Amfion pro musica classica

Category Archives: Päävalikko

Arvio: Hannu Linnun unelmasta tuli totta RSO:n komean Faustin tuomion myötä

Berliozin Faustin tuomio Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Berliozin Faustin tuomio Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Kiertäessään konsertoimassa pitkin Eurooppaa vuonna 1845, Hector Berlioz työsti samalla tulevaa mestariteostaan, draamallista legendaa Faustin tuomio (La damnation de Faust), Op. 24. Berlioz pohjasi Faustinsa löyhästi Gerald de Nérvalin proosamuotoiseen ranskannokseen Johann Wolfgang von Goethen Faust I:stä (1808), jonka hän luki ahmien vuonna 1828. Lukukokemuksen innottamama Berlioz sävelsi ensimmäisen musiikillisen vastineensa teokselle, Kahdeksan Faust-kohtausta (Huit scènes de Faust, 1829).

Näiden kohtausten musiikki toimi lähtökohtana viitisentoista vuotta myöhemmin Berliozin säveltäessä Faustin tuomiota. Tämän nuoruudenteoksen ohella lopulliseen Faustiin päätyi monenkirjavia musiikillisia vaikutteita. Lopputuloksena syntyi uniikki mestariteos, joka uhmaa perinteisiä teoskategorioita. 

Faustin tuomiolle ominaisia ovat nopeat, elokuvaa ennakoivat leikkaukset kohtauksesta toiseen. Juuri nämä siirtymät erottavat sen näyttämöllisen oopperan perinteestä. Vaikka partituurista löytyy monia varsin tarkkojakin näyttämöohjeita, Berliozin musiikki toiminee kuitenkin parhaiten nimenomaan konserttiesityksenä. Tämän oivalsi toki pian oopperan maailmassa jo tuolloin viihtynyt säveltäjä itsekin. 

Faustin tuomio vaatii suuren orkesterin isoine vaskisektioineen ja laajoine lyömäsoittimistoineen. Niin ikään tarvitaan suuri kuoro ja epilogiin myös lapsikuoro. Solisteja on neljä, tenori (Faust), baritoni (Méphistophélès), mezzosopraano (Marguerite) ja basso (Brander). Neljään osaan jakautuva, reilut kaksi tuntia kestävä teos on vaativa kappale esittää, jos kohta erittäin palkitseva sellainen.

Viime elokuussa Helsingin juhlaviikoilla kuullun suurenmoisen Robert Schumannin Faust-kohtausten ( Szenen aus Goethes Faust, 1844-53) tavoin Hannu Linnun ja RSO:n Berlioz-näkemys sai kerrassaan vaikuttavan toteutuksen. 

Berliozin Faust koostuu kahdestakymmenestä kohtauksesta, joiden lomassa tarinan hahmot matkaavat Unkarin aroilta leipzigilaistaverna Auerbachin kellarin kautta luonnon yksinäisyyteen ja lopulta helvetin syövereihin. Berliozin versiossa Faust ei tee sopimustaan paholaisen kanssa saadakseen oman tiedonjanonsa ja toiveensa toteutettua, vaan sillä lunastetaan ohimenneen ihastuksen, Margueriten sielu.  

Säveltäjälleen ominaiseen tapaan Faustin tuomion orkestraatiossa kohtaavat niin vanhahtavat kuin aikoinaan uusinta uutta edustaneet instrumentit. Näiden yhdistelmästä kohoaa kerrassaan ainutlaatuinen sointivärien kaikkeus. Niin ikään Berliozin melodinen keksintä virtaa Faustissa vuolaimmillaan. Värikylläiseen orkesteriasuun ja hehkuvaan vokaali-ilmaisuun puettuna Faustin tuomio muodostaa vertaansa vailla olevan kokemuksen, niin lavalla kuin katsomonkin puolella. 

Hannu Lintu, Florian Boesch ja RSO Faustin tuomion harjoituksissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Hannu Lintu, Florian Boesch ja RSO Faustin tuomion harjoituksissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Kapellimestarin, orkesterin, kuorojen ja solistien kuluneen viikon tiivis harjoitusrupeama huipentui perjantai-illan komeaan konserttiin. Ensimmäistä kertaa teosta esittänyt RSO selvitti Berliozin partituurin haasteet ylikapellimestarinsa kanssa mennen tullen.

Illan kuluessa saatiin nauttia toinen toistaan hienommista orkesterinäyistä, jotka maalasivat kuulijalle niin Faustin yksinäisyyttä, hulppeita juominkeja, romanttisia seikkailuja sekä päätöksen helvetillisiä näkyjä ja häivähdyksiä taivaasta. Lintu piti tarkkaa huolta siirtymien sujuvuudesta, jotka toteutuivat RSO:n käsissä erinomaisesti taaten oivallisesti musiikillisen jatkuvuuden. 

Oivalliset kuorot tarjosivat niin ikään parastaan, herättäen eloon niin maalaistanssien liike-energian, pääsiäishymnien hartauden kuin juoppokuoron erinomaisen karheudenkin. Huipentumina koettiin loppukohtauksen demonien joukon hyytävä karkelo ja jälkinäytöksen taivaalliset kuvajaiset. 

Kuorojen työskentelyssä korostuivat kuulaus, artikulaation tarkkuus ja ilmaisun puhutteleva suoraviivaisuus. Lähestymistapa oli varsin toisenlainen verrattuna vaikkapa Sir John Eliot Gardinerin vuoden 2017 Proms-produktioon, jonka kuoroilmaisu oli varsin räiskyvää. Kuten nämä esitykset osoittavat, Berliozin musiikki taipuu sujuvasti kumpaankin suuntaan. 

Mitä tulee illan solisteihin, Florian Boeschin Méphistophélès oli jälleen aivan omaa luokkaansa. Allekirjoittaneella oli ilo kuulla häntä tässä roolissa ensimmäisen kerran kesällä 2017 Berliinin Valtionoopperassa Sir Simon Rattlen johdolla. Kuten tuolloinkin, hänen tulkinnassaan oli jälleen niin herkullista sarkasmia kuin vavahduttavaa pahansuopuuttakin. Boeschin artikulaatio oli tuttuun tapaan erinomaista, kuten erehtymätön rytminen tarkkuskin. Tämä Méphistophélès tulee säilymään mielessä pitkään. 

John Irvinin lyyrinen tenori oli omiaan kuvastamaan Faustin ihmisyyden hauraudesta kumpuavaa merkityksen ja täyttymyksen etsintää. Valtaisan esittäjistön pauhuissa hänen äänensä katosi kuitenkin paikoittain sointitulvaan. 

Ensikertalaisena Margueritea laulanut mezzosopraano Tuija Knihtilä teki vakuuttava roolityön, josta huokui vahva vokaalinen läsnäolo. Basso Markus Suihkonen taasen oli oikein mainio Brander. 

Kaikkiaan RSO:n Faustin tuomio, Hannu Linnun pitkäaikainen unelma, oli konserttidraaman juhlaa, jonka lomassa saatiin nauttia niin hienosta orkesterimusisoinnista kuin vahvasta vokaali-ilmaisustakin. Loppuunmyydyn Musiikkitalon perjantai-illasta kasvoi mieliinpainuva kokemus, joka kirvoitti yleisön innokkaisiin, pitkiin suosionosoituksiin

– Jari Kallio 
Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

 

Hector Berlioz: Faustin tuomio (La damnation de Faust), Op. 24 (1845-46)

 

Musiikkitalon kuoro

Jani Sivén, kuoron valmennus

 

Ylioppilaskunnan Laulajat

Pasi Hyökki, kuoron valmennus

 

Suomen Kansallisoopperan lapsikuoro

Marge Mehilane, kuoron valmennus

 

John Irvin, tenori (Faust)

Florian Boesch, baritoni (Méphistophélès)

Tuija Knihtilä, mezzosopraano (Marguerite)

Markus Suihkonen, basso (Brander)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Pe 17.01.2019, klo 19

arvio: Mare ja hänen poikansa Helsingin Oopperayhdistyksen tuotantona. Ensi-ilta Aleksanterin teatterissa 10.1.2020

1. Mare ja hänen poikansa by Avril Styrman

Oopperan otsikko on sopivasti kaksiselitteinen, sillä se viittaa joko Maren viimeiseen poikaan Imantiin kaikkiaan seitsemästä, joista kuusi oli jo kuollut saksalaisten ritarien sodissa, tai sitten vain Imantiin. Jo Aino Kallaksen libreton pohjana ollut draama on vaikuttava kuin antiikin tragedia, kuin jokin Antigone, Elektra tai Oidipus: Maren kohtalo etenee vääjäämättä hänen luonteensa ja tapahtumien pakon ajamana. Näytelmästä tulee todella vavahduttava, kun siihen tulee mukaan Tauno Pylkkäsen musiikki.

Pylkkästä ei ole paljoa tutkittu, on vain yksi ansiokas gradu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, Jussi-Pekka Aukian vuodelta 1988. Säveltäjä olisi kyllä väitöskirjan arvoinen. Kuten Aukia toteaa, aikalaiset sortuivat hänen musiikkinsa kuvauksissa kliseisiin. ’Pohjolan Puccini’ oli erään ruotsalaisen kriitikon keksintöä ja levisi pian yleisleimaksi – aivan kuin toista Taunoa eli Marttista kutsuttiin aina vaan Hämeenlinnan shamaaniksi. Musiikista sanottiin, että se on vuolasta. Pylkkäseen oli tehnyt vaikutuksen, kun hän oli kuullut Helsingissä Armas Launiksen Kullervon, jossa on todella puccinilainen ’hitti’, Kullervon äidin kehtolaulu. Pylkkänen ei kirjoittanut mitään vastaavaa, vaikka koko teos on sangen laulullista. Tietenkin lajiperinteen kannalta tämä on likellä italialaista verismiä, mutta yhtä lailla jotain Shostakovitshin Katerina Ismailovaa.

Lähes kaikki Pylkkäsen oopperat ovat juoneltaan ja musiikiltaan synkkiä. Maren pelottavuuden selittää osittain sen säveltäminen sota-aikana, ensi-ilta oli 1945. Ruumiita ja hautaamista oli nähty ja koettu. Professori Martti Turtola yleisöstä kertoi, että kun Kallaksen näytelmää yritettiin esittää Virossa ennen sotaa se kiellettiin epäisänmaallisena. Eihän virolainen nainen voinut pettää omaa kansaansa.

Joka tapauksessa Maren saaminen lavalle uudestaan nyt 75 vuotta sen ensi-illan jälkeen on suuressa määrin Helsingin oopperayhdistyksen perustajan ja puheenjohtajan ja pääroolin laulaneen Tero Halosen ansiota. Hänen käsialaansa on myös poikkeuksellisen informatiivinen käsiohjelma.

Se että Viron historian traaginen kansannousu 1343, ns. Jyrinyön kapina Liivinmaalla saksalaista kalparitarikuntaa vastaan on Ville Saukkosen ohjauksessa siirretty vuoteen 1940, on monessa mielessä perusteltua. Kun tarkemmin ajattelee, ensi alkuun katsoja tietysti huomaa libreton ristiriidan nykyajan kanssa. Ajallinen siirto kuitenkin tavallaan ’universalisoi’ koko tragedian, se voi tapahtua missä vain, missä pieni kansa nousee sortajaa vasstaan. Ville Saukkosen ohjaajan tietä on jännittävää seurata, sillä hän yllättää aina. Hänethän on tunnettu lähinnä postmodernin leikittelevästä otteestaan, mutta Mare on ehdottoman seriöösi ja hienosti punnittu, mukaansatempaava ja traagisuudessaan pysäyttävä tuote. Ainoa Regietheater-tyyppinen lisäys on ’haamujen’ tuominen lavalle, mutta ne selittyvät kyllä virolaisen kansanuskomuksen inkarnaationa, ts. mm. luulona, että Tuomaan päivänä eli 21.12. tapahtuu aina jotain kauheaa. Maren kuolleet kuusi poikaa ovat myös läsnä aaveina. Vastakohtana muu ohjaus on stanislavskilaista realismia. Tässä oopperassa toteutuu muutenkin teatterimaisuus Lotmanin käsitteen mielessä.

4. Mare ja hänen poikansa by Avril Styrman

Ohjaajan työhön kuuluvat myös roolivalinnat; niissä Saukkosella on ollut onnea. Maren jättimäisen laulu-urakan ja vahvan roolin vei läpi Marjatta Airas täysin suvereenisti. Laulullisesti siihen sisältyy erittäin vaikeita kohtia. Imantin roolissa Tero Halosen oopperalaulajan ura jatkuu vakuuttavasti, hän eläytyi 19-vuotiaan nuorukaisen osaansa hienosti ja oivaltavasti, ironisia understatementejä myöten. Viljannin linnan komtuurin osaan Henri Tikkanen oli juuri oikea: hänessä oli äänellistä loistokkuutta ja arvovaltaa, roolissaan sopivan ylimielinen. Erittäin vaikuttavasti esiintyi jälleen kokenut Esa Ruuttunen Mangon vanhan miehen keppiroolissa; hänen surullinen tehtävänsä oli vastaanottaa näytelmän synkkiä viestejä. Leikarina Alexandre Goncharov Dias on myös positiivisesti mainittava.

Pylkkänen osasi historiallisen oopperan genren, johon kuuluu tietenkin obligatorinen juomistanssikohtaus. Neuvostoarmeijan humalaista sotaväkeä markeerasi Mezzoforte-kuoro Riku Laurikan oivasti valmentamana. Tanssijat kaikki virtuooseja. Lavastuksessa käytettiin tehokkaasti niukkoja resursseja. Saukkonen osaa saada vähästä näyttävää eräänlaisena arte poverana. Tietenkin olennaista oli lavastajan ja puvustajan eli Reeta Tuoresmäen, maskeeraajan Sini Silfvenius-Bartin ja valosuunnittelijan Tuittu Teivaisen panos.

Yleisön joukossa oli runsaasti Helsingin sivistyneistöä ja musiikkiväkeä. Kuulin monen sanovan, että tämä pitäisi nyt tietenkin viedä Viroon, onhan Aino Kallas myös heidän kirjailijattarensa ja koko oopperan aihe heidän, tosin surullista, historiaansa.

– Eero Tarasti (teksti); Avril Styrman (kuvat)

Arvio: Mustonen, RSO ja Lintu tarjosivat vaikuttavan konserttielämyksen kevätkauden avauksellaan

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu Bartókin pianokonserton jälkeisissä tunnelmissa Musiikkitalossa keskiviikkona

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu Bartókin pianokonserton jälkeisissä tunnelmissa Musiikkitalossa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu tarjosivat komean kevätkauden avauksen keskiviikon ja torstain konserteillaan, joiden solistina kuultiin Olli Mustosta. Oivallisesti rakennetun ohjelman säveltäjänimiä olivat Jovanka Trbojevic, Béla Bartók ja Ludwig van Beethoven.  

Jugoslavialaissyntyinen, vuodesta 1986 Suomessa asunut Jovanka Trbojevic oli riemastuttavan omaleimainen ääni aikamme musiikissa. Hänen aivan liian varhainen kuolemansa vaikeaan sairauteen vuonna 2017 oli kertakaikkisen suuri menetys niin kaikin tavoin. Onneksi hänen kiehtova musiikkinsa kuitenkin jatkaa elämäänsä omistautuneiden puolestapuhujiensa käsissä.   

Trbojevicin Vertigo (2010-11) on vaikuttava panoraama suurelle orkesterille, johon kuuluu laaja lyömäsoittimisto. Tampere filharmonian tilauksesta valmistunut, Linnulle omistettu teos jakautuu kahteen varsin vastakohtaiseen osaan, jotka tasapainottavat toisiaan erinomaisesti. 

Nopeatempoinen avausosa on tummanpuhuviin sointeihin puettu painajaismainen sointinäky. Sen tekstuurit kuhisevat tiheinä sävelvirtoina, joiden lomassa varsinkin lyömäsoittajilla riittää tekemistä, jos kohta joutilaaksi eivät jää muutkaan soitinryhmät. Osan melodinen materiaali kumpuaa syvältä bassorekisteristä, kontrafagottien, fagottien, bassoklarinetin, sellojen ja kontrabassojen soittamana. Viulujen, alttoviulujen ja muiden puupuhaltimien rooli on kahtalainen; yhtäällä ne soittavat pitkien äänten harmoniaa, toisaalla taasen muun orkesterikudoksen lomasta kohoavia äkkinäisiä arpeggiopurkauksia.  

Laajan avausosan edetessä musiikin kuohunta vähitellen tyyntyy. Vaskien ja lyömäsoitinten hiljetessä tekstuurit käyvät yhä ohuemmiksi, yksinäisten puupuhallinten huhuillessa jousien vaimeiden pizzicatojen säestäminä. Näin Vertigo saapuu toiseen osaansa, jossa tempo puolittuu ja sointia hallitsevat lyömäsoittimiston kimmeltävät kudelmat.    

Avausosaa riepotelleiden myrskytuulten vastineena toinen osa on kuin raukea keidas, joka kietoo kuulijan suojiinsa. Musiikki ei kuitenkaan missään vaiheessa sorru sentimentaalisuuteen, vaan siitä huokuu vahva sisäinen rauha.  

RSO ja Lintu tekivät Vertigon parissa kerrassaan suurenmoista työtä tarjoten huumaavan elämyksen. Parikymmentäminuuttiseksi tiivistetyssä muodossaan Vertigo on todellinen helmi, jota toivoisi soitettavan jatkossa ahkerasti.   

Béla Bartókin häikäisevä ensimmäinen pianokonsertto (1926) on kaikessa omituisuudessaan yksi kantaohjelmistomme kiehtovimpia teoksia. Sen pohjimmainen, korostetun perkussiivinen luonne kumpuaa oikukkaista rytmeistä, joita tehostaa liki solistinen lyömäsoittimisto, jonka Bartók kietoo tiiviisti soolopianon osuuteen.   

Tätä pianon ja lyömäsoitinten fuusiota Bartók kehitteli edelleen myöhemmässä tuotannossaan, joka huipentui Sonaattiin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille (1937) sekä saman teoksen orkesteriversioon eli Konserttoon kahdelle pianolle, lyömäsoittimille ja orkesterille (1940). Myöhäisteosten hienovireisen taidokkuuden sijaan ensimmäistä pianokonserttoa hallitsee kuitenkin vielä Ihmeellisen Mandariinin (1918-19) kesyttömästä maailmasta kumpuava rosoinen alkuvoima.  

Konsertossaan Bartók nivoo hämmästyttävän kekseliäisyytensä jälleen kerran syvälliseen kansanmusiikin tuntemukseensa, kiehtovin tuloksin. Mutta konserton ytimessä on tällä kertaa myös aivan toisentyyppisiä herätteitä. Vaikka sitä ei pintatasolta heti arvaa, Bartókin sävellystyön esikuvina olivat barokin konserttomuodot, joista säveltäjä etsi vaihtoehtoa romantiikan solisti vastaan orkesteri -asetelmalle. Niinpä Bartókin konsertossa solistin ja orkesterin osuudet punoutuvat yhteen hämmästyttäväksi kontrapunktiksi.   

Kolmiosainen konsertto rakentuu tutulle nopea-hidas-nopea -kaavalle. Se on kova pähkinä purtavaksi niin solistille, kapellimestarille, muusikoille kuin yleisöllekin. Vielä liki vuosisata kantaesityksensä jälkeen konsertto on perinpohjaisen moderni teos, samaan tapaan kuin Stravinskyn Kevätuhri (1911-13) tai Beethovenin Große Fuge (1825). 

Monituisista haasteistaan huolimatta ensimäinen pianokonsertto on pohjattoman kiehtova kaikessa oikullisuudessaan. Sen käynnistää patarummun ja pianon matalimpien rekisterien itsepäinen pulssi, jonka lomaan tummanpuhuvat vasket lausuvat omat repliikkinsä. Musiikki kasvaa koko orkesterin surrealistiseksi tanssiksi, jonka pyörteissä monenkirjavat sävelaihelmat ovat alituisella törmäyskurssilla keskenään.  

Toinen osa on Bartókille tyypilliseen tapaan mitä omintakeisinta yömusiikkia. Aivan kuulokynnyksen rajalta kohoaa patarummun, pikkurumpujen ja symbaalin pelkistetty rytmikuvio, johon solistin linja kietoutuu. Musiikki saa muotonsa vähitellen, verkkaisesti etenevän yöllisen kulkueen lailla. Puupuhaltimet ja vasket liittyvät vuorollaan joukkoon, mutta jouset pysyvät vaiti koko osan ajan. 

Huipennuksen jälkeen musiikki vaeltaa takaisin alun tunnelmiin, joista siirrytään lyhyen välisoiton johdattamana kiihkeään finaaliin. Päätösosan villit tanssirytmit ovat omiaan herättämään alkukantaisen juhlinnan mielikuvia, jotka saattelevat konserton sen hurjaan päätökseen.

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu. Kuva: Jari Kallio

Olli Mustonen, RSO ja Hannu Lintu. Kuva: Jari Kallio

Palkitun Bartókin viulukonserttojen levytyksensä tavoin orkesteri ja Lintu olivat jälleen täysin kotonaan säveltäjän omaleimaisten sointien ja konstikkaan rytmiikan maailmoissa. Orkesteriosuuden taidokas kontrapunkti avautui ihailtavan läpikuultavana. Yhteistyö kapellimestarin, orkesterin ja solistin välillä oli kauttaaltaan ihailtavaa.      

Mustosella oli vaativa soolo-osuus tarkoin hallussa. Hänen otteessaan fraasit taipuivat välillä äärirajoilleen, mutta kuitenkin aina hienosti kokonaismuotoon suhteutettuna. Uloimmat osat olivat tietenkin virtuoosisen ketteryyden juhlaa, mutta ehkäpä kaikkein vaikuttavimmat hetket saatiin kokea hitaan keskiosan parissa, jonka intensiteetti oli kerrassaan huikea. 

Kaikkiaan konserton esitys oli mitä mainioin kunnianosoitus Bartókin keksinnän riemastuttaville omituisuuksille. Laajemman yleisön riemuksi tämän viikon konserttiesitysten pohjalta tehty tallenne julkaistaan Ondinen tulevalla Bartókin pianokonserttojen kokonaislevytyksellä. 

Ylimääräisenään Mustonen tarjosi yleisölle vielä lumoavan valikoiman Bartókin laajasta Gyermekeknek (Lasten kappaleita, 1908-09) -kokoelmasta. 

Väliajan jälkeen kuultua Ludwig van Beethovenin seitsemännen sinfonian (1811-12) perin juurin virkistävää esitystä luonnehtivat hyvin pitkälti samankaltaiset hyveet kuin Bartókin konserton tulkintaakin. Beethovenissa orkesteri sjoittui lavalle musiikin olemukseen parhaiten sopivaan istumajärjestykseen, jossa ensimmäiset ja toiset viulut oli aseteltu vastakkain. Mukana olivat niin perioditrumpetit ja -käyrätorvet kuin -patarummutkin.    

Jonathan Del Marin erinomaiseen kriittiseen partituurieditioon pohjaten RSO ja Lintu tarjosivat loppuunmyydylle konserttiyleisölle mitä elinvoimaisimman esityksen, jonka vuolaassa sävelten virrassa saattoi nauttia toinen toistaan ilahduttavimmista soittimellisista yksityskohdista. Kiitos periodi-instrumenttien trumpetit ja käyrätorvet saattoivat noudattaa Beethovenin dynaamisia merkintöjä kirjaimellisesti vailla pidättelyä, joka taas on jotakuinkin väistämätöntä nykysoittimin. Nyt saatiinkin nauttia asiaankuuluvan rouheasta vaskisoinnista täysin siemauksin.  

Esityksen lomassa kuultiin myös mitä hienoimpia puupuhallinten sooloja ja hämmästeltiin jousten huumaavaa ketteryyttä. Oman erityisen mainintansa ansaitsee myös Kazutaka Moritan hellittämätön vimma patarumpustemman ääressä. 

RSO, Hannu Lintu ja Beethovenin sinfonian vimmainen finaali. Kuva: Jari Kallio

RSO, Hannu Lintu ja Beethovenin sinfonian vimmainen finaali. Kuva: Jari Kallio

Lintu ja orkesteri muotoilivat avausosan sointiarkkitehtuurin upeasti välittäen kokonaismuodon kaaren selkeästi ja ilmaisuvoimaisesti. Toinen osa,  allegretto, oli intensiteetin juhlaa, joka perustui soivien yksityiskohtien tarkkaan toteutukseen. Beethovenin hämäävän yksinkertaiset musiikilliset ideat saivat kasvaa orgaanisesti omalla vääjäämättömällä logiikallaan, joka piti kuulijan mitä tiukimmin otteessaan.

Scherzon aaltoilu preston ja poco meno preston välillä toteutui mukaansatempaavasti keinuen, kun taas finaali tarjosi nostattavan, pidäkkeettömän ilon purkauksen.  Tämä innostava esitys olikin kerrassaan vaikuttava avaus Beethovenin juhlavuodelle. 

– Jari Kallio

 

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

 

Olli Mustonen, piano

 

Jovanka Trbojevic: Vertigo (2010-11) orkesterille (tiivistetyn version kantaesitys)

Béla Bartók: Konsertto pianolle ja orkesterille nro. 1, Sz. 83, BB 91 (1926)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro. 7 A-duuri, op. 92 (1811-12)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Ke 8.1.2020, klo 19

51. kuhmon kamarimusiikki – pääsäveltäjävieraana argentiinalainen Osvaldo Golijov

51. Kuhmon Kamarimusiikin teemana on Illuusion taide, ja joka päivällä on oma kiehtova otsikkonsa kuten Tiedon puu, Sankarin matka, Ajaton kello ja Kadotettujen sielujen kuja. Taiteellinen johtaja Vladimir Mendelssohn muistuttaa, että ”tänä uskottavien valeuutisten aikana” musiikin illuusiot voivat tarjota ulospääsyn uutishälystä. ”Siirrä silmät ja korvat pois älylaitteista ja tule kanssamme kahden viikon musiikilliselle puhdistuskuurille”, Mendelssohn kehottaa. Kaikkiaan festivaalin aikana  kuullaan 70 konserttia noin 150 muusikon voimin

Mendelssohnin suunnittelema ohjelma sisältää suosittuja kamarimusiikkiteoksia Forelli-kvintetosta lähtien, mutta esillä on myös Suomessa harvoin kuultuja mestariteoksia. Yksi aiheetta vähälle huomiolle jääneistä merkittävistä säveltäjistä on Mieczysław Weinberg. Puolasta maailmansodan syttyessä Neuvostoliittoon muuttanut säveltäjä loi laajan ja laadukkaan tuotannon, josta Kuhmossa kuullaan useita jousikvartettoja Danel-kvartetin soittamana.

Kesän pääsäveltäjävieraana on argentiinalaissyntyinen Osvaldo Golijov, joka on musiikissaan yhdistänyt kiinnostavasti tango nuevoa, juutalaista perinnettä ja uuden musiikin elementtejä. Osvaldo Golijovin musiikkia kuullaan koko festivaalin ajan, ja hän itse esittelee sävellyksiään ensimmäisen viikon perjantaina.

Kesän muusikkovieraissa on monta kamarimusiikkiyleisön tuttua suosikkia kuten pianistit Nino Gvetadze ja Natacha Kudritskaya, viulistit Nikita Boriso-Glebsky, Sergey Malov ja Daniel Rowland, sellistit Trey Lee ja Senja Rummukainen sekä bandoneonin taituri Marcelo Nisinman. Kahdeksan Kuhmossa vierailevan yhtyeen joukossa ovat muiden muassa Danel-kvartetti, Storioni-trio ja taidokas ruotsalainen lauluyhtye Ensemble Åtta. Uusia tuttavuuksia ovat mm. sellisti Boris Andrianov, huilisti Filippo Mazzolli ja Cremona-kvartetti.

Festivaali alkaa sunnuntaina 12.7. Lentiiran kirkossa Bachin musiikilla ja päättyy lauantaina 25.7. Kuhmo-talossa tanssillisiin tunnelmiin. Päivittäin on tarjolla keskimäärin viisi konserttia. Päivät alkavat pääsääntöisesti kirkossa barokkipainotteisella ohjelmalla, iltapäivällä soitetaan yleensä yksi konsertti Tuupalan alakoulussa ja toinen Kuhmo-talossa tai kirkossa. Iltaisin kamarimusiikista nautitaan Kuhmo-talossa, johon konsertit nyt keskittyvät aiempaa enemmän.

Viime kesänä ensimmäistä kertaa täydessä konserttikäytössä olleen Tuupalan alakoulun opastusta, viihtyisyyttä ja kahvilapalveluja kehitetään edelleen. Viime kesän juhlavuotena festivaali levittäytyi aiempaa enemmän ympäri Kuhmoa, ja nyt suosittuja perukkakonsertteja jatketaan. Mielenkiintoisena perukkakonserttipaikkana on Elimyssalon syrjäinen Levävaaran talo, jonne 50 konserttivierasta pääsee yhteiskuljetuksella ja loppumatkan patikoiden. Konsertteja on myös tunnelmallisessa siunauskappelissa, Luontokeskus Petolassa ja ortodoksisessa kirkossa. Lähialueen konsertti on Kajaanissa.

Arvio: Petrenkon ja berliiniläisten uudenvuodenjuhla toi vuoden täydelliseen päätökseensä

Kirill Petrenko, Berliinin filharmonikot ja sopraano Diana Damrau vuodenvaihteessa Berliinin Philharmoniessa. Kuva: Monika Rittershaus

Kirill Petrenko, Berliinin filharmonikot ja sopraano Diana Damrau vuodenvaihteessa Berliinin Philharmoniessa. Kuva: Monika Rittershaus

Kirill Petrenko teki vuodenvaihteen myötä paluun Berliinin filharmonikoiden johtajankorokkeelle ensimmäistä kertaa sitten elokuisen kauden avauksen ja sitä seuranneen lyhyen festivaalikiertueen jälkeen. Tällä kertaa ohjelmisto oli varsin erilainen verrattuna virkaanastujaiskonsertin Berg- ja Beethoven -yhdistelmään. 

Vuodenvaihteen kolmessa konsertissa liikuttiin Atlantin molemmin puolin, kun ohjelmassa olivat Leonard Bernsteinin Sinfoniset tanssit West Side Storysta (1960), George Gershwinin An American in Paris (1928) ja Kurt Weillin Lady in the Dark -orkesterisarja (1940-41/1949) sekä oivallinen kokoelma Broadway- ja Hollywood-lauluja sopraano Diana Damraun kanssa. 

Ilta Philharmoniessa käynnistyi Gerswinin Girl Crazy -alkusoitolla (1928-30). Kuusiminuuttinen alkusoitto on melodiikan, rytmien ja sointivärin juhlaa, jossa yhdistyvät musikaalin herkullisimmat teemat, kuten I Got Rhythm ja Embraceable You. Orkesterin ja Petrenkon riemukkaana säihkyvä big band -musisointi teki hienosti oikeutta musiikin keksinnälle. 

Berliiniläisten puhaltajat pistivät jälleen kerran parastaan. Trumpetistit käyttivät amerikkalaistyyppisiä mäntäventtiilisoittimia perinteisten saksalaisten instrumenttiensa sijaan. Kahden pasuunan, kolmen saksofonin, huilun ja oboen täydentäminä puhallinsuudet kohosivat upeaan lentoon. Jousilla oli päällä erinomainen svengi, jota vahvistivat piano ja lyömäsoittaijsto. 

Rakenteellisesti Girl Crazy -alkusoitto on varsin suoraviivainen, Rossini-henkinen ketjutettujen teemojen yhdistelmä. Tässä katsantokannassa An American in Paris (1928) edustaa huomattavasti kunnianhimoisempaa muotokieltä. Sinfoniseksi runoksi alaotsikoitu teos on Gershwinin merkittävin orkesterisävellys, kahdeksantoistaminuuttinen sinfoninen kuvaelma, jonka innostava elinvoimaisuus ja kiehtova omaperäisyys tekevät siitä kerrassaan lumoavan sävellyksen.   

An American in Parisissa Gershwin yhdistää sinfonisen musiikin ja jazzin elementtejä 1920-luvun urbaaniksi soivaksi freskoksi. Gershwinin soittimellinen keksintä vetääkin vertoja itse Richard Straussille. Säveltäjä on myös erinomainen tarinankertoja kuljettaessaan kuulijaansa läpi pariisilaisen suurkaupungin soivan moninaisuuden. Ja löytyypä partituurista mainiosti sijaa myös musique concrètelle. 

Herättääkseen henkiin pariisin katujen äänimaiseman takseineen Gershwin lisäsi lyömäsoittimistoon myös neljä autenttista autontorvea. Nämä tuovat teoksen riemukkaasti kuohuviin avaus- ja päätöstaitteisiin erinomaista karheutta. Lisäksi orkesteriin kuuluu kolme saksofonistia, joilla on soitettavanaan kaikkiaan kahdeksan instrumenttia. Saksofonit muodostavat täten itsenäisen soitinryhmänsä, jonka rooli ei rajoitu pelkästään soinnin värittämiseen.   

Gershwinin omakätiseen partituurikäsikirjoitukseen perustuvien ensimmäisten esitysten jälkeen An American in Parisista julkaistiin painettu laitos 1940-luvun alkuvuosina. Tämä Frank Campbell-Watsonin muokkaama editio poikkesi kuitenkin monin tavoin Gershwinin alkuperäisestä. Pragmaatikkona Campbell-Watson sovitti saksofonien stemmat uudelleen, siirtäen huomattavan osan materiaalista käyrätorville jättäen orkesteriin ainoastaan yhden saksofonin. Painetussa laitoksessa monia Gershwinin kirpeimpiä rytmejä on myös siloteltu vastaamaan paremmin neljäkymmentäluvun swing-estetiikkan henkeä. 

Yli seitsemän vuosikymmenen ajan An American in Parisia soitettiin tässä muodossaan. Nyt tilanne on viimein toinen, kiitos musiikkitieteilijä Mark Claguen, jonka uusi editio (Schott, 2017) pohjaa Gershwinin perikunnalta saatuihin, säveltäjän alkuperäisiin materiaaleihin. Tämä uusi kriittinen laitos palauttaa Gershwinin alkuperäisen orkestraation kunniaansa viimeistä yksityiskohtaansa myöden.   

Toimittaessaan uutta editiota Claguen onnistui myös selvittämään Gershwinin alun perin käyttämien autontorvien oikeat sävelkorkeudet. Sävellystyönsä lomassa Gershwin hankki läheisiltä autokauppiailta koko joukon torvia, joita hän sitten tarkoin tutki hotellihuoneessaan löytääkseen parhaiten pariisilaisten taksien torvia vastaavat säveltasojen yhdistelmät. 

Gershwinin partituurikäsikirjoituksen notaatiossa autontorvet on merkitty yksinkertaisesti kirjaimilla A, B, C ja D. Vuosien mittaan muusikoiden piirissä vahvistui käsitys, että kirjaimet viittaavat itse asiassa a-molliasteikon säveliin. Tämä oli kuitenkin virheellinen oletus. Varhaisen äänitteiden ja alkuperäisistä autontorvista otettujen valokuvien perusteella Clague päätteli, että torvien säveltasojen tulee olla as, h, korkea d ja matala a, jolloin niiden äänimaailma on huomattavasti karkeampi ja kromaattisempi. Partituuriin merkityt kirjaimet taas vastaavat autontorvien jalustaan merkittyjä kirjainkoodeja, eivät säveltasoja sinänsä.  

An American in Paris kuultiin Claguen editiona ensimmäisen kerran Cincinnatissa Louis Langréen johtaman Cincinnatin sinfoniaorkesterin kanssa. Sittemmin editiosta ovat innostuneet myös monet muut kapellimestarit, kuten Petrenko.   

Berliinin filharmonikoiden soittamana An American in Paris on aiemmin kuultu Campbell-Watsonin laitoksena kahdessa yhteydessä, ensin Seiji Ozawan johdolla Waldbühnessä vuonna 2003 sekä Sir Simon Rattlen johtamana vuoden 2008 uudenvuodenaaton konsertissa. Sunnuntai-illan konsertti oli täten Gershwinin alkuperäisen orkestraation ensiesitys Berliinissä. Ja kerrassaan huikea sellainen!

Petrenkon ja berliiniläisten käsissä Gershwinin musiikki piirtyi ilmoille raikkaana nostattavan rytmiikan ja ihailtavan läpikuultavan soinnin yhdistelmänä. Kerronnan kaari hahmottui tyylikkäästi, ja kuulija pääsi mukaan aivan ainutlaatuiselle aikamatkalle noille kaksikymmentäluvun Pariisin kaduille, joilla kaikuivat automobiilien ja yökerhojen äänet.  

Yksittäisen arvion mitta ei riitä tavoittamaan kaikkea sitä musiikillista osaamista, joka ansaitsisi tulla mainituksi tämän haltioituneen esityksen suhteen. Olipa sitten kyse käyrätorvien sointilumosta, Noah Bendix-Bagleyn vangitsevista viulusooloista tai Alexander von Puttkamerin herkullisista tuubakadensseista, puhumattakaan saksofonisteista taikka lyömäsoittimiston monitaitureista, jokainen stemma ja jokainen pienikin yksityiskohta heräsi henkiin mitä musikaalisimpana ja innostavimpana. 

Kirill Petrenko ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

Kirill Petrenko ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

Samoja hyveitä tulvillaan oli orkesterin ja Petrenkon mielettömän hieno tulkinta Leonard Bernsteinin West Side Storyn Sinfonisista tansseista (1960). Vuonna 1957 ensi-iltansa saaneen Broadway-musikaalin menestyksen innoittama, konserttikäyttöön sovitettu orkesterisarja valmistui sopivasti yhtä aikaa Robert Wisen ohjaaman elokuvaversion kanssa. 

Kaksikymmentäviisiminuuttinen isolle orkesterille sovitettu orkesterisarja tarjoaa varsin kattavan kurkistuksen Bernsteinin musikaalin uskomattomiin sävelrikkauksiin. Gershwinin tavoin Bernstein oli mestari yhdistämään jazzin ilmaisuvoimaa ja klassisia muotoratkaisuja yhteen orgaanisiksi kokonaisuuksiksi. West Side Story edustaa säveltäjänsä tuotannossa tämän kehityksen ehdotonta huipentumaa. Bernsteinin musiikissa kohtaavat jazzin välittömyys, suvereeni muodon hallinta ja Stravinskyn veroinen rytmiikka.  

Taidokkaan svengaava Prologi ja hurja jazzfuuga, Cool, ilmentävät Bernsteinin musiikillista kekseliäisyyttä lennokkaimmillaan, kun taas Somewhere tuo esiin säveltäjän pettämättömän lyyrisyyden tajun kaihotessaan kohti yhtenäisyyttä, turhanpäiväisten kiistojen tuolle puolen. Näiden ohella orkesterisarjaan sisältyy tanssisalikohtauksen musiikkinumeroita, jengien yhteenottoa kuvaava Rumble sekä koskettava Finaali.  

Filharmonikoiden ja Petrenkon tulkinta Bernsteinin partituurin rytmisestä elinvoimasta ja vuolaasta melodiavirrasta oli aivan omaa luokkaansa. Ilmaisun laajaan asteikkoon mahtuivat niin äärimmäistä herkkyyttä ilmentävä, päätöskohtaukseen johtava Mathieu Dufourin huilukadenssi kuin monet vimmaiset tutti-jaksotkin. Nämä Sinfoniset tanssit olivat yhtä juhlaa avaustahdeilta päätössointuun saakka.     

Natsihallintoa New Yorkiin paennut Kurt Weill teki Yhdysvaltain-vuosinaan näyttävän Broadway-uran, jonka helmiä ovat Lady in the Darkin (1940-41) kaltaiset musikaalihitit. Joitakin vuosia show’n Broadway-esitysten jälkeen Robert Russell Bennett sovitti Weillin alkuperäismusiikista parikymmenminuuttisen orkesterisarjan, alaotsikoltaan sinfoninen nokturno. Sarja on konserttikäyttöön varsin toimiva.

Weillin Lady in the Darkiin säveltämä musiikki on tulvillaan tarttuvia melodioita, joita kehitellään säveltäjälle tyypillisellä kekseliäisyydellä ja terävyydellä. Tästä Weimarin ja Broadwayn kohtaamisesta kasvaakin hurmaava musiikkimatka, jonka omistautuneina puolestapuhujina Petrenko ja orkesteri olivat kertakaikkisen vakuuttavia.   

Orkesterikappaleiden lomassa Diana Damrau tarjoili mukaansatempaavan kokoelman musikaalinumeroita niin Broadwaylta kuin Hollywoodistakin. 

Ensimmäiset näistä herkkupaloista olivat Richard Rodgersin If I Loved You musikaalista Carousel (1945) ja Bernsteinin I Feel Pretty West Side Storysta. Kummassakin kappaleessa Damarau osoitti kokonaisvaltaisen ymmärryksensä Broadway-estetiikasta niin melodiikan kuin tekstin tulkinnankin suhteen. I Feel Prettyn leikkisä ilo kanavoitui mainiosti niin taitavaan vokaali-ilmaisuun kuin verrattomaan lavakarismaankin, kun taas If I Loved You huokui raukeaa melankoliaa. 

Kummankin kappaleen kohdalla balanssin suhteen jäi kuitenkin hieman toivomisen varaa. Kun lavalla on Berliinin filharmonikoiden kaltainen ylivertainen täysimittainen sinfoniaorkesteri, musikaali-ilmaisun edellyttämä lauluäänen luonnollisuus jää helposti tutti-kohdissa varjoon. Muutoin Petrenkon johtaman orkesterisäestyksen ja Damraun soolo-osuuden välinen tasapaino oli jotakuinkin ihanteellinen. 

Sen sijaan illan jälkimmäisellä puoliskolla kuullut Weillin Foolish Heart One Touch of Venus -musikaalista (1943) sekä Harold Arlenin Over the Rainbow The Wizard of Ozista (1939) osuivat balanssinkin suhteen kauttaaltaan täysin nappiin. Kommunikaatio Petrenkon ja Damraun välillä toimi saumattomasti tarjoten monia ilon hetkiä.  

Varsinainen huipentuma koettiin kuitenkin Stephen Sondheimin A Little Night Musiciin (1972-73) säveltämän Send in the Clownsin parissa. Mitä hienovireisimmän jousisatsin sävyttämänä Damraun sisäistynyt vokaali-ilmaisu painui suoraan sydämeen Wenzel Fuchsin klarinettisoolon saattelemana. Tämä oli todellinen täyttymys!  

Illan päätteeksi kuultiin vielä kaksi ylimääräistä. Ensin Damrau hemmotteli Philharmonien yleisöä Frederick Loewen My Fair Ladyn (1956) I Could Have Danced All Nightilla, joka on tietenkin aivan ehdoton kappale tämänkaltaisessa ohjelmassa. Vuoroin saksaksi ja englanniksi laulanut Damrau ja tenhoavasti svengannut orkesteri hurmasivat Philharmonien yleisön täysin. 

Diana Damrau ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Monika Rittershaus

Diana Damrau ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Monika Rittershaus

I Could Have Danced All Nightin jälkeen Petrenkolla ja orkesterilla oli vielä yksi ehdoton ässä hihassaan, nimittäin Franz Waxmanin vuoden 1962 Taras Bulba -filmatisointiin säveltämä The Ride of the Cossacks. 

Weillin tavoin Waxman, syntyjään Wachsmann, emigroitui Yhdysvaltiohin pian Hitlerin valtaannousun jälkeen. The Bride of Frankensteinista (1935) alkaen, Waxman loi maineikkaan kolmekymmentävuotisen uran Hollywoodissa voittaen Oscarin kahdesti peräkkäin, musiikillaan elokuviin Sunset Boulevard (1950) ja A Place in the Sun (1951).

Taras Bulba kuuluu Waxmanin hienoimpien sävellysten joukkoon. Sen vaikuttavin kohokohta on musiikkinumero The Ride of the Cossacs, jossa ison orkesterin sointimassa kasvaa peräänantamattoman rytmiikan voimasta kesyttämättömäksi sointivyöryksi, jonka kuohut hehkuvat hurjissa sointiväreissä.  

Berliiniläiset heittäytyivät tähän vuolaaseen virtaan täysin rinnoin. Petrenkon johdolla musiikki kiisi eteenpäin myrskytuulen lailla. Aistikkas sointi ja alkuvoimainen rytmiikka sulautuivat yhteen huumaavaksi kuulokokemukseksi, joka kohotti tunnelman korkeuksiin. Täydellinen päätös musiikillisesti antoisalle vuodelle. 

– Jari Kallio

 

Berliinin filharmonikot

Kirill Petrenko, kapellimestari

 

Diana Damrau, sopraano

 

George Gershwin: Girl Crazy -alkusoitto (1928-30)

Richard Rodgers: If I Loved You musikaalista Carousel (1945)

Leonard Bernstein: I Feel Pretty musikaalista West Side Story (1957) 

Leonard Bernstein: Symphonic Dances from West Side Story (1960)

Kurt Weill: Foolish Heart musikaalista One Touch of Venus (1943)

Kurt Weill: Lady in the Dark. Symphonic Nocturne (1940-41, sovitus Robert Russell Bennett)

Stephen Sondheim: Send in the Clowns musikaalista A Little Night Music (1972-73) 

Harold Arlen: Over the Rainbow elokuvasta The Wizard of Oz (1939)

George Gershwin: An American in Paris (1928). Sävelruno orkesterille (editio Mark Clague, 2017)  

 

Frederick Loewe: I Could Have Danced All Night musikaalista ”My Fair Lady” (1956)

Franz Waxman: The Ride of the Cossacks elokuvasta ”Taras Bulba” (1962) 

 

Philharmonie, Berliini

Su 29.12.2019, klo 20