Category Archives: Raportit

Wojciech Stępień. Kuva © E. Tarasti

Wojciech Stępieńin muistamme hänen väitöskirjastaan oppiaineeseemme v. 2012 aiheena Einojuhani Rautavaaran ns. enkeli-tyyli. Säveltäjä oli tuolloin vielä elossa ja tuli väitöstä seuraamaan. Hän oli iloinen, ettei väitös ollut otsakkeestaan huolimatta ” mitään taivastelua”. Kirja ilmestyi otsakkeella Signifying Angels.

Stępieńin toinen lempiaihe on ollut Edvard Grieg, jonka musiikkia hän on soittanut pianistina mm. opinahjossaan ja nyt työpaikassaan Katowicen Musiikkiakatemiassa. Häneltä on juuri ilmestynyt kirja Le nouveau Grieg. Tendencije modernistyczne w tworczosci Edvard Griega ma prsykladzie op. 54, 66 i 72 (2019, Akademy Muzyczna); hän on julkaissut myös englanniksi Edvard Grieg and his time (2016) ja hän toimii kansainvälisen Grieg-seuran varapuheenjohtajana.

Puolalaisille Grieg oli aina ”Pohjoisen Chopin”. Mutta miksi Ranska?

Grieg oli paitsi kansallinen instituutti kotimaassaan myös kosmopoliitti. Sitä heijastaa jo hänen kuuluisan Bergenin talonsa (Troldhaugenissa) interiööri. Hänen yksi kuuluisimpia sävellyksiään on tuo viehättävä Kesäpäivä Troldhaugenissa vuodelta 1896; sen on levyttänyt mm. armoitettu Grieg-tulkki Eva Knardahl, joka opetti sitä myös pianokurssillaan Suomesssa.

Sen verran on tiedettävä Norjan historiasta, että vuoden 1814 Eidvollin kokous erotti maan Tanskasta. Siitä alkaen haettiin norjalaisten identiteettiä: historiasta, kielestä ja folkloresta. Kieleksi tuli landsmålin sijaan riksmål, ja kieli erosi nyt selvästi tanskasta. 1841 ilmestyi kokoelmm kansansatuja, eräänlainen norjalaisten ”Kalevala”, mutta vailla kokoavaa ”juonta”.

Mielenkiintoinen on Stępieńin tulkinta, että Norja edusti pohjoista orientalismia Eroopassa – ja Eurooppa oli yhtä kuin Ranska tässä tapauksessa. Grieg oli musiikkimaailman kiistaton tähti, hän ilmensi norjalaisuutta puhtaassa muodossa. Kun hän soitti a-mollikonserttoaan Roomassa Lisztille, tämä keskeytti ja ryntäsi salin toiselta puolelta lausuen: ”Ihastuttavaa, g ja g eikä gis! Hurmaavan ruotsalaista!” Ruotsalaisia norjalaiset eivät kuitenkaan halunneet olla yhtä vähän kuin suomalaisetkaan.

Norjan taide oli näyttävästi esillä Pariisin maailmannäyttelyissä jo aiemmin kuin Suomen. Tosin maailmannäyttelyssä 1867 kansakunnat varustettuna rikkaalla pääomalla olivat keskellä päähallissa, köyhät olivat reunoilla periferiassa ja niin myös Norja. Taas näyttelyssä 1889 Saksa oli kokonaan poissuljettu 1871 vuoden sodan vuoksi. Norjalaiset taiteilijat, kirjailijat ja maalarit tulvivat Pariisiin, Ibsen, Björnsson, Kielland, ja heitä ihailtiin. Peer Gyntin (1867) viimeinen näytös tapahtui Egyptissä, mutta kuvasi itse asiassa Norjaa. Norjalaiset siis miellettiin orientaalisiksi. Ja pariisilaisille kelpasi vain orientalismi, musiikki tulvi näyttelyssä mustalaisten, marokkolaisten ja gamelanin kautta. Suomalaisten ylioppilaiden kuoroa pidettiin venäläisenä.

Ranskalainen musiikkielämä hakeutui omille juurilleen 1600-luvulle ja Rameau ja Couperin tulivat muotiin pastisheina. Sävellettiin sarjoja antiikin tyyliin ja Grieg siinä perässä Holmberg-sarjallaan, Debussy Suite bergamasquellaan. Ja sitten Ravelin Tombeau de Couperin. Venäläinen musiikki koettiin vaarallisen eksoottisena, mutta skandinavian sävelet olivat orientalismia melankolisena, maisemallisena, vienona, metsien ja järvien musiikkina. Tähän kategoriaan putosi myös Sibelius Pariisissa. Jim Samson korostaa Pariisin vihamielisyyttä Saksaa kohtaan, mutta se on liioittelua. Vaikka kun Helsinki Filharmonia vieraili Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 muusikkoja kellettiin puhumasta lavalla keskenään koska olisi käynyt ilmi, että he olivatkin lähes järjestään saksalaisia! Kaikki 1871 perustetun kansallisen musiikkiseuran säveltäjät jotka puolustivat ars gallicaa olivat myös wagneriaaneja. Käytännössä ei musiikkielämä tullut toimeen ilman Saksaa.

Silti orientalismin näkökulma, jota Stepien korosti, on mielenkiintoinen uusi aspekti esim. Griegiin, mitä ei aina tule ajatelleeksi. Pariisi ylisti Griegiä pianistina. Grieg oli myös poliittinen henkilö; hän tuomitsi jyrkästi Dreyfusin vainon, mutta huomasi, että vain Gabriel Fauré tuki häntä. V. 1905 Norjan parlamentti erotti maan Ruotsista, mikä johti miltei aseelliseen selkkaukseen. Mutta kun Grieg oli kirjoittanut Saksan keisarille ja Englannin kuningashuoneelle sodalta vältyttiin. Näin vahva oli Griegin asema maassaan ja Euroopassa.

– Eero Tarasti

Prof. Julius Fujak etualalla. Kuva © Eero Tarasti

Moni ei ole varmaankaan käynyt Slovakian Nitrassa, hyvä jos Bratislavassa. Nitrassa ollaan kuitenkin keskellä vanhan Euroopan kulttuuriperintöjä – mutta myös avantgarden ytimessä. Siellä juhlittiin vastarinnan 30-vuotisjuhlia. Amerikkalaisuus oli muotia, kulttihenkilönä musiikkielämässä nuori kapinallinen Marian Varga (1947-2017), joka poseeraa uhmakkaana LP:nsä kannessa – myöhemmistä painoksista tupakka jouduttiin sensuroimaan. Hän kirjoitti musiikkia kaikkiin tyylilajeihin, mutta estetiikka oli John Cagelta. Hän oli myös Nitran nykymusiikkielämän keskeisen figuurin, Julius Fujakin idoli.

Fujakin tuotanto on itse asiassa jo laaja, hän on julkaissut suuren määrä cd-levyjä, joissa useimmiten esiintyy kamariyhtye ja hän itse mukana improvisoiden mm. preparoidulla pianolla. Hän on harrastanut myös soundscape musiikkia nauhoittaen mm. ääniä Nitran kaduilta, supermarketeista, elävistä tilanteista. Kirjoitin välittömästi vaikutelmanani hänen musiikistaan kuunneltuani matkani jälkeen hänen levyjään monta kertaa autossa:

I get the feeling one is brought there musically to a kind of transcendental sphere, where time is different, where musical signs seem to float like in a gravitationless space. Some signs are very actorial but some are there just as references to hitherto unknown realities. It is a fascinating universe. To some extent it is musique concrète with noise and sounds whose origin is in nature or in synthesizers, but only to some extent. It certainly follows John Cage’s aesthetics as well… at least as far as I know it from my friend Daniel Charles and his book For the Birds – Dialogues with John Cage. Daniel Charles that great French music philosopher who also studied with Messiaen and was a great connoisseur of Heidegger and zen Buddhism would have written about you and liked you!

Julkaisimme Fujakilta levykansion sarjassa Acta semiotica fennica, Approaches to Musical Semiotics, otsakkeella Comprovisations. Kyseessä on siis improvisointi yhdessä – ja säveltäjän johdolla. Tästä saatiin elävä näyte konsertissa 13.11. Nitran ’Ponitrianskeho’ museossa. Sen järjesti Kulttuuritieteen osasto Nitran Konstantin-yliopistossa, johon Fujak nimitettiin hiljattain estetiikan professoriksi. Konsertissa, joka oli järjestetty vierailuni johdosta: ’koncert je venovaný prof. Eerovi Tarastimu’, esiintyivät pianisti Martina Janegová ja kitarataiteilija Ondrej Veselý (joka tekee väitöskirjaa kitaransoiton semiotiikasta), Duo Hyp(ia)nosis..sekä alussa Musicantica Slovaca, maan johtava vanhan musiikin yhtye. Heiltä on levykin v. 2013 ”Ket´ husári verbuvali”, jossa on ottomaanien valtakunnan musiikkia – turkkilaisethan ehtivät 1500-luvulla Slovakiaan saakka. Yhtyeessä soittavat Robert Zilik, Maria Zilikova-Mandakova ja Tomas Blazek (opiskellut myös Suomessa). Mutta heidän ohjelmistossaan oli myös minne-lauluja ja trubaduuriviisuja Occitaniasta Pierre Vidalin kokoelmasta. Vaikutteet olivat tulleet etelästä tänne saakka.

Julius Fujak julkaisi viime vuonna myös esseekokoelman Emanacie hudobnej semiosféry, jossa on pohdintoja Slovakian musiikin avatgardesta, Peter Faltinista, merkittävästä musiikin fenomenologista ja eksistentiaalisemiotiikasta.

Nitrassa kohtaa joka askeleella historiaa. Avantgardessa on muotia soittaa nykymusiikkia perinteisillä soittimilla kuten slovakialaiselle pitkällä huilulla puhaltaen ja puhkuen hälyääniä. Nitran historian museossa on arkeologisia löytöjä, mm. ikivanhoja soittimia. Kaiken huippuna on linna ja sen laella Nitran suojeluspyhimyksen St. Emmeranin kappeli. Nitra oli Pohjois-Euroopan varhaisimpia alueita, jonne kristinusko saapui jo 800-luvulla. Pyhimykset Kontantin eli Kyrilius ja Metodius Thessalonikista vierailivat siellä – hehän keksivät sitten kyrilliset aakkoset. Kyrilius puolusti paaville kansankielen käyttöä kirkoissa jo tuolloin.

J. Fujak & E. Tarasti

Katedraali loistaa barokki-interiöörillään, mutta sen vanhin osa on goottilaista tyyliä 1000-luvulta. Sivukappelissa on munkkien rukoussyvennyksiä, jotka resonoivat merkillisesti, jos niissä laulaa matalia ääniä. Aivan kuin Iegor Reznikoffin meditaatio-koulussa. Barokkikirkon upeat alttaritaulut ja freskot ovat wieniläisen Gallimartin käsialaa. Mutta yhden alttarin takaa paljastui italialaistyylinen 1200-luvun maalaus. Taiteilijat liikkuivat Euroopassa tuohonkin aikaan. Urut rakensi Zorkowski joskus 1750, mutta ne renovoitiin kokonaan itävaltalaisen Paul Köglerin toimesta pari vuotta sitten. Sain kokeilla, mahtava äänikerrat ja sointivariaatiot. Pihalla oli kohti taivasta kohoava paavin musta patsas levitettyine viittoineen, paikalliset kutsuvat sitä kuulema ’Nitran batmaniksi’.

Ystävääni Julius Fujakiin kiteytyy tuo erityinen yhdistelmä perinteitä, historiaa, kansankulttuuria, oppineisuutta – ja radikaalia avantgardea. Ainoa ongelma on, että yksikään levykansio ei sisältänyt tietoja englanniksi! Kuinka kukaan voi oppia tuntemaan Slovakian nykytaiteen omaperäisyyttä, jollemme myös voi lukea siitä selostuksia. CD ja DVD ovat kansainvälisiä dokumentteja, jotka leviävät globaalisti. Olisi helppoa sujauttaa väliin englannin- tai edes saksan- tai ranskankielinen esittely!

– Eero Tarasti

Säveltäjät eivät aina osaa ilmaista itseään ja tarkoituksiaan nuottipaperilla. Siksi he tarvitsevatkin ediittoreita ja musiikin tulkitsijoita avukseen. Sibelius oli aina huolissaan, oliko puhtaaksikirjoittaja ymmärtänyt oikein hänen käsikirjoitustaan. Kieltämättä virheitä pääsikin usein vahingossa painotuotteeseen saakka. Jean Sibelius Gesamtausgabe julkaisee monumentaalisena sarjana kriittisesti toimitettua laitosta yhteistyössä saksalaisen kustantajan Breitkopf & Härtelin kanssa. Muistan kun sen omistaja Liselotte Sievers kerran vieraili Suomessa. On hieno asia, että hekin haluavat tämän sarjan ja panostavat siihen. Toivotaan, että mahdollisimman monet alkavat soittaa uudesta laitoksesta. Projektia hallinnoi professori Esko Häkli Kansalliskirjastosta ja sen johtajana toimii professori Timo Virtanen. Niinikään toivotaan, että rahoitus jatkuu, kuten on suunniteltu.

Kansalliskirjaston kupolisalissa julkistettiin (13.12.) siis viulu- ja selloteosten nide, jonka toimittaja on Anna Pulkkis. Hän juonsi elegantisti tilaisuuden, jossa kaksi muusikkoa soitti edition teoksia, professori Kaija Saarikettu, viulu ja lehtori Teppo Koivisto, piano. Paikalle olivat saapuneet Suomen merkittävimmät Sibelius-tutkijat ja soittajat. Professorin rouvien hankkiman flyygelin avustuksella kuultiin lyhyitä kappaleita 1910-luvulta, Souvenir, Tanz-Idyllle ja Sonatina (jonka otsakkeesta Sibelius oli epävarma, t.s oliko se sonatiini vai sonaatti), sekä kaksi sangen myöhäistä teosta, liki viimeisiä hänen kynästään: Auf der Heide op. 115 ja Die Glocken op. 115. Viimeksimainitusta Teppo Koivisto kertoi, että pääaihe on sama, jolla Kallion kirkon kelloja soitetaan. Nuoteissa lukee sempre pedale, mikä tehostaa kaikuisaa efektiä. Tosin saattaa olla jossain määrin arvoituksellista, mitä sempre pedale tarkoittaa. Kirjoittihan Beethovenkin sen ohjeeksi Kuutamosonaatin koko ensi osaan – mutta jos niin soittaa, se kuulostaa kamalalta. Gustaf Djupsjöbacka huomautti lisäksi, että lauluissakin on Glocken kaltaista tekstuuria.

Sibeliuksella on moniselitteisiä merkintöjä. Esimerkiksi Kaija Saarikettu kertoi, että yhdestä viulukappaleesta on eri painoksia, joissa sama paikka lukee joko merkinnällä allegro tai larghetto. Kilpailujen tuomaristoissa hän on sitten arvaillut, kumpaa solisti on tarkoittanut. Muistan, miten Sibeliksen varhaisessa pianokvintetossa lukee viimeisen osan esitysohjeena vivace, joka yleensä tarkoittaa hyvin nopeaa. Mutta ei tässä missään tapauksessa: teoksen loppu tulisi mahdottomaksi soittaa. Busoni, jolle teos oli tarkoitettu, ei sitä osaa koskaan soittanutkaan. Lopussa on tosin presto ja siihen pätee mitä Richard Strauss sanoi: Jos näette jossain ohjeen prestissimo, soittakaa vielä kaksi kertaa nopeammin.

Joka tapauksessa Pulkkis heijasti kankaalle yhden tapauksen, jossa kopisti tulkitsi väärin pianon triolikuvion arpeggioksi ja jätti viulun diminuendon pois. Sibelius ei pitänyt tästä ja toi sen esiin jopa päiväkirjassaan. Joka tapauksessa viulukappaleet ovat oma genrensa, karaktäärikappaleita, jotain muuta kuin viulukonsertto. Saarikettu on näitä runsaasti esittänyt, minkä kuuli tulkinnan ja otteen varmuutena. Samoin Koiviston piano-osuudessa. Niteeseen kuuluu myös selloteos Malinconia, mutta sen manuskripti on yksitysomistajan hallussa jossain Keski-Eurooopassa eikä tämä ole suostunut yhteistyöhön ediittorien kanssa. Käsikirjoitusta on yritetty myydä Southebyn huutokaupassa huikella hinnalla, mutta sitä ei ole saatu Suomeen.

Pian sarjassa on tulossa tärkeä opus: 4. sinfonia. Kaikki kapellimestarit eivät tosin vieläkään ole omaksuneet sarjan niteitä johtamistyöhönsä, vaan esittävät omia versioitaan, jotkut jopa parannellen tekstuuria. Siihen nyt ei kuitenkaan pitäisi mennä.

En voi olla lopuksi kertomatta anekdoottina, mitä kuulin pari viikkoa sitten musiikkiseminaarissa Barcelonassa. Klarinetisti Lorenzo Coppolan isoisä soitti Rooma-kvartetissa ja esiintyi myös Sibeliukselle. Hän pelasi myös shakkia maestron kanssa. Olisi kiinnostavaa tietää, näkyykö tuttavuus mitenkään kirjeenvaihdossa.

— Eero Tarasti

Jury kertoo tuomion. Keskellä maestro Jean-Marc Burfin, allekirjoittanut oikeassa laidassa

Juryn jäsen kapellimestari Sasha Mäkilä raportoi Lissabonissa 20.-22.9. järjestetystä kapellimestarikilpailusta

Euroopan länsireunalla oleva Portugali on ollut minulle aina jonkinlainen arvoitus. Historiasta tuttuja ovat toki löytöretkeilijät Magalhães ja Vasco da Gama, ruoka- tai oikeammin juomakulttuurista lähinnä vain portviini. Portugalin musiikkielämästä en tiennyt muuta kuin Gulbenkian-orkesterin, jossa Susanna Mälkin päävierailijakausi on juuri lopuillaan. Siksi olikin mieluisa yllätys, kun Portugalin kansallista musiikkikilpailua Prémio Jovens Músicos organisoiva säveltäjä Luís Tinoco otti minuun yhteyttä ja kysyi, pääsisinkö tuomariston jäseneksi nyt ensimmäistä kertaa järjestettävään kapellimestarikilpailuun. Kun lämpömittarin lukema Suomessa alkoi jo liikkua kymmenen plusasteen molemmin puolin, oli helppo vastata myöntävästi ja siirtyä viikoksi Lissabonin aurinkoon.

Kilpailun ja festivaalin taiteellinen johtaja, säveltäjä Luís Tinoco

Portugalin yleisradioyhtiö RTP:n isännöimä Prémio Jovens Músicos perustettiin vuonna 1987, eli tämän vuoden kilpailu oli järjestyksessä kolmaskymmenes. Alunperin kilpailu oli vain instrumentalisteille tarkoitettu, mutta vuonna 1990 se laajennettiin koskemaan myös kamarimusiikkiyhtyeitä. Nyt juhlavuoden kunniaksi päätettiin ensi kertaa kokeilla, minkälaisen suosion saisi kansallinen kapellimestarikilpailu. Osallistujien yläikäraja muissa kategorioissa on 25 vuotta, mutta kapellimestarikilpailussa se oli 35 vuotta, mikä on vain luonnollista kun ottaa huomioon kapellimestarien hitaamman kypsymisen vaativaan työnkuvaansa. Kilpailuun oli tullut 33 hakemusta, joista oli DVD-näytteiden perusteella kutsuttu Lissaboniin 12 nuorta ja lahjakasta kapellimestaria.

Kilpailu käytiin Lissabonin oopperatalon Teatro Nacional de São Carlos tiloissa, mutta koska päälava oli varattu Carmen-produktion harjoituksille, oli orkesteri sijoitettu teatterin aulatiloihin. Näinollen kilpailua ei voinut myöskään avata yleisölle – vierailijoita ja tarkkailijoita toki nähtiin paljon. Ainoastaan voittajan konsertti viikonlopun Festival Jovens Músicos -tapahtuman yhteydessä oli julkinen.

Kilpailun tuomariston sihteerinä toimi sekä koko kilpailun että festivaalin taiteellinen johtaja Luís Tinoco, ja minun lisäkseni jäseniin kuuluivat portugalilaistunut ranskalainen kapellimestari Jean-Marc Burfin (jonka kanssa jaan yhteisen opinahjon, nimittäin Pietarin konservatorion Venäjällä!), Portugalin tällä hetkellä ehkä tunnetuin kapellimestari Joana Carneiro, sekä 90-vuotias Madame Teresa de Macedo, joka myös jakaa kilpailun pääpalkinnon Prémio Maestro Silva Pereira edesmenneen aviomiehensä muistolle. Kilpailuorkesterina toimi Orquestra Sinfónica Portuguesa (OSP).

Ensimmäisellä kierroksella orkesteriaikaa oli viisitoista minuuttia per kokelas, ja tehtävänä oli johtaa ilman kommentteja otteet Debussyn Faunin iltapäivästä ja Beethovenin ensimmäisen sinfonian finaalista. Näinkin lyhyessä ajassa sai erittäin selkeän kuvan kilpailijan johtamistekniikasta, tunneilmaisusta ja itsevarmuudesta johtajankorokkeella. Joillekin kilpailijoille tilanne oli selvästikin hyvin jännittävä – luultavasti tämä oli usealle heidän ensimmäinen kapellimestarikilpailunsa. Yleisesti ottaen taso oli mielestäni kuitenkin korkea. Omalla yli kymmenen kapellimestarikilpailun kokemuksellani voin sanoa, että kyseessä olisi voinut hyvin olla kansainvälinen kapellimestarikilpailu.

Juryn piti ensimmäisestä kahdestatoista kilpailijasta valita kuusi seuraavan päivän semifinaaliin, ja tämä tehtävä oli yllättävän helppo. Minkäänlaista riitaa ei saatu aikaiseksi, varsinkaan kun myös orkesterin neuvoa-antava äänestys oli lähes yhteneväinen juryn mielipiteiden kanssa. Ensimmäisen erän tulosten julkistamisen jälkeen seurasi kaksi arvontaa – seuraavan päivän johtamisjärjestys ja kokelaiden johtamat kappaleet, jotka siis arvottiin seitsemästä perusohjelmiston teoksesta.

Keskiviikon semifinaali oli kisapäivistä pisin, sillä jokaisella jatkoon selvinneellä kandidaatilla oli nyt kolmekymmentäviisi minuuttia orkesteriaikaa käytössään. Pakollinen tehtävä oli Saint-Saënsin sellokonserton ensimmäinen osa, ja sen solistina ahkeroi Marco Pereira, Gulbenkian-orkesterin soolosellisti (ja itse asiassa myös entinen Prémio Jovens Músicos -voittaja).

Sellisti Marco Pereira ja kilpailun voittaja Nuno Coelho da Silva palkintokonsertissa 24.9.

Semifinaalissa näkyi ensimmäistä kertaa suuria eroja kandidaattien valmistautumisessa, sillä esim. Beethovenin viidennessä sinfoniassa monilla oli omaperäisiä riskiratkaisuja, jotka olisi voinut välttää helposti konsultoimalla jotakuta kokenutta kapellimestaria. Suurimmat erot kuitenkin näkyivät siinä, miten työskentely solistin kanssa sujui. Jopa ensimmäisellä kierroksella täysin ammattimaisen vaikutelman antaneet nuoret kapellimestarit saattoivat nyt johtaa katsomatta kertaakaan solistiin päin! Muutoin kuultiin mielenkiintoisia ja kypsiäkin tulkintoja, Beethovenin lisäksi Brahmsin neljännestä, Mozartin neljännestäkymmenennestä, ja Schubertin ”Keskeneräisestä” sinfoniasta. Tällä kierroksella oli myös lupa harjoittaa orkesteria, ja vaikka portugalinkieliset ohjeet jäivätkin välillä minulta ymmärtämättä, pystyi ohjeiden vaikutuksesta lopputulokseen silti tekemään selkeitä johtopäätöksiä niiden tehosta.

Semifinaalin päätyttyä juryn näkemys finaaliin menevästä kolmikosta oli täysin yhteneväinen orkesterin ja solistin neuvoa-antavien äänten kanssa, eli taas päästiin hyvin nopeasti arvontaan. Neljästä isommasta orkesteriteoksesta  valikoituivat finalisteille Beethovenin kolmas sinfonia ”Eroica” ja Bartókin konsertto orkesterille. Näiden lisäksi pakollisena oli johtaa keskeytyksettä Saint-Saënsin konserton finaali, ja vapaavalintainen osa João Domingos Bomtempon (1775-1842) ensimmäisestä sinfoniasta. Bomtempo toi väistämättä mieleen Haydnin – ja taisipa olla ensimmäinen kerta kun (ainakaan tietoisesti) kuulen portugalilaisen säveltäjän musiikkia! Joka finalistilla oli neljäkymmentä minuuttia käytettävissään näihin tehtäviin.

Finaali oli erittäin mielenkiintoinen, sillä nyt kaikkien lahjakkaiden kandidaattien vahvuudet ja heikkoudet tulivat aivan uudella lailla esiin. Jokainen heistä oli tietyssä mielessä jo ammattitaitoinen muusikko ja kapellimestari, mutta kokemattomuuden saattoi vielä havaita ajoittaisesta hermostuneisuudesta tai luottamuksesta erikoisiin johtamisteknisiin ratkaisuihin. Tällä kertaa jury joutuikin keskustelemaan lopullisesta valinnastaan pitkän tovin ja käymään arvokeskustelua siitä mikä tulisi olla palkinnon painopiste – luontainen muusikkous, potentiaali, harjoitustyön kypsyys vai jokin muu. Lisäksi oli otettava huomioon orkesterin neuvoa-antava äänestys.

Päädyimme lopulta antamaan ensimmäisen palkinnon jo ensikierroksella vaikutuksen tehneelle Nuno Coelho da Silvalle, ja toisen palkinnon voittanut José Eduardo Gomes sai myös orkesterin erikoispalkinnon. Kolmas palkinto myönnettiin erinomaisesti säestystehtävissä pärjänneelle Jan Wierzballe. Vaikka pääpalkintoja oli vain yksi ja siihen liittyi kunnia johtaa festivaalikonsertti jo heti lauantaina, pidettiin muistakin voittajista hyvää huolta. Heille on luvassa hyvän julkisuuden lisäksi konsertteja portugalilaisten orkesterien kanssa, ja finalisteista kaksi pääsee ensi vuonna Gulbenkian-säätiön sponsoroimalle oopperan mestarikurssille. Kaiken kukkuraksi Portugalin Wagner-seura lähettää voittajan ensi kesänä kahdeksi viikoksi Bayreuthiin.

Ensimmäinen palkinto, Nuno Coelho da Silva

Toinen palkinto ja orkesterin erikoispalkinto, José Eduardo Gomes

Kolmas palkinto, Jan Wierzba

Kilpailun jälkeen jäin vielä päiväksi Lissaboniin kuuntelemaan Festival Jovens Músicos -tapahtuman avajaiskonsertit jazz- ja klassisessa kategoriassa. Ensimmäisessä hurmasi harmonikansoittaja João Barradas yhtyeineen, toisessa taas kuultiin neljää lahjakasta solistia Gulbenkian-orkesterin edessä, joista lopuksi palkittiin kilpailun pääpalkinnolla (Prémio Maestro Silva Pereira) 17-vuotias lyömäsoitinvirtuoosi Agostinho Sequeira. Tämän viikon perusteella, kuultuani kahta portugalilaisorkesteria, nähtyäni kaksitoista nuorta kapellimestaria ja nautittuani nuorten solistien esityksistä, minusta tuntuu siltä että Portugalissa on hyvin aktiivinen ja noususuunnassa oleva klassisen musiikin kulttuuri, ja keskusteluni paikallisten säveltäjien, esiintyjien ja muiden kulttuurivaikuttajien kanssa vahvistavat tämän. Paljon voisi kirjoittaa myös Lissabonin arkkitehtuurista, nähtävyyksistä, museoista, ruoasta ja juomasta, mutta jätettäköön jotain seuraavaankin kertaan. Muito Obrigado!

Teksti: Sasha Mäkilä
Kuvat: Pedro Pina