Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

arvio: Italian suuruus musiikissa

Giuseppe Martucci

Giuseppe Martucci

Euroopan musiikin historiaa ei voi tietenkään ajatella ilman Italiaa, olkoonkin, että sen pääanti on vokaalitaiteessa, bel cantossa. Se levisi myös Ranskaan, ja 1800-luvun oopperataide valloitti Berliininkin, jossa koettiin Rossini-kuume. Siitä saivat kärsiä Beethoven ja monet muut ’absoluuttisen musiikin’ kannattajat. Jopa itse Richard Wagner sanoi, että Saksa oli saanut musiikin Italiasta.

Siksi on aina antoisaa kuulla sävelviestejä tästä maasta, sellaista on liian harvoin täällä pohjoisessa. Helsingin kaupunginorkesterilla on menossa Italia-kausi. Ja tietenkin kapellimestarikin oli sieltä eli Mario Venzago, huippueloisa, kuin joka hetki lentoon lähtevä, vilkkaasti elehtivä, huumorintajuinen muusikko.On jo ansio saada soittajat ja yleisö hymyilemään.

Konsertin alkupuolisko oli sangen euforista alusta loppuun. Rossinin alkusoitto Il viaggio a Reims -oopperaan – joka meni oopperassamme joku aika sitten ja jonka näin Mikkelissä Mariinskin lauluakatemian versiona – on kaikin tavoin italialainen alkusoitto – vaikka ei se kuulema ohjelman tietojen mukaan liitykään juuri tähän oopperaan materiaaliltaan.

Kun Paganinin D-duurikonsertto alkoi, oli kuin ei säveltäjä olisi vaihtunut lainkaan. Tässä teoksessa kaikki on valjastettu viulistin virtuositeetin palvelukseen. Parempaa toteuttajaa tälle ei olisi voinut olla kuin kiinalainen Ning Feng. Muistan kyllä kun Heimo Haitto esitti tämän yliopiston juhlasalissa 60-luvulla. Esitys ei jäänyt tästä jälkeen, mutta tosiasia on, että Ning Fengin soitto oli tyrmäävän taidokasta ja ilmeikästä.

Olin juuri viikko stten Sorbonnessa avaamassa kongressin La musique et la globalisation (Musiikki ja globalisaatio). Yksi arvoituksia on, että kun eurooppalainen taidemusiikki on päässyt leviämään kaikkialle maailmaan, ei se vielä riitä, vaan kiinalaiset, korealaiset ja japanilaiset muusikot voittavat lähes kaikki kansainväliset viulu-, piano-, laulu- ym. kilpailumme. Kuinka he voivat olla niin hyviä? Jotkut sanovat: matkimalla, ts. kuuntelemalla loistavia äänityksiä ja jäljittelemällä. En usko, että tämä on totuus. Salaisuus on musiikin pinnan alla piilevässä ’strukturaalisessa semantiikassa’, sävelet generoivassa prosessissa, joka on universaalia. Kuka tahansa soittaja mistä tahansa kulttuurista voi tavoittaa sen ja kehittyä musiikkimme loistavaksi tulkiksi.

Konsertin jälkipuolisko avasi oven toiseen Italiaan. Nimittäin avantgardemusiikin ja sinfonian maahan. Periaatteessa italialainen säveltäjä ei tehnyt koskaan sinfonioita. Niitä pelättiin myös Ranskassa. Giuseppe Martucci uskalsi kuitenkin astua italialaisten hylkimälle alueelle. Kuulin hänen sinfoniaansa jo kerran New Yorkissa Carnegie Hallissa Riccardo Mutin johtamana (1979). Ostin viimeksi Torinossa käydessäni koko joukon Martuccin pianoteoksia ja kamarimusiikkia. Muttei sille mitään voi: soittamatta ovat jääneet. Martucci on hienostunut, professionelli säveltäjä, jonka sinfoninen tyyli muistuttaa Ernest Chaussonia. Wagnerilta on periytynyt jatkuvan melodia idea, mutta se ei tee musiikista riittävän kiinnostavaa. Sinfonian allegretto on kansanmusiikillinen, tanssillinen aivan kuin jollain d’Indyllä. Finaalissa orkesteri kehittää jännitteisen, kromaattisen ostinatopinnan, jonka pitäisi purkautua uljaaseen marssiin, mutta se ei kohoa katarttiseksi elämykseksi, koska marssilta puuttuu melodinen keksintä. Olisi hauskaa, jos Martucci olisi hieno sinfonikko, mutta hän on korkeintaan miellyttävä.

Luigi Nono taas edustaa Italian kiistatta loistavaa avantgardea Beriosta Sciarrinoon ja Scelsiin. Sitä paitsi hän on radikaali ja poliittisesti sitoutunut; siihen aikaan ts. 1950- luvulla uskottiin, että edistyksellistä oli vain ankara sarjallisuus. Nonon Incontri oli kiinnostava mutta se pitäisi kuulla monta kertaa, että teoksen sanoma todella avautuisi. Nono on kuitenkin noita maansa radikaaleja uudistajia jonkun Luciano Berion, Umberto Econ ja Gino Stefanin rinnalla, joille voimme osoittaa kunnioitustamme.

– Eero Tarasti

HKO, Musiikkitalo, perjantai 7.2.2020

Arvio: John Williams ja Wienin filharmonikot – ainutkertainen konserttielämys

John Williams, Anne-Sophie Mutter ja Wienin filharmonikot Musikvereinissa lauantaina: Kuva: Terry Linke / Deutsche Grammophon

John Williams, Anne-Sophie Mutter ja Wienin filharmonikot Musikvereinissa lauantaina: Kuva: Terry Linke / Deutsche Grammophon

Kun Hollywoodin grand old man, John Williams lauantaina asteli Wienin Musikvereinin kultaisen salin lavalle johtamaan Wienin filharmonikoita, hetken merkityksellisyys oli sanomattakin selvää.

Elokuvamusiikin harrastajat ympäri Eurooppaa ovat odottaneet lauantain konserttia ja sen sunnuntaista toisintoa enemmän kuin hartaasti. Maestron edellisestä konserttiesiintymisestä Atlantin tällä puolen kun oli ehtinyt vierähtää jo liki 25 vuotta. Kumpikin konsertti myytiin syksyllä loppuun muutamassa minuutissa. 

Syksyllä 2018 Williams joutui sairastuttuaan peruuttamaan konserttinsa Lontoon sinfoniaorkesterin ja Wienin filharmonikoiden kanssa. Tällä kertaa kaikki meni kuitenkin suunnitellusti, ja Williams saattoi nousta hyvissä voimissa ja innokkain mielin johtajankorokkeelle. Yhdessä wieniläisten kanssa säveltäjä oli harjoittanut oivallisen ohjelman, jonka lomassa kuultiin niin Williamsin rakastetuimpia klassikoita kuin kiehtovia harvinaisuuksiakin.

Solistivieraakseen Williams oli kutsunut viulisti Anne-Sophie Mutterin, joka esitti yhdessä orkesterin kanssa kokoelman Maestron hänelle sovittamia kappaleita, jotka Deutsche Grammophon julkaisi viime vuonna artistien yhteisalbumilla.

Williamsin ilmestyessä lavalle yleisö ponnahti välittömästi seisaalleen ja tervehti Maestroa riemuhuudoin. Sama spontaani ele toistui useaan otteeseen illan kuluessa.

Williamsille itselleen tilaisuus päästä johtamaan Wienin filharmonikoita orkesterin kunniakkaassa kotisalissa on ollut elinikäinen unelma. Kautta iltapäivän salissa saattoikin aistia syvää liikutuksen ja kiitollisuuden tunnetta, niin kapellimestarikorokkeella, orkesterilavalla kuin yleisössäkin. Tämä ei ollut mikä tahansa konsertti.

Puhtaasti musiikillisessa mielessä tilaisuus päästä kuulemaan Williamsin Hollywood-perinteestä ammentavaa musiikkia sen keskieurooppalaisilla juurilla oli mitä kiehtovin. Onhan muistettava, että Hollywoodin musiikkityylin perustan loivat eurooppalaiset emigrantit, kuten wieniläissäveltäjät Max Steiner ja Erich Wolfgang Korngold.

Avauskappaleena kuultiin Flight to Neverland Steven Spielbergin vuoden 1991 elokuvasta Kapteeni Koukku (Hook). Mieltäylentävässä konserttisovituksessa yhdistyvät prologi, jonka Williams sävelsi alun perin elokuvan traileria varten sekä varsinaisen lentokohtauksen musiikki. Flight to Neverland on eittämättä Williamsin hienoimpia konserttisovituksia, jonka Wienin filharmonikot esittivät kerrassaan häikäisevästi.

Vastavoimana avauskappaleen sadunomaiselle lumoukselle orkesteri ja Williams tarjosivat toisen Spielberg-katkelman, Excerpts from Close Encounters of the Third Kind (1977). Kymmenminuuttinen orkesterifantasia hyödyntää erityyppisiä kokeellisia aineksia, joissa voi kuulla niin modernismin kuin minimalisminkin kaikuja. Lyyrisempiäkin ulottuvuuksia mahtuu joukkoon, sillä Williams siteeraa musiikissaan myös When You Wish upon a Staria.

Konserttiympäristössä tämä tiivis orkesterikappale, jossa lomittuvat monet elokuvan keskeiset teemat, tekee aina vaikutuksen. Wienin filharmonikoiden käsissä musiikin hämmästyneet, pelonsekaiset ja haltioituneet sävyt saivat taianomaisen toteutuksen.

Mahdollisuus tarkkailla Williamsin johtamista lähietäisyydeltä on jo sinänsä varsin kiinnostavaa. Vuosikymmenten tiukkaan aikataulutettu studiotyöskentely on hionut säveltäjän elekielestä kaiken turhan pois. Eleet ovat suoraviivaisen selkeitä, vailla ulkoista draamaa, mutta tarjoavat muusikoille kaiken riittävän informaation ja tuen, jotta esityksessä päästään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Solistille Williams on luotettava ja luonteva kumppani, minkä saattoi havaita Mutterin esittämistä, hänelle räätälöidystä konserttikappaleista. Vaikka paljon soitettu Hedwigin teema ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta (2001) on perin juurin tuttu kappale, uudessa asussaan viululle ja orkesterille siitä kuoriutuu kokonaan omanlaisensa teos, jonka taianomaisuus on ehkä jopa alkuperäistä syvempää.

Romanttisena välisoittona kuultiin Sabrinan (1995) tunnusmelodia. Koska itse elokuva on toisinto vuoden 1954 Hollywood-klassikosta, hakeutuu Williamsin tarttuva musiikkikin kohti Hollywood-vintagea.

Riehakkaita irlantilaissävyjä taasen kuultiin Donnybrook Fairissa, joka on scherzonomainen katkelma elokuvan Kaukainen maa (Far and Away, 1992) musiikista. Tämä mainio tanssi istuu kuin luonnostaan viulun ja orkesterin kilpajuoksuksi.    

Mutterin viimeisenä numerona kuultiin toinen oivallinen tanssinumero, pahankurinen Devil’s Dance elokuvasta Noidat (The Witches of Eastwick, 1987). Tämä kujeileva kalmantanssi on kertakaikkisen verraton konserttinumero, joka tarjoaa niin solistille kuin orkesterille kylliksi haastetta oikullisen rytmiikkansa puolesta.   

Mutterin taidokasta soittoa kuunteli suurella ilolla. Williams ja orkesteri olivat solistinsa kanssa tarkalleen samalla aaltopituudella säestäen Mutteria ihailtavasti balanssissa ja yhdessä hengittäen.  

Konserttiympäristössä elokuvamusiikki pääsee useimmiten esiin nimenomaan tunnusmelodioiden kautta. Jotta taidemuoto pääsee täysin oikeuksiinsa, on verrattoman tärkeää, että konserteissa saadaan kuulla myös kohtauksiin sävellettyä musiikkia sellaisenaan, editoimattomassa muodossaan. Tällöin kuulijalle avautuvat paremmin kaikki nuo tarkkaan ajoitetut tunnelman, tekstuurin, rytmiikan ja soitinnuksen vaihdokset, joilla elokuvayleisön kokemusmaailmaan vaikutetaan.  

Tässäkin mielessä oli erittäin tervetullutta saada kuulla kymmenminuuttinen Adventures on Earth, konserttiteos, joka kattaa Spielbergin E.T.:n viimeisen filmikelan musiikin alkuperäisessä, muokkaamattomassa asussaan. Kuten Williams totesi johdantopuheenvuorossaan, konserttitilanne tarjoaa mahdollisuuden saada perehtyä itse musiikkiin ilman elokuvan häiritsevää vaikutusta.   

Adventures on Earth alkaa elokuvan lopputakaa-ajosta ja päättyy E.T.:n avaruusaluksen lähtöön. Musiikki käynnistyy jousten ketterällä kujanjuoksulla, jonka tiimellykseen koko orkesteri liittyy. Kuohuvan tutti-jakson jälkeen musiikki hiljentyy jäähyväisten herkkiin tunnelmiin. Lopussa kuullaan iso orkesterinousu, jonka lomassa E.T.:n alus kohoaa fanfaarien saattelemana maan pinnalta kohti kotia.  

Musikvereinissa Adventures on Earth toimi täydellisenä päätösnumerona konsertin ensimmäiselle puolikkaalle. Loisteliaassa wieniläisasussaan musiikki hehkui valloittavaa sointienergiaa tehden hurmaavan vaikutuksen.   

Iltapäivän toiselle taipaleelle lähdettiin mestariteoksen saattelemana. Williamsin konserttisovitus Jurassic Parkista (1993) rakentuu klassis-romanttisen alkusoiton tavoin. 

Hitaan johdannon aloittaa käyrätorven signaali ja etäältä vastaava kaiku. Seuraa jousten juhlava aihe, jota kehitellään kohti tutti-huipennusta. Lyhyen suvannon jälkeen kajahtaa trumpettien loistokas teema, joka sytyttää vaskisektion täyteen hehkuunsa. Tempo on nyt ripeämpi ja musiikki kiitää kohti majesteetillista päätöstään.   

Williamsin pettämätön soitinnuksen taito on luettavaissa partituurin jokaiselta tahdilta. Tässä musiikissa kaikki on erinomaisesti paikallaan. Huippuorkesterille Jurassic Park tarjoaa oivan mahdollisuuden näyttää osaamistaan, kuten Wienin filharmonikoiden verraton esitys osoitti. Yleisö palkitsikin orkesterin ja säveltäjän jälleen pitkin suosionosoituksin.

Dartmoor, 1912, rakentuu jotakuinkin sellaisenaan elokuvan Sotahevonen (War Horse, 2011) pitkän avauskohtauksen musiikista. Sävellys on Williamsin kunnianosoitus Ralph Vaughan Williamsille, jonka vaikutuksen voi aistia kautta tämän mitä hienoimman kappaleen. 

Musiikki käynnistyy ja päättyy laajaan huilusooloon, jonka koko olemus huokuu englantilaisen kansanmusiikin omaleimaista henkeä. Orkesterin liittyessä mukaan musiikki avautuu aamu-usvaisena pastoraalinäkynä. Kontrastina toimii nopea keskitaite, josta kasvaa vauhdikas orkesteriseikkaulu. 

Wienin filharmonikoiden soitossa oli vavahduttavaa kauneutta, jonka soiviin näkyihin saattoi sukeltaa täysin sydämin.  

Williamsin taidokkaan sävellystyön yksi hämmästyttävimpiä puolia on se näennäinen vaivattomuus, jolla hän hyödyntää perinteisiä muotoratkaisuja mitä yllättävimmissä yhteyksissä. Oivallisena esimerkkinä toimii Musikvereinissa kuultu Tappajahain (1975) Out to Sea / Shark Cage Fugue. 

Pettävän huoletonta johdantoa seuraa henkeäsalpaava fuuga, jonka orkesterikuohut vievät kuulijan yhä syvemmälle pimeyteen. Wieniläisten intensiivisen tumma, mutta samalla läpikuultava sointi teki kunniaa Williamsin kontrapunktille. Tämä fuuga oli todellinen jännitysnäytelmä

Marionin teema pohjautuu Kadonneen aarteen metsästäjien (Raiders of the Lost Ark, 1981) alkuperäismusiikin katkelmaan, johon Williams on myöhemmin säveltänyt B-osan. Tämä konserttiversio kuultiin ensimmäistä kertaa vuonna 2017 julkaistulla, Williamsin ja Spielbergin pitkää yhteistyötä juhlistavalla studioalbumilla. 

Hollywoodin romanttista traditiota kunnioittava Marionin teema on varsin viehättävä kappale, josta saatiin kuulla hienovireisen hurmaava esitys. 

Ohjelman loppuhuipennuksena kuultiin kolme kappaletta Tähtien sota -saagan (1977-2019) musiikista. The Last Jedi -elokuvan (2017) Rebellion is Reborn tarjosi kiehtovan kurkistuksen Williamsin viimeaikaiseen, entistä sisäistyneempään sävellystyyliin. 

Konserttisovitus sommittelee yhteen päätöstrilogian keskeistä temaattista materiaalia mieliä kohottavaan, hymninomaiseen asuun. Williamsin orkesterinkäsittely on jälleen aivan omaa luokkaansa, varsinkin säveltäjän kirjoittaessa vaskille. 

Viipyilevän pohdiskeleva Luke ja Leia on Skywalker-sisarusten hieno muotokuva Jedin Paluusta (1983). Näin pidemmän aikajänteen perspektiivistä sen voi kuulla myös nimihahmojensa näyttelijöiden, Mark Hamillin ja Carrie Fisherin koskettavana muotokuvana.   

Kaikista Williamsin sävellyksistä ikonisin lienee Tähtien sodan (1977) tunnusmusiikki. Tähän orkesterialkusoittoon Williams on yhdistänyt elokuvan avausfanfaarin ja lopputekstejä säestävän musiikin, joka itsessään sisältää kapinallisten fanfaarin sekä Luken ja Leian teemoihin pohjaavat jaksot.  

Wienin filharmonikoiden soittaman Tähtien sodan musiikillinen kaikkeus sai mitä upeimman soiva toteutuksen. Orkesterin ainutlaatuinen sointi loi musiikkiin värien hehkua, jonka kirkastamana koko Kultainen sali tuntui väreilevän.

Vaikka tämä oli varsinaisen ohjelman päätös, iltapäivää jatkettiin vielä alkuillan puolelle peräti viiden ylimääräisen myötä. Yleisön riemuksi Anne-Sophie Mutter palasi lavalle soittamaan kolmen ensimmäisen soolo-osuudet. 

John Williams, Anne-Sophie Mutter ja Wienin filharmonikot soittivat lauantain konsertin päätteeksi peräti viisi ylimääräistä: Kuva: Terry Linke / Deutsche Grammophon

John Williams, Anne-Sophie Mutter ja Wienin filharmonikot soittivat lauantain konsertin päätteeksi peräti viisi ylimääräistä: Kuva: Terry Linke / Deutsche Grammophon

Ensimmäisenä kuultiin harvinaisuus, Nice to Be Around elokuvasta Iltaloma (Cinderella Liberty, 1973). Tämä varsin vähän tunnettu helmi on intiimiydessään välittömän puhutteleva, varsinkin nykyisessä asussaan viululle ja orkesterille.  

The Duel hakee innoitteensa Hollywoodin kulta-ajan seikkailuelokuvien musiikin kaksintaistelunumeroista. Tintin seikkailuihin (The Adventures of Tintin, 2011) sävelletty kappale on kuin taidokas baletti, Korngoldin hengessä. Musiikin rytmi ja dramaturgia seuraa miekkailijoiden liikettä ja kaksintaistelun dynamiikkaa. Viululle ja orkesterille sovitetuna The Duel on todellinen virtuoosinumero, jonka epäsäännöllisten aksenttien ja nopeiden sivallusten pyörteissä Mutter ja säveltäjän johtama orkesteri olivat ylittämättömät.    

Railakkaiden suosionosoitusten lomassa Mutter ja Williams intoutuivat vielä jatkamaan miekkailua jousi ja tahtipuikko aseinaan.  

Tämän jälkeen hiljennyttiin hetkeksi meditaatioon Itzhak Perlmanille sävelletyn Schindlerin listan (1993) koskettavan Remembrances-osan muodossa. Mutterin vähäeleinen tulkinta oli syvästi ilahduttava. 

Näiden solististen ylimääräisten jälkeen Mutter liittyi vielä orkesterin ykkösviuluihin, kun vuorossa oli Raiders March (1981). Tämä ensimmäisen Indiana Jones -elokuvan iätön tunnusmelodia kuuluu tietenkin itseoikeutetusti jokaiseen Williamsin musiikin konserttiin. Yleisö olikin aivan erityisen kiitollinen tästä ylimääräisestä. 

Lopulta oli liki kolmen tunnin konsertin viimeisen ylimääräisen aika. The Imperial Marchin avaustahdit kirvoittivat yleisöstä sellaiset suosionosoitukset, että musiikki peittyi riemuhuutojen alle. 

Imperiumin vastaiskussa (The Empire Strikes Back, 1980) ensimmäistä kertaa kuultu Darth Vaderin musiikillinen muotokuva tekee aina vaikutuksen, mutta tällä kertaa kokemus oli niin monin tavoin aivan erityinen. Huikean esityksen päätteeksi Musikvereinin yleisö villiintyi täysin. 

En tiedä sanoa, milloin moista huumaa on arvovaltaisessa konserttisalissa  kuultu. Omalta osaltani voin täydestä sydämestäni sanoa tämän ilakoivan äänimassan vyöryn olleen jotakin täysin ennen kokematonta. 

Tämä Wienin filharmonikoiden konsertti oli ainutlaatuinen sanan syvimässä merkityksessä; huippuluokan musisointia säveltäjän johdolla mitä omistautuneimman yleisön läsnäollessa. Näitä ei ehkä osu kohdalle kuin kerran elämässä.  

– Jari Kallio

 

Wienin filharmonikot

John Williams, kapellimestari

 

Anne-Sophie Mutter, viulu

 

John Williams: Flight to Neverland from Hook (1991)

John Williams: Excerpts from Close Encounters of the Third Kind (1977)

John Wiiliams: Hedwig’s Theme from Harry Potter and the Philosopher’s Stone (2001/2019)

John Williams: Theme from Sabrina (1995/2019)

John Williams: Donnybrook Fair from Far and Away (1992/2019)

John Williams: Devil’s Dance from The Witches of Eastwick (1987/2019)

John Williams: Adventures on Earth from E.T. The Extra-Terrestrial (1982)

John Williams: Theme from Jurassic Park (1993)

John Williams: Dartmoor, 1912 from War Horse (2011)

John Williams: Out to Sea / Shark Cafe Fugue from Jaws (1975)

John Williams: Marion’s Theme from Raiders of the Lost Ark (1981/2017)

John Williams: The Rebellion is Reborn from The Last Jedi (2017)

John Williams: Luke and Leia from The Return of the Jedi (1983)

John Williams: Main Title from Star Wars: A New Hope (1977)

 

John Williams: Nice to Be Around from Cinderella Liberty (1973/2019)

John Williams: The Duel from The Adventures of Tintin (2011/2019)

John Williams: Remembrances from Schindler’s List (1993)

John Williams: Raiders March from Raiders of the Lost Ark (1981)

John Williams: The Imperial March from The Empire Strikes Back (1980)

 

Musikverein, Wien

 

La 18.01.2020, 15.30

Arvio: Hannu Linnun unelmasta tuli totta RSO:n komean Faustin tuomion myötä

Berliozin Faustin tuomio Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Berliozin Faustin tuomio Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Kiertäessään konsertoimassa pitkin Eurooppaa vuonna 1845, Hector Berlioz työsti samalla tulevaa mestariteostaan, draamallista legendaa Faustin tuomio (La damnation de Faust), Op. 24. Berlioz pohjasi Faustinsa löyhästi Gerald de Nérvalin proosamuotoiseen ranskannokseen Johann Wolfgang von Goethen Faust I:stä (1808), jonka hän luki ahmien vuonna 1828. Lukukokemuksen innottamama Berlioz sävelsi ensimmäisen musiikillisen vastineensa teokselle, Kahdeksan Faust-kohtausta (Huit scènes de Faust, 1829).

Näiden kohtausten musiikki toimi lähtökohtana viitisentoista vuotta myöhemmin Berliozin säveltäessä Faustin tuomiota. Tämän nuoruudenteoksen ohella lopulliseen Faustiin päätyi monenkirjavia musiikillisia vaikutteita. Lopputuloksena syntyi uniikki mestariteos, joka uhmaa perinteisiä teoskategorioita. 

Faustin tuomiolle ominaisia ovat nopeat, elokuvaa ennakoivat leikkaukset kohtauksesta toiseen. Juuri nämä siirtymät erottavat sen näyttämöllisen oopperan perinteestä. Vaikka partituurista löytyy monia varsin tarkkojakin näyttämöohjeita, Berliozin musiikki toiminee kuitenkin parhaiten nimenomaan konserttiesityksenä. Tämän oivalsi toki pian oopperan maailmassa jo tuolloin viihtynyt säveltäjä itsekin. 

Faustin tuomio vaatii suuren orkesterin isoine vaskisektioineen ja laajoine lyömäsoittimistoineen. Niin ikään tarvitaan suuri kuoro ja epilogiin myös lapsikuoro. Solisteja on neljä, tenori (Faust), baritoni (Méphistophélès), mezzosopraano (Marguerite) ja basso (Brander). Neljään osaan jakautuva, reilut kaksi tuntia kestävä teos on vaativa kappale esittää, jos kohta erittäin palkitseva sellainen.

Viime elokuussa Helsingin juhlaviikoilla kuullun suurenmoisen Robert Schumannin Faust-kohtausten ( Szenen aus Goethes Faust, 1844-53) tavoin Hannu Linnun ja RSO:n Berlioz-näkemys sai kerrassaan vaikuttavan toteutuksen. 

Berliozin Faust koostuu kahdestakymmenestä kohtauksesta, joiden lomassa tarinan hahmot matkaavat Unkarin aroilta leipzigilaistaverna Auerbachin kellarin kautta luonnon yksinäisyyteen ja lopulta helvetin syövereihin. Berliozin versiossa Faust ei tee sopimustaan paholaisen kanssa saadakseen oman tiedonjanonsa ja toiveensa toteutettua, vaan sillä lunastetaan ohimenneen ihastuksen, Margueriten sielu.  

Säveltäjälleen ominaiseen tapaan Faustin tuomion orkestraatiossa kohtaavat niin vanhahtavat kuin aikoinaan uusinta uutta edustaneet instrumentit. Näiden yhdistelmästä kohoaa kerrassaan ainutlaatuinen sointivärien kaikkeus. Niin ikään Berliozin melodinen keksintä virtaa Faustissa vuolaimmillaan. Värikylläiseen orkesteriasuun ja hehkuvaan vokaali-ilmaisuun puettuna Faustin tuomio muodostaa vertaansa vailla olevan kokemuksen, niin lavalla kuin katsomonkin puolella. 

Hannu Lintu, Florian Boesch ja RSO Faustin tuomion harjoituksissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Hannu Lintu, Florian Boesch ja RSO Faustin tuomion harjoituksissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Kapellimestarin, orkesterin, kuorojen ja solistien kuluneen viikon tiivis harjoitusrupeama huipentui perjantai-illan komeaan konserttiin. Ensimmäistä kertaa teosta esittänyt RSO selvitti Berliozin partituurin haasteet ylikapellimestarinsa kanssa mennen tullen.

Illan kuluessa saatiin nauttia toinen toistaan hienommista orkesterinäyistä, jotka maalasivat kuulijalle niin Faustin yksinäisyyttä, hulppeita juominkeja, romanttisia seikkailuja sekä päätöksen helvetillisiä näkyjä ja häivähdyksiä taivaasta. Lintu piti tarkkaa huolta siirtymien sujuvuudesta, jotka toteutuivat RSO:n käsissä erinomaisesti taaten oivallisesti musiikillisen jatkuvuuden. 

Oivalliset kuorot tarjosivat niin ikään parastaan, herättäen eloon niin maalaistanssien liike-energian, pääsiäishymnien hartauden kuin juoppokuoron erinomaisen karheudenkin. Huipentumina koettiin loppukohtauksen demonien joukon hyytävä karkelo ja jälkinäytöksen taivaalliset kuvajaiset. 

Kuorojen työskentelyssä korostuivat kuulaus, artikulaation tarkkuus ja ilmaisun puhutteleva suoraviivaisuus. Lähestymistapa oli varsin toisenlainen verrattuna vaikkapa Sir John Eliot Gardinerin vuoden 2017 Proms-produktioon, jonka kuoroilmaisu oli varsin räiskyvää. Kuten nämä esitykset osoittavat, Berliozin musiikki taipuu sujuvasti kumpaankin suuntaan. 

Mitä tulee illan solisteihin, Florian Boeschin Méphistophélès oli jälleen aivan omaa luokkaansa. Allekirjoittaneella oli ilo kuulla häntä tässä roolissa ensimmäisen kerran kesällä 2017 Berliinin Valtionoopperassa Sir Simon Rattlen johdolla. Kuten tuolloinkin, hänen tulkinnassaan oli jälleen niin herkullista sarkasmia kuin vavahduttavaa pahansuopuuttakin. Boeschin artikulaatio oli tuttuun tapaan erinomaista, kuten erehtymätön rytminen tarkkuskin. Tämä Méphistophélès tulee säilymään mielessä pitkään. 

John Irvinin lyyrinen tenori oli omiaan kuvastamaan Faustin ihmisyyden hauraudesta kumpuavaa merkityksen ja täyttymyksen etsintää. Valtaisan esittäjistön pauhuissa hänen äänensä katosi kuitenkin paikoittain sointitulvaan. 

Ensikertalaisena Margueritea laulanut mezzosopraano Tuija Knihtilä teki vakuuttava roolityön, josta huokui vahva vokaalinen läsnäolo. Basso Markus Suihkonen taasen oli oikein mainio Brander. 

Kaikkiaan RSO:n Faustin tuomio, Hannu Linnun pitkäaikainen unelma, oli konserttidraaman juhlaa, jonka lomassa saatiin nauttia niin hienosta orkesterimusisoinnista kuin vahvasta vokaali-ilmaisustakin. Loppuunmyydyn Musiikkitalon perjantai-illasta kasvoi mieliinpainuva kokemus, joka kirvoitti yleisön innokkaisiin, pitkiin suosionosoituksiin

– Jari Kallio 
Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

 

Hector Berlioz: Faustin tuomio (La damnation de Faust), Op. 24 (1845-46)

 

Musiikkitalon kuoro

Jani Sivén, kuoron valmennus

 

Ylioppilaskunnan Laulajat

Pasi Hyökki, kuoron valmennus

 

Suomen Kansallisoopperan lapsikuoro

Marge Mehilane, kuoron valmennus

 

John Irvin, tenori (Faust)

Florian Boesch, baritoni (Méphistophélès)

Tuija Knihtilä, mezzosopraano (Marguerite)

Markus Suihkonen, basso (Brander)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Pe 17.01.2019, klo 19

arvio: Mare ja hänen poikansa Helsingin Oopperayhdistyksen tuotantona. Ensi-ilta Aleksanterin teatterissa 10.1.2020

1. Mare ja hänen poikansa by Avril Styrman

Oopperan otsikko on sopivasti kaksiselitteinen, sillä se viittaa joko Maren viimeiseen poikaan Imantiin kaikkiaan seitsemästä, joista kuusi oli jo kuollut saksalaisten ritarien sodissa, tai sitten vain Imantiin. Jo Aino Kallaksen libreton pohjana ollut draama on vaikuttava kuin antiikin tragedia, kuin jokin Antigone, Elektra tai Oidipus: Maren kohtalo etenee vääjäämättä hänen luonteensa ja tapahtumien pakon ajamana. Näytelmästä tulee todella vavahduttava, kun siihen tulee mukaan Tauno Pylkkäsen musiikki.

Pylkkästä ei ole paljoa tutkittu, on vain yksi ansiokas gradu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, Jussi-Pekka Aukian vuodelta 1988. Säveltäjä olisi kyllä väitöskirjan arvoinen. Kuten Aukia toteaa, aikalaiset sortuivat hänen musiikkinsa kuvauksissa kliseisiin. ’Pohjolan Puccini’ oli erään ruotsalaisen kriitikon keksintöä ja levisi pian yleisleimaksi – aivan kuin toista Taunoa eli Marttista kutsuttiin aina vaan Hämeenlinnan shamaaniksi. Musiikista sanottiin, että se on vuolasta. Pylkkäseen oli tehnyt vaikutuksen, kun hän oli kuullut Helsingissä Armas Launiksen Kullervon, jossa on todella puccinilainen ’hitti’, Kullervon äidin kehtolaulu. Pylkkänen ei kirjoittanut mitään vastaavaa, vaikka koko teos on sangen laulullista. Tietenkin lajiperinteen kannalta tämä on likellä italialaista verismiä, mutta yhtä lailla jotain Shostakovitshin Katerina Ismailovaa.

Lähes kaikki Pylkkäsen oopperat ovat juoneltaan ja musiikiltaan synkkiä. Maren pelottavuuden selittää osittain sen säveltäminen sota-aikana, ensi-ilta oli 1945. Ruumiita ja hautaamista oli nähty ja koettu. Professori Martti Turtola yleisöstä kertoi, että kun Kallaksen näytelmää yritettiin esittää Virossa ennen sotaa se kiellettiin epäisänmaallisena. Eihän virolainen nainen voinut pettää omaa kansaansa.

Joka tapauksessa Maren saaminen lavalle uudestaan nyt 75 vuotta sen ensi-illan jälkeen on suuressa määrin Helsingin oopperayhdistyksen perustajan ja puheenjohtajan ja pääroolin laulaneen Tero Halosen ansiota. Hänen käsialaansa on myös poikkeuksellisen informatiivinen käsiohjelma.

Se että Viron historian traaginen kansannousu 1343, ns. Jyrinyön kapina Liivinmaalla saksalaista kalparitarikuntaa vastaan on Ville Saukkosen ohjauksessa siirretty vuoteen 1940, on monessa mielessä perusteltua. Kun tarkemmin ajattelee, ensi alkuun katsoja tietysti huomaa libreton ristiriidan nykyajan kanssa. Ajallinen siirto kuitenkin tavallaan ’universalisoi’ koko tragedian, se voi tapahtua missä vain, missä pieni kansa nousee sortajaa vasstaan. Ville Saukkosen ohjaajan tietä on jännittävää seurata, sillä hän yllättää aina. Hänethän on tunnettu lähinnä postmodernin leikittelevästä otteestaan, mutta Mare on ehdottoman seriöösi ja hienosti punnittu, mukaansatempaava ja traagisuudessaan pysäyttävä tuote. Ainoa Regietheater-tyyppinen lisäys on ’haamujen’ tuominen lavalle, mutta ne selittyvät kyllä virolaisen kansanuskomuksen inkarnaationa, ts. mm. luulona, että Tuomaan päivänä eli 21.12. tapahtuu aina jotain kauheaa. Maren kuolleet kuusi poikaa ovat myös läsnä aaveina. Vastakohtana muu ohjaus on stanislavskilaista realismia. Tässä oopperassa toteutuu muutenkin teatterimaisuus Lotmanin käsitteen mielessä.

4. Mare ja hänen poikansa by Avril Styrman

Ohjaajan työhön kuuluvat myös roolivalinnat; niissä Saukkosella on ollut onnea. Maren jättimäisen laulu-urakan ja vahvan roolin vei läpi Marjatta Airas täysin suvereenisti. Laulullisesti siihen sisältyy erittäin vaikeita kohtia. Imantin roolissa Tero Halosen oopperalaulajan ura jatkuu vakuuttavasti, hän eläytyi 19-vuotiaan nuorukaisen osaansa hienosti ja oivaltavasti, ironisia understatementejä myöten. Viljannin linnan komtuurin osaan Henri Tikkanen oli juuri oikea: hänessä oli äänellistä loistokkuutta ja arvovaltaa, roolissaan sopivan ylimielinen. Erittäin vaikuttavasti esiintyi jälleen kokenut Esa Ruuttunen Mangon vanhan miehen keppiroolissa; hänen surullinen tehtävänsä oli vastaanottaa näytelmän synkkiä viestejä. Leikarina Alexandre Goncharov Dias on myös positiivisesti mainittava.

Pylkkänen osasi historiallisen oopperan genren, johon kuuluu tietenkin obligatorinen juomistanssikohtaus. Neuvostoarmeijan humalaista sotaväkeä markeerasi Mezzoforte-kuoro Riku Laurikan oivasti valmentamana. Tanssijat kaikki virtuooseja. Lavastuksessa käytettiin tehokkaasti niukkoja resursseja. Saukkonen osaa saada vähästä näyttävää eräänlaisena arte poverana. Tietenkin olennaista oli lavastajan ja puvustajan eli Reeta Tuoresmäen, maskeeraajan Sini Silfvenius-Bartin ja valosuunnittelijan Tuittu Teivaisen panos.

Yleisön joukossa oli runsaasti Helsingin sivistyneistöä ja musiikkiväkeä. Kuulin monen sanovan, että tämä pitäisi nyt tietenkin viedä Viroon, onhan Aino Kallas myös heidän kirjailijattarensa ja koko oopperan aihe heidän, tosin surullista, historiaansa.

– Eero Tarasti (teksti); Avril Styrman (kuvat)

Arvio: Mustonen, RSO ja Lintu tarjosivat vaikuttavan konserttielämyksen kevätkauden avauksellaan

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu Bartókin pianokonserton jälkeisissä tunnelmissa Musiikkitalossa keskiviikkona

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu Bartókin pianokonserton jälkeisissä tunnelmissa Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu tarjosivat komean kevätkauden avauksen keskiviikon ja torstain konserteillaan, joiden solistina kuultiin Olli Mustosta. Oivallisesti rakennetun ohjelman säveltäjänimiä olivat Jovanka Trbojevic, Béla Bartók ja Ludwig van Beethoven.  

Jugoslavialaissyntyinen, vuodesta 1986 Suomessa asunut Jovanka Trbojevic oli riemastuttavan omaleimainen ääni aikamme musiikissa. Hänen aivan liian varhainen kuolemansa vaikeaan sairauteen vuonna 2017 oli kertakaikkisen suuri menetys niin kaikin tavoin. Onneksi hänen kiehtova musiikkinsa kuitenkin jatkaa elämäänsä omistautuneiden puolestapuhujiensa käsissä.   

Trbojevicin Vertigo (2010-11) on vaikuttava panoraama suurelle orkesterille, johon kuuluu laaja lyömäsoittimisto. Tampere filharmonian tilauksesta valmistunut, Linnulle omistettu teos jakautuu kahteen varsin vastakohtaiseen osaan, jotka tasapainottavat toisiaan erinomaisesti. 

Nopeatempoinen avausosa on tummanpuhuviin sointeihin puettu painajaismainen sointinäky. Sen tekstuurit kuhisevat tiheinä sävelvirtoina, joiden lomassa varsinkin lyömäsoittajilla riittää tekemistä, jos kohta joutilaaksi eivät jää muutkaan soitinryhmät. Osan melodinen materiaali kumpuaa syvältä bassorekisteristä, kontrafagottien, fagottien, bassoklarinetin, sellojen ja kontrabassojen soittamana. Viulujen, alttoviulujen ja muiden puupuhaltimien rooli on kahtalainen; yhtäällä ne soittavat pitkien äänten harmoniaa, toisaalla taasen muun orkesterikudoksen lomasta kohoavia äkkinäisiä arpeggiopurkauksia.  

Laajan avausosan edetessä musiikin kuohunta vähitellen tyyntyy. Vaskien ja lyömäsoitinten hiljetessä tekstuurit käyvät yhä ohuemmiksi, yksinäisten puupuhallinten huhuillessa jousien vaimeiden pizzicatojen säestäminä. Näin Vertigo saapuu toiseen osaansa, jossa tempo puolittuu ja sointia hallitsevat lyömäsoittimiston kimmeltävät kudelmat.    

Avausosaa riepotelleiden myrskytuulten vastineena toinen osa on kuin raukea keidas, joka kietoo kuulijan suojiinsa. Musiikki ei kuitenkaan missään vaiheessa sorru sentimentaalisuuteen, vaan siitä huokuu vahva sisäinen rauha.  

RSO ja Lintu tekivät Vertigon parissa kerrassaan suurenmoista työtä tarjoten huumaavan elämyksen. Parikymmentäminuuttiseksi tiivistetyssä muodossaan Vertigo on todellinen helmi, jota toivoisi soitettavan jatkossa ahkerasti.   

Béla Bartókin häikäisevä ensimmäinen pianokonsertto (1926) on kaikessa omituisuudessaan yksi kantaohjelmistomme kiehtovimpia teoksia. Sen pohjimmainen, korostetun perkussiivinen luonne kumpuaa oikukkaista rytmeistä, joita tehostaa liki solistinen lyömäsoittimisto, jonka Bartók kietoo tiiviisti soolopianon osuuteen.   

Tätä pianon ja lyömäsoitinten fuusiota Bartók kehitteli edelleen myöhemmässä tuotannossaan, joka huipentui Sonaattiin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille (1937) sekä saman teoksen orkesteriversioon eli Konserttoon kahdelle pianolle, lyömäsoittimille ja orkesterille (1940). Myöhäisteosten hienovireisen taidokkuuden sijaan ensimmäistä pianokonserttoa hallitsee kuitenkin vielä Ihmeellisen Mandariinin (1918-19) kesyttömästä maailmasta kumpuava rosoinen alkuvoima.  

Konsertossaan Bartók nivoo hämmästyttävän kekseliäisyytensä jälleen kerran syvälliseen kansanmusiikin tuntemukseensa, kiehtovin tuloksin. Mutta konserton ytimessä on tällä kertaa myös aivan toisentyyppisiä herätteitä. Vaikka sitä ei pintatasolta heti arvaa, Bartókin sävellystyön esikuvina olivat barokin konserttomuodot, joista säveltäjä etsi vaihtoehtoa romantiikan solisti vastaan orkesteri -asetelmalle. Niinpä Bartókin konsertossa solistin ja orkesterin osuudet punoutuvat yhteen hämmästyttäväksi kontrapunktiksi.   

Kolmiosainen konsertto rakentuu tutulle nopea-hidas-nopea -kaavalle. Se on kova pähkinä purtavaksi niin solistille, kapellimestarille, muusikoille kuin yleisöllekin. Vielä liki vuosisata kantaesityksensä jälkeen konsertto on perinpohjaisen moderni teos, samaan tapaan kuin Stravinskyn Kevätuhri (1911-13) tai Beethovenin Große Fuge (1825). 

Monituisista haasteistaan huolimatta ensimäinen pianokonsertto on pohjattoman kiehtova kaikessa oikullisuudessaan. Sen käynnistää patarummun ja pianon matalimpien rekisterien itsepäinen pulssi, jonka lomaan tummanpuhuvat vasket lausuvat omat repliikkinsä. Musiikki kasvaa koko orkesterin surrealistiseksi tanssiksi, jonka pyörteissä monenkirjavat sävelaihelmat ovat alituisella törmäyskurssilla keskenään.  

Toinen osa on Bartókille tyypilliseen tapaan mitä omintakeisinta yömusiikkia. Aivan kuulokynnyksen rajalta kohoaa patarummun, pikkurumpujen ja symbaalin pelkistetty rytmikuvio, johon solistin linja kietoutuu. Musiikki saa muotonsa vähitellen, verkkaisesti etenevän yöllisen kulkueen lailla. Puupuhaltimet ja vasket liittyvät vuorollaan joukkoon, mutta jouset pysyvät vaiti koko osan ajan. 

Huipennuksen jälkeen musiikki vaeltaa takaisin alun tunnelmiin, joista siirrytään lyhyen välisoiton johdattamana kiihkeään finaaliin. Päätösosan villit tanssirytmit ovat omiaan herättämään alkukantaisen juhlinnan mielikuvia, jotka saattelevat konserton sen hurjaan päätökseen.

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu. Kuva: Jari Kallio

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu. Kuva: Jari Kallio

Palkitun Bartókin viulukonserttojen levytyksensä tavoin orkesteri ja Lintu olivat jälleen täysin kotonaan säveltäjän omaleimaisten sointien ja konstikkaan rytmiikan maailmoissa. Orkesteriosuuden taidokas kontrapunkti avautui ihailtavan läpikuultavana. Yhteistyö kapellimestarin, orkesterin ja solistin välillä oli kauttaaltaan ihailtavaa.      

Mustosella oli vaativa soolo-osuus tarkoin hallussa. Hänen otteessaan fraasit taipuivat välillä äärirajoilleen, mutta kuitenkin aina hienosti kokonaismuotoon suhteutettuna. Uloimmat osat olivat tietenkin virtuoosisen ketteryyden juhlaa, mutta ehkäpä kaikkein vaikuttavimmat hetket saatiin kokea hitaan keskiosan parissa, jonka intensiteetti oli kerrassaan huikea. 

Kaikkiaan konserton esitys oli mitä mainioin kunnianosoitus Bartókin keksinnän riemastuttaville omituisuuksille. Laajemman yleisön riemuksi tämän viikon konserttiesitysten pohjalta tehty tallenne julkaistaan Ondinen tulevalla Bartókin pianokonserttojen kokonaislevytyksellä. 

Ylimääräisenään Mustonen tarjosi yleisölle vielä lumoavan valikoiman Bartókin laajasta Gyermekeknek (Lasten kappaleita, 1908-09) -kokoelmasta. 

Väliajan jälkeen kuultua Ludwig van Beethovenin seitsemännen sinfonian (1811-12) perin juurin virkistävää esitystä luonnehtivat hyvin pitkälti samankaltaiset hyveet kuin Bartókin konserton tulkintaakin. Beethovenissa orkesteri sjoittui lavalle musiikin olemukseen parhaiten sopivaan istumajärjestykseen, jossa ensimmäiset ja toiset viulut oli aseteltu vastakkain. Mukana olivat niin perioditrumpetit ja -käyrätorvet kuin -patarummutkin.    

Jonathan Del Marin erinomaiseen kriittiseen partituurieditioon pohjaten RSO ja Lintu tarjosivat loppuunmyydylle konserttiyleisölle mitä elinvoimaisimman esityksen, jonka vuolaassa sävelten virrassa saattoi nauttia toinen toistaan ilahduttavimmista soittimellisista yksityskohdista. Kiitos periodi-instrumenttien trumpetit ja käyrätorvet saattoivat noudattaa Beethovenin dynaamisia merkintöjä kirjaimellisesti vailla pidättelyä, joka taas on jotakuinkin väistämätöntä nykysoittimin. Nyt saatiinkin nauttia asiaankuuluvan rouheasta vaskisoinnista täysin siemauksin.  

Esityksen lomassa kuultiin myös mitä hienoimpia puupuhallinten sooloja ja hämmästeltiin jousten huumaavaa ketteryyttä. Oman erityisen mainintansa ansaitsee myös Kazutaka Moritan hellittämätön vimma patarumpustemman ääressä. 

RSO, Hannu Lintu ja Beethovenin sinfonian vimmainen finaali. Kuva: Jari Kallio

RSO, Hannu Lintu ja Beethovenin sinfonian vimmainen finaali. Kuva: Jari Kallio

Lintu ja orkesteri muotoilivat avausosan sointiarkkitehtuurin upeasti välittäen kokonaismuodon kaaren selkeästi ja ilmaisuvoimaisesti. Toinen osa,  allegretto, oli intensiteetin juhlaa, joka perustui soivien yksityiskohtien tarkkaan toteutukseen. Beethovenin hämäävän yksinkertaiset musiikilliset ideat saivat kasvaa orgaanisesti omalla vääjäämättömällä logiikallaan, joka piti kuulijan mitä tiukimmin otteessaan.

Scherzon aaltoilu preston ja poco meno preston välillä toteutui mukaansatempaavasti keinuen, kun taas finaali tarjosi nostattavan, pidäkkeettömän ilon purkauksen.  Tämä innostava esitys olikin kerrassaan vaikuttava avaus Beethovenin juhlavuodelle. 

– Jari Kallio

 

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

 

Olli Mustonen, piano

 

Jovanka Trbojevic: Vertigo (2010-11) orkesterille (tiivistetyn version kantaesitys)

Béla Bartók: Konsertto pianolle ja orkesterille nro. 1, Sz. 83, BB 91 (1926)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro. 7 A-duuri, op. 92 (1811-12)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 8.1.2020, klo 19