Reininkullan näyttämöharjoitukset Kansallisoopperassa. Kuva: Ralph Larmann
Richard Wagnerin oopperatetralogia Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen, 1848-74) on tuotantona aina erityistapaus. Kansallisoopperassa eletäänkin nyt varsin inspiroivia aikoja, kun talon uusi Ring-produktio käynnistyy perjantai-iltana, Reininkullan (Das Rheingold, 1851-54) ensi-illassa.
Produktion johtaa Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen, joka tekee vuosien 2019-21 välillä talossa ensimmäisen Ringinsä. Wagnerin tetralogia muodostuu nyt ensi-iltansa saavasta Reininkulta-prologista sekä kolmesta kolminäytöksisestä oopperasta, joista Valkyyria (Die Walküre, 1854-56) kuullaan keväällä 2020 ja Siegfried (1856-71) sekä Jumalten tuho (Götterdämmerung, 1869-74) kaudella 2020-21.
Ring on ehdottomasti yksi länsimaisen taiteen suurimmista saavutuksista. Kokonaiskestoltaan viisitoistatuntinen oopperasykli perustuu Wagnerin omaan librettoon, jonka laatimiseen säveltäjältä kului neljä vuotta (1848-1852). Libretto ammentaa aineksensa pohjoismais-germaanisen mytologian syövereistä muodostaen monitasoisen, rakkauden vallan ja ahneuden iättömän kertomuksen, jonka valtaisa aikajänne ulottuu maailman nuoruudesta aikojen loppuun.
Samat mytologiset lähteet innoittivat vuosikymmeniä myöhemmin myös J. R. R. Tolkienia Tarussa sormusten herrasta (The Lord of the Rings, 1937-49).
Ringin käynnistävä Reininkulta on Wagnerin mittapuulla varsin kompakti teos. Se jakautuu neljään kohtaukseen, joiden yhteiskesto on noin kahden ja puolen tunnin luokkaa. Reininkullassa on kuitenkin valtava määrä musiikillista materiaalia mitä moninaisimpien johtoaiheiden muodossa. Monet näistä sävelaiheista esitellään Reininkullassa ja ne palaavat musiikkiin uudelleen ja uudelleen kautta koko Ringin.
Johtoaiheet ovat musiikillisia signaaleja, teemoja, joita liitetään tiettyihin henkilöihin, tunnelmiin tai tapahtumiin. Ne vahvistavat orkesterin roolia musiikin kertojana ja mahdollistavat useiden kerronnan tasojen kuljettamisen samanaikaisesti. Johtoaiheet voivat siten täydentää tai kommentoida lauletun tekstin sisältöä. Tätä wagneriaanista kerronnan tapaa ovat sittemmin sovellettu ahkerasti elokuvamusiikissa, erityisesti Hollywoodissa.
Johtoaihetekniikan seurauksena Reininkullan partituuri on tulvillaan sävelaiheita ja niiden moninaisia muunnelmia sekä nopeita tempojen, dynamiikan, tunnelman ja tekstuurien vaihdoksia. Nämä tekevät Reininkullasta varsin haastavaa johdettavaa ja soitettavaa.
Kansallisoopperassa Reininkullan harjoitusten pääjakso oli aikataulutettu kahden viikon sisään elokuun keskivaiheille. Harjoitukset vietiin läpi kolmen tunnin sessioina, joita oli harjoitusvaiheesta riippuen yksi tai kaksi päivässä. Ensimmäisen kahden päivän aikana käytiin läpi neljät orkesteriharjoitukset, joiden puitteissa Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri hioivat orkesteriosuuden erinomaiseen kuntoon kohtaus kohtaukselta.
Lauluosuuksien puuttuessa Wagnerin orkesterinkäytön nerokkuus paljastuu täydessä kekseliäisyydessään. Partituurin 3897 tahtia muodostavat musiikillisten oivallusten ehtymättömän lähteen, jonka lumovoima vie vastustamattomasti mukanaan.
Reininkullan preludi on ehkäpä oivallisin johdanto mitä kuvitella saattaa. Neljän minuutin ajan orkesteri soittaa samaan Es-duurisointuun pohjaavaa hienovaraista crescendoa, joka alkaa syvältä kontrabassojen matalimmista rekistereistä. Vähitellen fagotit, käyrätorvet ja lopulta koko orkesteri kietoutuvat mukaan kudokseen, jonka sointivärit elävät kuin väikkyvä valo veden pinnalla ennakoiden 1900-luvun jälkipuoliskon spetrimusiikkia.
Preludi soi vaikuttavasti ensimmäisestä harjoituksesta lähtien tarviten vain pientä dynamiikan hienosäätöä siellä täällä. Salonen piti tarkoin huolta musiikin sävyjen kirjosta varmistaen orkesterikudoksen riittävän läpikuultavuuden ilman soinnin rikkaudesta tinkimistä. Tämä suurenmoisen musiikin tehtävä on kuljettaa kuulija Reinin virtaaviin vesiin, joiden lomassa asustavat Reinintyttäret, koskemattoman maailman vapaat sielut.
Veden lailla virtaava musiikki saa pian vastavoimakseen särmikkään karkeita tekstuureja, jotka viestittävät Nibelungin ahneen Alberichin saapumisesta. Kautta ensimmäisen kohtauksen, musiikki heittelehtii näiden kahden vastakkaisen olemuksen välillä Reinintytärten vietellessä Alberichia leikitelläkseen tämän kustannuksella.
Nöyryytetty Alberich kiroaa lopulta rakkauden ja anastaa hyvitykseksi häpeästään Reinintytärten pyhän aarteen, Reininkullan, jonka hän vie muassaan kotiinsa Niebelheimiin.
Ensimmäisen kohtauksen musiikki ennakoi kiehtovalla tavalla Hollywoodin klassikkoanimaatioiden, Disneyn ja Warner Brosin tyyliä. Traagisesta päätöksestään huolimatta kohtaus on täynnä komediaa, kun kompasteleva Alberich ja sulavaliikkeiset reinintyttäret ryhtyvät surrealistiseen balettiinsa.
Salonen ja orkesteri ottivat kaiken ilon irti joka ikisestä Wagnerin soitinnuksen yksityiskohdasta tanssien ketterästi läpi kohtauksen oikukkaasti tempoilevan musiikin. Harjoitussalin tunnelma muistutti enemmänkin animaatioelokuvan äänityssessiota kuin perinteistä oopperaa. Wagner olisi hymyillyt tyytyväisenä tätä kaikkea kuunnellessaan.
Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri. Kuva: Jari Kallio
Musiikillisen komedian ohella harjoituksissa saatiin nauttia työnteon lomassa myös rentouttavista välikevennyksistä, kun Salonen esitteli muutamia katkelmia Suomalaisen oopperataiteen kansanperinteestä.
Näihin kuului muisto epäonnisesta Tristanista, joka nukahti näyttämölle kolmannen näytöksen alussa. Kuorsattuaan sujuvasti jokusen minuutin ajan missaten täten useammankin repliikkinsä, Kurwenalin laulajan onnistui lopulta potkaista tenoriparka hereille. Näin saatiin Tristan ja Isolden esitys taas takaisin uomiinsa.
Reininkullan toisessa kohtauksessa saavutaan jumalten valtakuntaan. Wagner kuvaa heidän ylevää asuinsijaansa käyrätorvien kuulain kutsuin ja jaloin trumpettifanfaarein. Jälleen kerran tunnelmassa tapahtuu kuitenkin äkkikäännös, kun jumalat heräävät horteestaan problemaattiseen tilanteeseen.
Ylijumala Wotan on palkannut jättiläiset rakentamaan itselleen linnoituksen luvaten jumalatar Freian näille palkaksi. Wotanin suunnitelmissa on kuitenkin puhua itsensä ulos sopimuksesta, mikä synnyttää kiihkeän ja monipolvisen sananvaihdon. Avukseen Wotan kutsuu tulenjumala Logen, vahvistaakseen neuvotteluasemiaan jättiläisiä, Faslotia ja Fafneria vastaan.
Jälleen kerran Wagnerin orkesteri saa toimia verrattomana tarinankertojana, kietoen teemojen moninaisuudesta mitä kiehtovimman kokonaisuuden. Jättiläisten raskaat askelet kaikuvat huumaavana orkesterivyörynä, kun taas Loge saa orkesterin lepattamaan vikkelänä tulenliekkinä. Frickan musiikki on määrätietoista, Freian taas eteeristä. Oman soivan identiteettinsä saavat myös jumalveljekset Froh ja Donner, joiden hyveet löytyvät ehkä enemmän voimasta kuin oivalluksesta.
Tässä proto-Marvel -kohtauksessa Wagner vaatii orkesterikertojaansa peilaamaan tarkoin keskustelun käänteitä ja sen lukuisia vihjeitä ja viittauksia. Loge kertoo Wotanille ja jättiläisille Reininkullasta, jonka Alberich on ryöstänyt itselleen. Jättiläiset suostuvat lopulta luopumaan Freiasta Reininkultaa vastaan.
Logen oppaanaan Wotan suuntaa kohti Niebelheimia. Kohtauksen vaihtuessa kuullaan yksi Wagnerin kaikkein omaperäisimmistä musiikillisista ideoista.
Niebelheimia varten Wagner sävelsi huumaavan katkelman musique concrètea, rytmikuvion, jota soittavat eri sävelkorkeuksilta kahdeksantoista alasinta. Niiden kalkkeesta syntyy teollistuneen maailman kontrapunkti, Wagnerin oman ajan soiva kuva.
Partituuri ohjeistaa alasimet sijoitettavaksi näyttämölle kolmeen ryhmään, vasemmalle, keskelle ja oikealle, surround-efektin aikaansaamiseksi. Vaikka idea on suurenmoinen, tällaisen enseblen synkronointi elävässä esityksessä on jotakuinkin haasteellista.
Salosen johdolla alasinten osuudet toteutetaan samplerilla ja monikanavaisella kaiutinjärjestelmällä. Vaikka kyseessä ei ole tarkalleen ottaen historiallinen esityskäytäntö, näin saavutetaan kuitenkin juuri se lopputulos, jota Wagner partituurissaan tavoittelee.
Monet Wagnerin musiikilliset ja näyttämölliset ratkaisut olivat pitkälti aikaansa edellä, ja vasta nyt käytössä on teknologiaa, joka mahdollistaa näiden mielekkään toteutuksen.
Reininkullasta taottujen taikaesineiden avulla Alberich hallitsee Niebelheimia tyrannina. Suuren sormuksen ohella hänen veljensä Mime on takonut Tarnhelmin, kypärän, jonka avulla Alberich pystyy muuttamaan muotoaan.
Alberichin turhamaisuuteen vedoten Loge houkuttelee tämän esittelemään uusia voimiaan, Ensin Alberich ottaa suuren lohikäärmeen muodon, sitten pienen sammakon. Wotan ja Loge onnistuvat pyydystämään sammakko-Alberichin ottaen hänet mukaansa panttivankina.
Niebelheim-kohtauksen musiikki on jälleen mitä taidokkainta. Alasinten rytmisestä aihelmasta muodostuu oma johtoaiheensa, jota orkesteri muuntelee ja kehittelee kuvatessaan Alberichin orjavaltakuntaa. Lohikäärmeen ilmestyminen kirvoittaa orkesterista herkullisen pahaenteisiä vaskikuvioita.
Harjoituksissa Salonen ja Kansallisoopperan orkesterin vasket hioivat lohikäärmekohtausta, kunnes suureen käärmeen soiva ilmestys oli kasvanut luihin ja ytimiin pureutuvaksi kauhukohtaukseksi.
Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesterin vaskisoittajat harjoitustauolla. Kuva: Jari Kallio
Viimeisessä kohtauksessa Alberich luopuu kaikeista omaisuudestaan, myös suuresta sormuksesta, maksaakseen lunnaat vapaudestaan. Sormuksen palo on asettunut kuitenkin ikuisesti hänen sydämeensä, eikä todellista vapautta ole Alberichille luvassa.
Wotan ja Loge palaavat muiden jumalten seuraan ja ojentavat jättiläisille Alberichin aarteen ja Tarnhelmin. Wotan on kuitenkin vastentahtoinen luopumaan sormuksesta, kunnes Erda-jumalatar ilmestyy hänelle ja varoittaa Wotania sormuksen kirouksesta.
Erdan neuvoa noudattaen Wotan luopuu sormukesta. Jättiläisten välille puhkeaa kiista sen omistuksesta. Riidan tuoksinassa Fafner surmaa Fasoltin ja poistuu paikalta vieden aarteen mukanaan. Freia on vapautettu.
Häkeltyneinä tapahtuneesta jumalat etsivät mielenrauhaa Wotanin linnoituksen muurien suojista. Jumalten astellessa Valhallaan kantautuu Reinintytärten valituslaulu heidän korviinsa. Wotan kääntää kuitenkin näille selkänsä ja marssii linnoitukseensa. Reininkulta päättyy Valhalla-musiikin suureen orkesterihuipennukseen.
Viimeisen kohtauksen lumovoimaisimmat soinnit kohoavat neljän harpun kimmeltävästä kudoksesta, joka säestää Reinintytärten valituslaulua ja jumalten matkaa Valhallaan. Partituurissa mainitaan kaikkiaan seitsemän harppua, joista kuusi on sijoitettu orkesterisyvennykseen ja yksi näyttämölle. Nykyinstrumentein harppujen osuudet voidaan soittaa neljällä instrumentilla.
Salonen piti jälleen tarkoin huolta orkesterin soinnin läpikuultavuudesta antaen Wagnerin soitinnuksen ja kontrapunktin taidon loistaa täydessä mitassaan.
Kun orkesteriosuus oli hiottu kuntoon, vuorossa oli kaksi harjoitusta laulajien kanssa. Näiden kuluessa dynamiikkaa ja fraseerausta hienosäädettiin ensin orkesterin harjoitussalissa ja sitten näyttämöllä.
Kaikki draaman elementit kiedotaan lopulta yhteen näyttämöharjoituksissa, joita Kansallisoopperassa oli neljänä peräkkäisenä iltana, kolmen tunnin sessioina. Yhden harjoituksen aikana Salonen johti aina kahdesti kaksi kohtausta, joko alusta tai lopusta sen sijaan, että koko ooppera olisi käyty kerralla läpi. Näin esittäjistön ja kaiketi myös kapellimestarin itsensä oli helpompi omaksua kokonaisuuden yksityiskohtia, kun huomio voidaan kiinnittää kerrallaan vain kahteen kohtaukseen.
Anna Kelon näyttämöllepanon vaikuttavissa puitteissa laulajat ja orkesteri hioivat viimeisetkin yksityiskohdat huippuunsa Salosen johdolla. Näyttämöharjoituksissa muutamia dynaamisia ratkaisuja hienosäädettiin vielä optimaalisen balanssin saavuttamiseksi. Samoin crescendojen ja diminuendojen ajoituksiin sekä tempoihin tehtiin vielä siellä täällä pieniä tarkistuksia.
Näyttämöllä Reininkullassa saadaan kuulla erinomaista solistien joukkoa, joissa on sekä ensikertalaisia että kokeneita Wagner-veteraaneja, kuten Tommi Hakala Wotanina, Jukka Rasilainen Alberichina, Lilli Paasikivi Frickana, Tuomas Katajala Logena ja Jyrki Korhonen Fafnerina.
Mimen osaa laulavalle Dan Karlströmille ensimmäiset näyttämöharjoitukset tarjosivat tilaisuuden yllätyskaksoisrooliin, kun hän paikkasi Logena Tuomas Katajalaa, joka pääsi liittyään harjoituksiin vasta hieman myöhemmin.
Orkesteri ja Salonen näyttämöharjoituksissa Kansallisoopperassa. Kuva: Jari Kallio
Vokaali- ja orkesteriosuuksien sulavan yhteensovittamisen ohella näyttämöharjoituksissa harrastettiin myös luovaa äänisuunnittelua. Bayreuthissa Wagner käytti urkujen matalaa Es-urkupistettä luomaan teatterisaliin preludia edeltävää ambienssia. Urkujen sijasta Kansallisoopperan ääniteknikot olivat poimineet preludin alusta orkesterin kontrabassojen neljän tahdin mittaisen matalan Es-sävelen, joka oli tallennettu sampleriin.
Näin orkesteriavausta edeltää salin äänentoiston kautta humiseva Es-sävel, joka preludin etiäisenä kutsuu yleisön matkalle Wagnerin universumiin.
Huipputason vokaalisen ja soittimellisen osaamisen sekä kekseliäiden teknologisten sovellusten siivittäminä koko Kansallisoopperan tiimi on valmiina toteuttamaan Salosen ja Kelon näkemyksen Wagnerin Ringistä. Edessä on kiehtova matka.
– Jari Kallio