penkkejä myöten. Suuri esittäjäkoneisto oli ahdettu alttarin ympärille niin tiiviisti, että kuoron takarivin salskeat mieslaulajat eivät meinanneet mahtua istumaan pitkien orkesterivälisoittojen aikana. Ja kyllä yleisölläkin riitti istumista tuntikaupalla armottoman kovilla puupenkeillä: Liszt on onnistunut ahtamaan samaan teokseen viisiosaisen jouluoratorion, valittuja paloja Jeesuksen aktiivivuosilta sekä neliosaisen passion. Syntymä ja kuolema saavat perusteellisemman käsittelyn, Jeesuksen toiminta ja puheet jäävät vähemmälle huomiolle. Voisiko tässä olla tulkintaero katolisen ja protestanttisen näkemyksen välillä: katolinen Liszt korostaa Kristuksen universaaliutta sekä tapahtumia ja henkilöitä hänen hahmonsa ympärillä.
Yksi näkökulma teokseen on tutkiskella sitä, miten Liszt on uudelleentulkinnut omalla sävelkielellään vanhoja latinankielisiä kirkollisia tekstejä: ilon Stabat mater ja surun Stabat mater, Pater noster, pääsiäishymni jne. Erityisesti kolmannen osan Stabat mater dolorosa kasvaa solistien ja kuoron voimin lavean lyyriseksi sävelvirraksi, joka koskettaa yhteisöllistä suruhermoa yhtä vahvasti kuin vaikkapa Giuseppe Verdin Messa da Requiem (1874). Kärsimystematiikkaa pohjusti Jaakko Kortekankaan vahvasti tulkitsema Richard Wagnerin Parsifalin (1882) Amfortas-kromatiikkaa ennakoiva aaria ”Tristis est anima mea”. Stabat materin riipaisevan äidinrakkauden haavoja voitelivat Soile Isokosken ja Jenni Carlstedtin sielukkaat äänet.
Yhdistetyt Dominante ja Murtosointu -kuorot saivat useita tilaisuuksia todistaa suvereenia osaamistaan ja nuorekasta iskuvoimaa teoksen laajoissa polyfonisissa jaksoissa.
Oma suosikkini on ennen teoksen loppuhuipennusta kuultava naiskuoron laulama lyhyen tiivis pääsiäishymni ”O filii et filiae”, jonka läpikuultavan kamarimusiikillinen ilmaisu avaa tien 1900-luvulle kohden Schönbergiä ja Weberniä.
Oratorion ensimmäinen osa laajoine orkesteriosuuksineen muistuttaa enemmänkin Hector Berliozin vokaalisinfonioita (Faustin tuomio, Romeo ja Julia) kuin perinteistä oratoriota. Pastoraalimusiikilla käynnistyvä osa huipentuu värikkääseen orkesterifantasiaan ”Kolme kuningasta”, joka orientaalisissa vivahteissaan ennakoi venäläistä balettimusiikkia. Radion sinfoniaorkesteri soitti kautta linjan innoittuneesti Andres Mustosen hellän sallivassa ohjauksessa.