Jenny ja Antti Wihurin rahasto jakoi eilen Finlandia-talossa palkintoina ja apurahoina historiansa suurimman summan, 9,0 miljoonaa euroa, 345 yksityishenkilölle tai työryhmälle ja 106 yhteisölle. Yhteensä 451 hakijaa sai Read More →
”Idealismin voi ammattiorkesterissa unohtaa”
Muusikko-lehti on numerossaan 9/2009 aloittanut artikkelisarjan orkesterisoittajien arjesta. Ääneen pääsevät kaikkien suomalaisten ammattiorkestereiden ja kaikkien soitinryhmien edustajat. Ensimmäisessä jutussa on haastateltu Turun ja Lappeenrannan kaupunginorkestereiden ensiviulisteja.
Juttusarja antanee jatkossakin ajattelemisen aihetta siitä, minkälaisissa olosuhteissa ja millä ehdoilla taidetta voi tehdä kuukausipalkkaisessa ympäristössä; lainalaisuudet pienissä ja suurissa orkestereissa voivat olla tyystin toisenlaiset.
Tapiola Sinfoniettassa aiemmin työskennellyt, nykyisin Lappeenrannassa ensimmäisen konserttimestarin virassa oleva Tero Latvala kertoo idealismista orkesterityössä: ”Minulla oli sellainen ajatus, kun olin Tapiola Sinfoniettassa, että mikseivät ensimmäinen ja toinen viulu voisi joskus vaihtaa paikkaa. Että jonkin pienen periodin ykkösviulu soittaisi kakkosviulun stemmaa ja päinvastoin. Mutta eihän se tietenkään läpi mennyt.” Hän jatkaa: ”Monta kertaa huomaa, että ammattiorkesterissa idealistiset ajatukset saa unohtaa. Ne kaatuvat johonkin pikku pykälään, tai sitten vain sanotaan, että ketään ei voi pakottaa.”
Turun filharmonisen orkesterin toinen konserttimestari Maija Kontunen esittää vielä radikaalimman ajatuksen, jonka mukaan erilliset ykkös- ja kakkosviulusektiot pitäisi lopettaa: ideaali olisi yksi, yhtenäinen viulusektio, jonka jäsenet vaihtaisivat tehtäväänsä säännöllisesti, välillä korkealla solistisesti loistaen, välillä rytmiä ja sointiväriä luoden. Radion sinfoniaorkesterissa tällainen kokeilu kaatui Kontusen mukaan siihen, että toisille soittajille tietty vakanssi (ja ilmeisesti myös tietty palkka, ykkösviulussa siis korkeampi) oli tärkeämpi kuin mahdollinen taiteellinen uudistuminen.
Nyt kun Musiikkitalo on parin vuoden päässä valmistumisesta ja Sibelius-Akatemiassakin tapetilla on yliopiston missio ja strategia, on erinomaisen tervetullutta arvioida totuttuja musiikin tekemisen tapoja. Itsestään selvää on, ettei kaikki vanha välttämättä ole hyvää – mutta moitteettomasti toimivaa ja tuttua on tietysti turha muuttaa.
Ainolan kesä
Tuuli vinkuu Ainolan nurkissa, sade ropisee ikkunalaseihin. Ainon istuttamien omenapuiden oksat painuvat hedelmistä raskaina kohti maata. Kesäkausi lähenee loppuaan. Kohta talo puutarhoineen vaipuu talviuneen. Kesätyössä Ainolan oppaana on saanut nähdä ja kuulla kaikenlaista. Nyt vierailukauden päättyessä on hyvä korjata talteen kesän muistojen satoa.
Lähes kaikki kävijät – nekin, jotka eivät ole klassisen musiikin kanssa missään tekemisissä – tuntevat Sibeliuksen Finlandian sekä suhtautuvat Ainolaan ja sen isäntään hartaalla kunnioituksella. Välillä kuitenkin on vieraita, jotka viipyvät sisällä viisi minuuttia, viittaavat kintaalla opaslehtisille ja ovat kiinnostuneita lähinnä talon rakennusmateriaaleista.
Opastuksien otollisinta yleisöä ovat lapset sekä risteilylaivojen britit ja amerikkalaiset. Alakouluikäiset kuuntelevat silmät pyöreinä satua Sibelius-sedästä. Alakoululainen saattaa viitata opastuksen lopuksi ja kysyä, onko nurkissa vielä Sibeliuksen aikaista pölyä. Risteilyturistit, jotka päättävät uhrata osan Helsinki-päivästään lähteäkseen järjestetylle retkelle Ainolaan, todennäköisesti tietävät jo jotain Sibeliuksesta tai ainakin pitävät tämän musiikista. Siksi he ovat kiitollista yleisöä. He nauravat vitseille ja nyökyttelevät kuunnellessaan. He kysyvät kysymyksiä opastuksen jälkeen ja toivottavat oppaalle onnea elämään, antavatpa joskus tippiäkin.
Voi tietenkin olla, että ilmaisuja ”amazing”, ”great” tai ”how interesting” hokevat amerikkalaiset eivät ole sen kiinnostuneempia kuin useimmat suomalaisetkaan. Suomalaisilla ei vain ole tapana elehtiä niin innostuneesti, vaikka asia kiinnostaisikin. Joka tapauksessa on mukava ladella opastuslitaniaa, kun kuuntelija sanoo vähän väliä ”amazing”.
Oma lukunsa ovat tietenkin Sibelius-fanit. He ostavat oheismateriaalia, tietävät kaiken Sibeliuksesta ja lähes purskahtavat itkuun astuessaan sisään taloon. Näitä faneja löytyy niin Suomesta kuin ulkomailta.
Hankalinta yleisöä ovat koululaisryhmät viidesluokkalaisista ylöspäin, tosin lukioikäiset kuuntelevat jo sujuvammin. Näille ryhmille kannattaakin lyhentää opastusta sekä soveltaa opettajamaisia välineitä: kuuluva ääni ja välillä jämäkkä katse ryhmän hulivilien suuntaan.
Sibeliusta koskevat kysymykset toistuvat monta kertaa kesässä. Monille tuttu on legenda, jonka mukaan Sibelius olisi Kämpissä vastannut ”kultaseni, olen säveltäjä, en ennustaja” Ainon kotiintulokyselyihin. Tästä legendasta joko kysytään tai sitä kerrotaan porukassa. Lisäksi kysytään, mitä on yleisöltä suljetussa yläkerrassa (kolme makuuhuonetta), flyygelin päällä olevissa putkiloissa (onnitteluadresseja) tai Sibeliuksen makuuhuoneesta avautuvassa pienessä tilassa (pesualkovi). Usein kysytään myös, tuliko yhdestäkään tyttärestä muusikkoa tai ovatko he vielä elossa (ei tullut, ja eivät ole).
Pahimmillaan asikkaiden kanssa keskustelu on vaivaantunutta myötäilyä, kun asiakas naureskelee Sibeliuksen alkoholinkäytölle, ikään kuin se olisi jotenkin rehvasteltava ja taiteilijuuteen väistämättömästi kuuluva asia. Parhaimmillaan taas kävijöiden kanssa syntyy hedelmällisiä keskusteluja, joissa molemmat oppivat.
Oppaan työssä oppiikin paitsi asioita Sibeliuksesta myös sosiaalista kanssakäymistä. Parasta on kuitenkin ehkä se, että kielitaito pysyy yllä, oikeastaan kehittyykin. Ainolan kesinä olen esimerkiksi oppinut, miten selitetään synestesia-taipumus ja F-duuritakka ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Ehkä tarvitsen tulevaisuudessa näitä taitoja levittäessäni maailmalla sibeliaanista ilosanomaa.
Miksi kuorot kilpailevat?
Kilpalaulantaa on ainakin jossain muodossa harrastettu läpi historian. Nykypäivän musiikkielämää ei voi kuvitellakaan ilman kilpailujen tuomaa kuhinaa ja julkisuutta. Solistien kilpailumotiivit ymmärtää hyvin, kun rahapalkintojen lisäksi voittajia odottavat työ- ja esiintymismahdollisuudet. Mutta miksi amatöörikuorot käyttävät paljon aikaa, vaivaa ja rahaa osallistuakseen kilpailuihin, joista käteen jää ehkä vain vähän matkarahaa maineen ja kunnian lisäksi?
Joka kolmas vuosi järjestettävä Harald Andersén -kuorokilpailu on siitä erikoinen, että osallistua voivat niin amatöörit kuin ammattilaisetkin. Missä tahansa muussa kilpailussa moinen tuntuisi mahdottomuudelta. Kuorolaulu on erikoinen laji, jonka harrastajat ovat opiskelleet ja harjoitelleet vuosikausia, mutta eivät silti yleensä saa rahallista korvausta vaivoistaan. Kuoronjohtajatkin raapivat elantonsa monista eri lähteistä. Heille kilpailumenestys voi parhaimmillaan poikia työtarjouksia.
Tämänkertaiseen Andersén-kilpailuun osallistuneet kymmenen kuoroa tulivat Pohjoismaiden lisäksi Virosta, Latviasta, Irlannista ja Isosta-Britanniasta. Lama lienee karsinut kaukaisemmat vieraat. Taso kohosi silti korkeaksi, ja tuomariston puheenjohtaja Mats Nilsson ihmettelikin, miten kuorokilpailussa ylipäätään voi asettaa osallistujia paremmuusjärjestykseen.
Yleisön viihdyttämisellä voittoa ei ainakaan saavutettu. Tanskalainen kamarikuoro Hymnia esitti vakavaa ja kompleksista nykymusiikkia, joka kosketti lähinnä vain tuomareita. Yleisön suosikit, irlantilainen New Dublin Voices ja englantilainen Choros Amici jäivät jaetulle kolmannelle sijalle. Lähinnä pohjoiseurooppalaista kuoroperinnettä edustaneelle tuomaristolle viihteellisyys tuntui olevan kirosana. Kakkossijan saavuttaneen virolaisen Voces Musicales -kuoron esityksessä saattoi myös ihailla lähinnä taidokkuutta, ei tunnetta.
Kilpailun pakollinen teos, Joonas Kokkosen Laudatio Domini kuulosti nimenomaan pakolliselta. Vain parhaat kuorot saivat sen soimaan musiikkina. Onneksi kilpailussa kuultiin musiikkia kunnon säveltäjiltäkin. Jaakko Mäntyjärven älykkäästi rakennetut kuoroteokset ovat nousseet kaikkien kuorolaisten suosikeiksi aina ulkomaita myöten. Vanhaa musiikkia ei juuri kuultu, eikä se konserttisaleissa pääsisikään oikeuksiinsa. Pakko myöntää, että nykymusiikki glissandoineen ja suhinoineen vie kuoromusiikin saralla kiinnostavuuspisteet mennen tullen.
Tällä kerralla kuorot eivät panostaneet koreografioihin tai monipuoliseen akustiikan hyödyntämiseen, kuten aikaisemmin. Kaksi parhaaksi katsottua kuoroa lauloi tiiviisti kansioihinsa tuijottaen. Suomalaiskuorot Addictio ja Kaamos jäivät auttamatta loppukilpailun ulkopuolelle. Nuoret kuorot saivat kuitenkin arvokasta kokemusta ja ehkä uusia ystäviäkin kuoromaailmasta. Kilpailun myötä ohjelmisto pakostakin laajenee, ja sitä hioessa yhteissointi kehittyy.
Kuoronjohtajien koulutus on yhä korkeatasoisempaa samaan aikaan kun laulajien määrä vähenee. Tähän mahdottomaan yhtälöön kuorokilpailut voisivat omalta osaltaan tuoda ratkaisua, mikäli ne onnistuisivat innostamaan yleisöä omakohtaisen lauluharrastuksen pariin. Nyt katsomossa istui lähinnä alan ammattilaisia ja opiskelijoita. Kuoromusiikissa ei ilmeisesti ole tarpeeksi glamouria, että se houkuttelisi paikalle edes perinteisiä minkkiturkkiarmeijoita (kukapa heitä kaipaisikaan). Tärkeää olisi taata korkeatasoisen kuoromusiikin tulevaisuus maassamme. Kaikki me laulunlyömät tiedämme todeksi Mats Nilssonin sanat musiikin ja erityisesti kuorolaulun hyvinvointia lisäävästä vaikutuksesta.
Niemisen keskustelunavaus
Juhlaviikkojen pitkäaikainen johtaja, nyt Lissabonin Gulbenkian-säätiön palvelukseen siirtynyt Risto Nieminen suomii Suomen Kuvalehden haastattelussa meikäläistä kulttuuripolitiikkaa.
Tässä muutama poiminta: ”Suomalaiselta kulttuuripolitiikalta puuttuu linja.” Niemisen mukaan linjattomuus näkyy siten, että asiat tehdään kuten aina ennenkin: ”Rahaa saavat ne, jotka ovat saaneet sitä aikaisemminkin sisällöstä riippumatta.”
Musiikkikoulutuskin saa osansa: ”Meillä koulutetaan välttämään virheitä […]. Soittaja saattaa olla teknisesti taitava, mutta viimeinen persoonallinen antautuminen puuttuu, koska pelätään virheitä.”
Rakenteilla oleva Musiikkitalo herättää Niemisessä epäilyksiä. Hänen mielestään talon taiteellisista linjauksista, sen kasvoista, ei julkisuudessa ole puhuttu tarpeeksi, vaan ”musiikkitalosta on tulossa samanlainen varauskirjan ehdoilla linjattu parkkitalo kuin Finlandia-talo ohjelmistopolitiikaltaan on.”
Hän ottaa vertailukohdaksi uuden, vasta suunnitteilla olevan Helsingin keskuskirjaston: ”Ei siinä ensin mietitä, minkä näköinen se on ja minkälaisia huoneita siihen tulee, vaan mikä on kirjaston merkitys nykyisin.”
Toimittajat, muiden muassa SK:n Jari Lindholm ja Helsingin Sanomien Teemu Luukka, ovat tarttuneet provokaatioon. Jälkimmäisen alaviitteessä myös moititut tahot saavat tilaa mielipiteilleen, eikä ainakaan Musiikkitalon Helena Hiilivirta ole suivaantunut kollegansa puheista: ”Ei tässä maassa liikaa kulttuuripoliittista keskustelua ole. Se on aina tervetullutta.”
Luukka jatkaa: ”Tässä kiteytyykin Niemisen haastattelun merkitys. Puheenvuoron arvo on siinä, että se oli poikkeuksellisen laaja ja suorasanainen, ei siinä, oliko Nieminen kaikin puolin oikeassa. Suomessa toki käydään eteenpäin vievää keskustelua kulttuurin sisällöstä, mutta turhan usein vain pienissä piireissä. Harvoin kulttuurin ykkösketjun jäsenet ovat valmiita väittelemään julkisesti. Pienessä maassa kulttuurivaikuttajat eivät halua suututtaa toisiaan, koska ikinä ei tiedä, kuka huomenna päättää sinun työsi tulevaisuudesta.”