Category Archives: Konsertit

Eveliina-Sumelius-Lindblom, kuva © Nina Stolt.

Eveliina Sumelius-Lindblom, piano: La révolution silencieuse  – Messiaen, Murail, Melartin (SibaRecords);

Irja Auroora, sopraano: Träume, Dreams, Unelmia  – mm. Sibelius, Kuula, Schumann, Rahmaninov, Wagner (Suomen Wagner-Seura)

Ville Hautakangas, piano: 12 premières, Contemporary Finnish Piano Music (Alba)

On erinomaista, että nykyinen suomalainen rikas, värikäs ja dynaaminen musiikkielämä tulee dokumentoiduksi tuoreilla levyillä. Tässä arviossa tarkastelen kolmea tuoretta äänitettä.

Eveliina Sumelius-Lindblom edustaa aktiivista kotimaista pianismia, joka on orientoitunut kansainvälisiin aiheisiin ja ottanut myös tutkimustyön tulkintojen avuksi. Hänet muistan jo Liisa Pohjolan pianoluokalta, ja nyt hän on juuri valmistunut musiikin tohtoriksi Sibelius-Akatemian taiteelliselta linjalta. Mutta musicus doctus voi olla myös etevä soittaja, sekä musicien että pianiste – ei joko/tai kuten muuan haastattelija ehdotti ranskalaiselle Yvonne Leféburille, mistä tämä suuttui; etteikö hän muka ollut pianisti! Sumelius-Lindblomillaon erinomaisen varma, juureva ja luja tekniikka; häntä on kuultu myös Musical Signification –projektin kansainvälisissä kongresseissa Canterburyssa ja Cluj Napocassa 1900-luvun pianomusiikin vakuuttavana tulkkina. Nyt hän on koonnut levyynsä, jonka nimi on ”Hiljainen vallankumous”, musiikkia Messiaenilta, Muraililta ja Erkki Melartinilta. Otsake viittaa siihen, että nämä valitut teokset ovat harvoin kuultuja, mutta jättäneet oman ’hiljaisen’ jälkensä musiikin historiaan. Messiaenin Préludes pour piano, kahdeksan ohjelmallista teosta, ovat hänen varhaistuotantoaan vuosilta 1928-1929. Pianon käsittelyn kannalta esikuvat mm. Debussyllä ja Ravelilla ovat ilmeiset. Mutta Messiaenin sävelkielessä harmonia on se, joka tekee hänen tyyylistään välittömästi tunnistettavaa: ahaa, tämä on ilman muuta Messiaenia. Tekstuuri on myös erittäin soinnullista ja pianoa käsitellään perkussiivisesti kuin sillä soitettaisiin kirkonkelloja. Tämä sopii preludien ohjelmasisältöihin, jotka viittaavat usein säveltäjän vahvaan katolisuuteen.

Messiaen kävi Suomessa 1970-luvun puolivälissä ja Erik Tawaststjerna isännöi häntä ja hänen puolisoaan Yvonne Loriod’ta. Mutta jo koululaisena olin kuullut Messiaenin nimen, kun yliopiston juhlasalissa edemmällä rivillä istunut kirjailija Hilja Haahti sanoi: ”Kyllä Messiaään on hieno säveltäjä”. Ja erityisesti muistan, että hän lausui nimen oikein. Sitten minun piti mennä Pariisiin Yvonne Loriod’n oppilaaksi ja Tawaststjerna jo soitti kotoaan Katajanokalta hänelle Ranskaan. Loriod saatiin puhelimeen, mutta hän ei voinut ottaa oppilaita kiertueidensa vuoksi.

Joka tapauksessa Messiaenin itsensä kirjoittama Technique de mon langage musical on avain hänen sävelkieleensä teorian kannalta.

Sumelius-Lindblomin laaja projekti koskee kuitenkin 1910- ja 1920-lukujen musiikillista modernismia ja eritoten neoklassismin monia ilmentymiä Pariisissa. Kyseessä ovat säveltäjät Satiesta Stravinskyyn tämän Ranskan vuosina – mutta ei se aina ollut vain Bachia väärillä bassoilla. Sumelius-L. pyrki myös liittämään eräissä konserteissaan tähän saman kauden saksalaista ekspressionismia, mikä onkin haastava ajatuskoe. Ranskalaista kauden musiikkia luonnehtii käsite tai sanoisinko foucaultilaisittain ’episteemi’, jeu, saksaksi Spiel.

Joka tapauksessa tämän levyn teokset ovat hyvin vakavia. Messiaenin synestesiat välkkyvät noissa preludeissa. Hänhän kirjoitti itse: ”Kun kuulen musiikkia, näen sisäisesti värikomplekseja, jotka vastaavat sävelkomplekseja, on siis aivan normaalia, että olen kiinnostunut väreistä samaan aikaan kuin sävelistä (Messiaen kirjassaan Musique et couleur, 1986 Nouveaux entretiens avec Claude Samuel. Paris: Pierre Belfond) Messiaen luettelee koko joukon värisäveltäjiä, joilla on sama aisti kuin hänellä: Debussy, Wagner, Chopin, Mozart. Sumelius-L. on tämänkin aspektin erinomainen tulkkki, soinnut kimmeltävät ja säihkyvät klaveerin eri rekistereissä hänen käsissään.

On luontevaa jatkaa Messiaenista hänen oppilaaseensa Tristan Murailiin. Yhtä kaikki värin idea säilyy, mutta nyt väliin tulee spektrimusiikin tekniikka, johon vaikuttivat myös Pierre Schaefferin tutkimukset sävelobjekteista (Traité des objets musicaux) 1950-luvulta alkaen. Kun Murail vieraili Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella 1987, hän kertoi, että säveltäjä onkin kuin eräänlainen kuvanveistäjä, joka rakentaa uusia sointuja yläsävelsarjan spektristä. Murail sanoo siitä, että ”se on sekä verkosto, joka mahdollistaa säveltämisen että itse materiaali, toteutustapa ja ainekset yhtaikaa”. Vaikka siis lähtökohta on näin teoreettinen, johtaa Murailin sävellystä aina hienostunut valikoiva sonoriteettien muodostaminen. Hänen pianismissään on ehkä enemmän asteikkoja ja ylä-äänen melodiaa kuin Messiaenilla.

Levyn loppuhuipentumana on Erkki Melartinin Sonata No.1 op. 111, Fantasia apocaliptica vuodelta 1921. Rohkea valinta, joka osoittaa miten pitkällä Suomessa jo tuolloin oltiin avantgarden virtauksissa. Hyppy johonkin Messiaeniin ei ole niin mahdoton ajatella. Tässä sonaatissa on myös ilmeisiä Palmgren-vaikutteita, mm. parallelisointukuluissa, mutta yhtäaikki tämä on julistavaa musiikkia, joka avaa meditatiivisia näkymiä mm. teosofian ja Ruusu-Ristin suuntaan. Mutta samalla kyseessä on tyypillinen makaaberi kuolema-topiikka keskellä symbolismia.

***

Irja Aurooran kokoelma hänen vokaalitaiteensa huippuja eri kausilta on sangen tervetullut dokumentti tämän kansainvälisen tähtemme urasta, joka ei ole ehkä maassamme tarpeeksi tunnettu. Hän suoritti diplominsa Wienin Musiikkiakatemiassa ja voitti kotimaisia laulukilpailuja. Saksassa hän oli kiinnitettynä useampaan nimekkääseen oopperataloon ja esiintyi erityisesti Bayreuthin juhlaviikolla 1975 ja 1976. Ennen kaikkea hän lauloi Gutrunea Ringin 100-vuotisjuhlaproduktiossa, Patrick Chéreaun ja Pierre Boulezin legendaarisessa toteutuksessa. Myös monet muut keskeiset oopperaroolit ovat olleet hänen alaansa: Mozartilla, Puccinilla, Janáčekilla, Tshaikovskilla, Smetanalla, Weberillä ja Richard Straussilla. Niinikään luettelo niistä maailmankuuluista kapellimestareista, joiden johdolla hän on esiintynyt, on vaikuttava: Pierre Boulez, Horst Stein, Marek Janowski, Gerd Albrecht, Paavo Berglund ja monet muut kotimaiset kapellimestarit. Myös suuret määrät solistiesiintymisiä eri maiden ja kaupunkien juhlaviikoilla ja lied-iltoja kuuluu hänen saavutuksiinsa. Hänen uskollisin partnerinsa oli Pentti Koskimies, joskin hänellä on ollut myös monia muita lied-pianisteja

Tämä tausta on hyvä tietää, kun kuuntelee tätä levyä, jonka otsake on suoraan Wagnerin Wesendonckliedeistä, äänitteen kiistattomasta huippukodasta. Alkupuolen Kuula– ja Madetoja-laulut pitäytyvät tämän kotimaisen lied-genren pienimuotoisuuden vaatimuksiin erinomaisesti; Robert Schumannin kautta edetään sitten ehkä yllättäen slaavilaiseen melokseen Rahmaninovilla. Auroora pystyy oivallisesti muuntumaan aivan erilaisiin musiikkityyleihin ja -kulttuureihin.

Silti hän on kyllä kiistatta nimenomaan Wagner-laulajattarena harvinainen tähti. Wesendoncklieder on kauttaaltaan erittäin tarkkaa ja ilmeikästä tekstin tulkintaa yhtäältä, mutta tarvittaessa wagnerilaista dramatiikkaa, leidenschaflich. Kuten tiedetään nämä laulut ovat harjoitelmia Tristaniin.

Wagnerista sopii siirtyä Sibeliuksen Runeberg– ja Rydberg-lauluihin. Miten hienosti Wagner-pohjalta tulkitaan Sibeliusta, senhän todisti jo Birgit Nilsson esittäessään Var det en drömin. Wagner-laulajattaren voimavarat ovat siellä taustalla, vaikka ollaan siirrytty liedin maailmaan. Näin on myös Aurooralla. Sibeliusta Auroora tulkitsee erittäin ekspressiivisesti, ollaan jo suomalaisen symbolismin hieman karussa maailmassa. Lopulta levyllä saadaan myös näyttö oopperalavalta, ts. Oskar Merikannon Elinan surmasta. Jälleen uusi tyyylilaji! Todella tervetullut cd-levy.

***

Ville Hautakangas, pianisti Tampereelta ehti jo herättää huomiota ideallaan kutsua 12 nykysäveltäjää kirjoittamaan n. 5 minuutin kestoinen pianokappale hänen tulkittavakseen. Käytännössä kaikki kyllä ylittivät tuon viiden minuutin rajan, mutta toisaalta tätä jaksoi kuulla ja useasti. Olihan tämä samalla näyttö suomalaisesta pianismista v. 2022, voisi sanoa kansallisesta traditiosta (jota jo Palmgren peräänkuulutti); ellei sitten puhuisi suoraan musiikillisesta regionalismista, sillä kaikki säveltäjät ovat jotenkin tekemisissä Pirkanmaan musiikkielämän kanssa. Miten siis näyttäytyy pianomusiikin maailma Tampereen näkökulmasta?

Eivät säveltäjät mitenkään leimaudu miksikään Heimatin edustajiksi. Tämä ei ole mitään musikalische Völkerkundea, vaan avantgardea.

Yleispiirteenä on pianon erityisten sointivarojen hyväksikäyttö kaikessa laajuudessaan. Tulee mieleen Christian Thielemannin sanonta, että musiikin ensimmäinen elementti on Klang. Sen muovaamisessa he ovat kaikki kekseliäitä luojia, mutta varsinaista uutta sävelkieltä ja kielioppia en löytänyt näistä esimerkeistä. Näissä on design eikä grammar etualalla (kanadalaisen säveltäjän David Lidovin erottelu). Tietenkin useimpien taustana on jonkinlaista rivitekniikkaa (ja opettajana aika monilla Jouni Kaipainen, mikä selittää sen). Mutta kun rivistä tehdään harmoniaa ovat soinnut riipivän dissonoivia, jos on valittu sellaisia intervalleja riviin, tai aivan konsonoivia, jos siellä on vain terssejä ja kvartteja. Mahdollisuudet ovat laajat. Katsotaan siis aivan lyhyesti, mitä itse kunkin säveltäjän kohdalla tapahtuu.

Cecilia Damströmin Epitaph alkaa musertavilla kellomaisilla iskuilla, mutta niiden vastakohtana pyyhälletään ylärekisterin trilleihin. Melodiakin puhkea lopulta esiin, vaikka se katkeaa ja taas dramaattiset kellot palaavat. Itsepäinen rytmi tunkee esiin ja alkaa dialogi sointujen ja muun materiaalin välillä.

Ilari Laakson Häivä kuulostaa aluksi kuin Rautavaaran sonaatilta arpeggioineen ja ja teemoineen, joka taotaan esiin. Seuraa harhailua hyppelevillä äänillä, arpeggio palaa eli kyseessä on syklinen muoto. Ehkä selkein muotorakenne tässä kokoelmassa.

Matilda Seppälän Inner alkaa basson murinana; mikäli se edustaa sisäisyyttä esim. alitajuntaa, tulee se manifestiksi hieman messiaenmaisena sointina ja preparoidun klaveerin helinänä. Tässä on sitten tuota sisäisyyden Scheiniä (käännettäköön tällä kertaa adornolaisittain ’lumoksi’).

Petri Niemisen Aleppo2017 on kantaaottavaa musiikkia, se alkaa asteikon askelin, joissa on pidätysääniä, mutta rytminen impulssi saa vallan ja repetitiokulut ylärekisterissä. Väkivaltainen purkaus kaiketi kuvastaa sodan tuhoja ja sen jälkeen hiljainen asteikko on ilmeisesti rauhan symboli. Mutta synkeät, kumeat soinnut jäävät kuitenkin pohjimmaiseksi.

Roope Mäenpään Kolloidi koostuu hyvin erilaisista elementeistä, sonoriset soinnut muistumina jostakin, rytminen parametri tulee etualalle; musiikki on kuin väittelyä, joka purkautuu etydimäiseksi arpeggioksi. Laukkaava rytmi pyrkii ylös, tämä on kuin topos galoping horses (ks. Raymond Monelle: The Musical Topic. Hunt, Military and Pastoral, 2006) mutta lopuksi kuullaan koputuksia.

Paavo Korpijaakon Last Night It WasVisited By Laura Palmer. Tässä käytetään musiikkiteatteria, ts. on huudahduksia, vihellystä, huokailua, mikä korostaa kehon läsnäoloa. Ne pysähdyttävät kuulijan höristämään korviaan. Jazzahtava rytminen taite toistuu… naurua ja vihellystä – pitääkö tämä ottaa vakavasti vai onko tämä kategoriaa Spiel? Ehkä tämä on lajia farssi?

Janne Salmikangas on säveltänyt Fractumin, jossa on aluksi letkeä ja synkopoitu rytmitaso, kunnes isotopia vaihtuu, rytmi jää taustalle ostinatoksi. Melodia profiloituu. Säveltäjän mielestä tämä kuvaa ”hämähäkin seittiä”.

Tuomas Turriago tuo teoksessaan Somber esiin eläviä latinorytmejä, ylärekisteri kimaltelee, tempovaihdokset kuvastavat säveltäjän sisäistä levottomuutta, hän ilmoittaa.

Minna Leinosen Rememomor on muistisairauden inspiroima, se alkaa kuin Ravelin Hanhiemo tai Musorgskin Näyttelykuvat. Piano on preparoitu ja koko teoksen ilme kokeellinen.

Henri Sokan Völjy on postminimalistinen ja soveltaa repetitiota toccatamaisessa tekstuurissa. Musiikki kuulostaa sangen tonaaliselta ja konsonoivalta, ehkä säveltäjä sillä symboloi hyvyyttä, joka ympäröi meitä eli tässä tulee esiin musiikin eettinen dimensio ja maailmankuva.

Jami Kiannon Häviöjuhlat on kaiketi antiteesi Voiton juhlille? Esitysohjeet ovat omintakeisia: pohjamuta, välke, hetkinen, läime, jatkuma… tulevat ihan mieleen Skrjabinin erikoistermit, joista muuten musiikin teoreetikko Risto Väisänen kokosi kerran oman sanastonsa. Mutta säveltäjän mukaan teos toteuttaa retorista kuviota oksymoron. Se on kuvio joka määrittyy ’itseristiriidaksi’ ts. ilmaukseksi, joka yhtäaikaa kieltää ja myöntää, esimerkiksi ’ajaton hetki’, ’jäätävä polte’ tai ’kaunopuheinen vaikeneminen’. Retoriikka sopii kyllä avantgardemusiikkiin, muuan italialainen säveltäjä sovelsi sitä seminaarissani mm. Stockhausenin pianoteoksiin.

Jonne Valtosen teos 14.4k Handshake & 40 päättää kokoelman, Siinä on ideana modeemien tiedonsiirto; temaattiset materiaalit koostuvat puhelimen näppäinäänistä, eräänlaisena nostalgiana alkeellisten atk- laitteiden maailmaan; midi-tiedoston luomalla sähköisellä soundilla päästään keinotekoisen soinnin äärelle; pianon lähtökohta on kokenut metamorfoosin. Siinä saadaan aikaan kaikenlaisia efektejä cembalosta jazzrytmeihin, joten lopulta kyseessä on fragmentaarinen eri sointien kooste, sinänsä oiva kuva nykyisestä tonosfääristämme.

Mikä lopultakin yhdistää tätä pirkanmaalaisten säveltäjien invaasiota suomalaiseen pianismiin? Mitä tekemistä on teosten otsakkeilla lopultakin itse musiikin kanssa? (Françoise Escal on julkaissut siitä kirjan). Syntyykö näillä keinoillamusiikillista narraatiota? Onko piano vain perkussiivinen soitin vaipyrkiikö se ylittämään ’rajoituksensa’ vokaalisuuden jalaulavuuden suuntaan?

Joka tapauksessa Ville Hautakankaan hallitut, teknisesti briljantit tulkinnat ovat tämä levyn kokoava voima. Sinänsä nämä teokset ovat todiste suomalaisten nykysäveltäjien ehtymättömästä fantasiasta ja kokeilunhalusta. Tätäkin levyä oli ihan mukavaa kuunnella monta kertaa siihen kyllästymättä. Parasta nykymusiikissahan on se, ettei voi koskaan tietää, mitä siinä tapahtuu seuraavaksi.

– Eero Tarasti

Pau Casals 35 vuoden ikäisenä. Kuva © Wide World Studios.

On menossa varsinaiset sello-festivaalit pääkaupungissa – myös sellaisissa paikoissa, joita ei nyt julkisesti liikaa mainosteta. Sain kutsun vierailla Keski-Helsingin Musiikkiopistossa kuulemassa, kun sen sellonsoiton lehtori Markus Hallikainen, Zürichistä valmistunut muusikko, esitti J.S. Bachin soolosellosarjat nro 3 C-duuri (BWW 1009) ja nro 4 Es-duuri (BWW 1010). Paikalla oli kuulijoina aivan nuoria oppilaita vanhempineen sekä laitoksen opettajia. Hauskaa vierailla joskus tällaisessa miljöössä, jossa on aina aivan erityinen atmosfäärinsä. Ja kyseinen opisto sijaitsee vielä historiallisessa Ebeneserin talossa Jugend-kaudelta; siellä on toiminut lastentarhan opisto, jossa mm. tanssitaiteilija Ilta Leiviskä opetti aikoinaan (nyt paikalla on museo).

Mutta ei ollut vaikea hiljentää tätä eloisaa kuulijakuntaa syventymään Bachin sanomaan. Hallikainen aivan oikein esitteli nämä sarjat lähtien niiden sisällöstä ja sävellajivalinnnoista, C-duuri oli ulospäin avautuvaa ja Es-duuri mietteliäämpää musiikkia. Sävellajit ja asteikot merkitsivät Bachille paljon; siksi oli aivan fiksua panna pikkusellistitkin soittamaan juuri asteikkoja niihin eläytyen.

J.S. Bachin ja ylipäätään barokkimusiikin tulkinta on kuitenkin aina haasteellista. Siinä kohdataan nuo kauden musiikin ikuiset ongelmat kuten mikä on tyylinmukaista ja mikä ei. Muistinkin, että omistan kotona erään kirjan Pablo Casalsista, ehkä kaikkien aikojen legendaarisimmasta sellististä, joka itse asiassa kuulema aloitti näiden soolosellosarjojen esittämisen. Aivan oikein, löysin kirjan ja sen nimi oli Conversations avec Pablo Casals, dialogikumppanina J. Ma. Corredor (Paris: Editions Albin Michel, 1954).

Siinä on kokonainen luku pelkästään Bachista. Kiinnostavaa on, että Casals ei arvostanut mitään historiallisia rekonstruktioita eikä rigidiä tyylipuhtautta: ”Meidän aikamme taiteilija ei voi tietää varmuudella ja kuvitella, miten etäisten aikakausien musiikkia soitettiin.” Ja Bachin tapauksessa sitä ei Casalsin mielestä tarvitse edes yrittää: olennainen on muualla. Tärkein on expression spontanée, välitön ilmaisu. Musiikillinen arvo menee aina soittimellisen arvon edelle (op. cit. s.165). ”Minulle Bach on runoilija, jolle oli välttämätöntä kääntää musiikiksi kaikki jalot tunteet.” (op. cit. 156) tai ”Bach on vertaansa vailla oleva musiikillinen nero… olen päätynyt tähän yksinkertaiseen tulokseen, joka on helppo lausua, mutta jonka merkitys on niin totaalinen: tämä mies joka tietää kaiken ja tuntee kaiken ei voinut kirjoittaa yhtäkään nuottia, vaikka näennäisesti aivan mitätöntä, ilman että tästä nuotista tuli transsendentaalinen.” (ibid. 149.)

Casals oli vakuuttunut, että meillä oli oikeus käyttää Bachissa kaikkia hallitsemiamme ilmaisukeinoja eikä yrittääkään rajoittua vain joihinkin ”tyylinmukaisiin”. Tässä mielessä Suomessa Tuomas Haapanen on edustanut samaa näkemystä vanhan musiikin suhteen: ”Bach ei tarvitse mitään erityisiä sääntöjä, hänen musiikkinsa esityksessä on seurattava vain musiikin yleisiä sääntöjä. Ja lopultakaan ilmaus ’sääntöjä’ ei ole sovelias, koska se edustaa liiallista täsmällisyyttä. Tulkitsijan musiikillisen vaiston, ’mielen’ (sens) tulee ohjata kaikkea.” (s. 168.)

Niinpä Casals kertoo, kuinka hänen suuresti arvostamansa George Enescu kutsui hänet kuulemaan nuorta viulistia, joka oli Yehudi Menuhin. Tämä soitti yhden Bachin partitan. Enescu kysyi, mitä mieltä Casals oli hänestä. Casals kehui tätä teknisesti loistavaksi, mutta sanoi myös mikä sen sisällöstä oli puuttunut. ”Tuollaista sisältöä ei ollut Bachin aikana”, vastasi Enesco. Siihen keskustelu päättyi (ibid. 253). Casalsin mielestä Enesco edusti vanhanaikaista, ennakkoluuloista traditionalismia. Hänen mielestään musiikista ei voinut sulkea pois mitään ekspressiivistä aksenttia. Joten sai olla spiccatoa, vibratoa ym. Lopulta: ”Kuusi sarjaa sellolle antavat käsityksen Bachin visiosta koskien tämän soittimen mahdollisuuksia. joita ei vielä tunnettu tuona aikana, Mestari oli tässä aikaansa edellä.” (ibid. 163.)

Casals olikin ensimmäisiä, joka löysi nuo sarjat. Mutta kaikki alkoi hänen pikkupojan haaveestaan saada sello. Hänen isänsä valmisti tälle kurpitsan kuoresta sellon, jonka sointi ei ollut hullumpi. Mutta pian oli pakko hankkia oikea sello. Sitten äiti päätti lähettää Pablon pikkukylästä Barcelonaan opiskelemaan selloa vakavasti, mutta isä vastusti, koska toivoi pojastaan kokkia. Mutta Pablo pääsi Barcelonaan ja ratkaiseva hetki oli, kun hän musiikkiliikkeestä löysi nuotit Bachin soolosellosonaatteihin. Tämä aarre kainalossaan hän palasi haltioissaan kotiinsa ja alkoi tutkia sävellyksiä, joista avautui ihmeellinen maailma.Vasta kaksitoista vuotta myöhemmin hän uskalsi esittää niitä.

Tietenkin tähän voi sanoa, että nykyisin kyllä todella tiedetään paljon enemmän, miten vanhaa musiikkia oikeasti soitetaan. Ja keskeiset kysymykset ovat aina läsnä: miten barokin kansalliset tyylit ovat edustettuina sellosarjoissa. Jotkut courantet, giguet ja allemandet palautuvat kautensa ranskalaisiin lajityyppeihin, sarabandet kohoavat kontemplaatiossaan yhtä transsendoiviksi kuin Rembrandtin omakuvat Wienin Kunstgeschichtliche Museumissa.

Yksiäänisyys on näennäistä. Taustalla häämöttää kätketty polyfonia. Onko tyyli vokaalista vai soittimellista eli virtuoosista? Tämä tulee esiin kadensseissa, jollaisia tosin kuulin vain yhden noissa Hallikaisen soittamissa sarjoissa. Hän kertoi yleisölleen, että Bachin aikana näitä osia todella tanssittiin; kineettinen impulssi oli tällöin keskeinen. Mutta sarabandet jo astuvat normaalin metrisen ajan ulkopuolelle. Hallikaisen tulkinnat olivat lämpimän soivia ja sävyltään lähellä Casalsin ideaaleja. Toivotaan siis, että tämä konserttien sarja jatkuu, vaikka sellofestivaali olisi jo tältä erää ohi.

– Eero Tarasti

Giovanni Battista Pergolesi. Domenico Antonio Vaccaron maalaus. Kuvalähde: Wikipedia.

Helsingin Barokkiorkesterin produktio Musiikkitalossa su 29.1. klo 16 Marcos Magalhãesin johdolla, ensemble Os Musicos do Tejo

Kun Facebookiin ilmestyi uutinen, että Pergolesin (1710–1736) La serva padronan ja Stabat materin säveltäjän, aiemmin kuulematon opera buffa Lo frate ’nnamorato tuodaan Helsinkiin, pantiin se heti merkille. Harvinaista, tämä täytyy kuulla. Odotukset olivat korkealla. Eikä tarvinnut pettyä: esitys oli mitä suurimmassa määrin yhtyeen johtajan Marcos Magalhãesin luomusta, hän sai orkesterinkin laulamaan. Aivan niin kuin Johann Mattheson neuvoo barokkimusiikin raamatussaan Der vollkommene Capellmeister (1739, s. 153): ”Alles spielen ist nur eine Nachahmung und Geleite des Singens” (Kaikki soittaminen on vain laulamisen jäljittelyä ja johdannaista). Tätä jo opetti syksyllä HEBOssa vieraillut Lorenzo Coppola, klarinetisti joka on erikoistunut juuri siihen, miten commedia dell’ arten ilmaisutavat siirtyvät soitinmusiikkiin. Magalhãesin otteessa tämä ooppera oli elävä organismi. Ja toisaalta Pergolesi on italialainen, jolta siis sopii odottaa melodiaa – eli taas kuten Mattheson, joka tietää kaiken vanhasta musiikista, opettaa: ”Taito kirjoittaa hyvä melodia kattaa olennaisimman musiikista… (s. 219)”, mutta lisää lihavoituna: ”… on mahdotonta antaa sille mitään sääntöjä.”

Pergolesin tyyli on barokin ja orastavan klassismin välimaastossa, mutta sen aariat noudattavat affektioppia eli jokaisella aarialla on tietty tunnetila, jota se ilmaisee tietyin konventioin. Barokin kulttuurissa tunnetilat oli jopa tarkkaan luokiteltu: rakkaus, viha, usko, epäilys, riemu, voitto, melankolia, kaiho jne. Tarvitsee vain lukaista Descartesin viehättävä Passions de l’âme opastukseksi. Tässä suhteessa Pergolesi on lähellä Händeliä, mutta ehkä häviää tälle melodisessa keksinnässä. Händel valloitti pohjoisesta tulleena säveltäjänä italialaiset, jotka huusivat Agrippinan esityksen jälkeen: Viva il sassone!

Kuitenkin ainakin puolet tällaisest oopperasta on resitatiivia, joka ylläpitää juonta. Friedrich Nietzsche kuitenkin tiesi sanoa: ”Resitatiivi syntyy epämusikaalisen sokraattisen ihmisen halusta ymmärtää sanat.” (Die Geburt der Tragoedie.)

Mutta nyt täytyy sanoa, että ilman käsiohjelmaa ei tästä Lo frate ’nnamoratosta olisi saanut mitään selvää… eikä oikeastaan saanut sittenkään. Juoni perustuu kahden perheen, roomalaisen ja napolilaisen välisiin naimakauppoihin ja suuri osa librettoa on Napolin murteella. Kun pohjoismainen kuulija kokee tämän, on se ihan sama, jos italialainen tuotaisiin katsomaan oopperaa, joka perustuu Savon murteelle ja Helsingin slangille. Tekstikoneen käännökset yrittivät hieman tätä jäljitellä katukielestä lainatuilla ilmauksilla, mutta ei se auttanut. Epäilemättä libretto oli vitsikäs, mutta mille siinä piti nauraa jäi suuressa määrin arvoitukseksi.

Vieressämme istuivat salissa oikealla puolella italian ja ranskan kielen professorit. Hekin totesivat, että kyllä siitä irrallisia sanoja ymmärsi, muttei kaikkea. Ja vasemmalla puolella istunut musiikkikriitikko ajatteli, että otsikon frate tarkoittaa munkkia! Lisäksi rivillä oli yksi italian tapaista kieltä puhuva nuori mies, ilmeisesti yhtyeen väkeä, joka paljastuikin aidoksi napolilaiseksi, kun keskusteli yhden toisen maanmiehensä kanssa. Hän oli elementissään.

Rohkenen näin siirtyä katsomon puolelle, sillä muistakaamme, ettei oopperaa Italiassa kuunneltu ollenkaan tällaisella hartaalla hiljaisuudella kuin Suomessa: ooppera oli sosiaalinen tilaisuus, ihmisiä tuli ja meni, loosheissa nautitiin virvokkeita, rupateltiin, pelattiin korttia jne. Lisäksi orkesteri oli barokin ajoista aina 1800-luvulle saakka viehättynyt koristelemaan kaikkea ja jokainen soittaja omaan tyyliinsä. Vasta Verdi alkoi vaatia, että soitettiin niitä nuotteja, mitä hän oli kirjoittanut.

Näin ollen voi sanoa, että koko esitys Musiikkitalossa oli musiikin varassa. Laulajat olivat erinomaisia ja joukosta erottui tietenkin Tuuli Lindeberg, joka sai esittää loisteliaan koloratuuriaarian. Yleisön olisi pitänyt sen jälkeen aplodeerata, mutta se suli suosionosoituksiin vasta kun Luis Rodrigues Don Pietron roolissa oli esittänyt humoristisen bel canto -aariansa. Tällaisessa oopperassa aplodikoukut ovat osa esitystä. Se sopiikin katkaista niillä. Kun ooppera päättyi ei kukaan oikeastaan siis tiennyt mitä oli tapahtunut, eli kuka oli ihastunut kehen ja kuka vihastunut siihen ja siihen, paitsi että yksi paljastuikin oikeaksi veljeksi syntymämerkin ansiosta. Kaikki lemmenhaluiset tuntuivat kuitenkin lopulta saavan toisensa.

Kirjallisuutta: Johann Mattheson 1739/2008. Der vollkommene Capellmeister. Neusatz des Textes und der Noten. Studienausgabe, hrsgg.von Friedrike Ramm. Praha: Bärenreiter.

– Eero Tarasti

Gustav Mahler v. 1907. Kuva © Moritz Nähr.

Anton Bruckner, Josef Büchen maalaus. Kuva © Wikimedia Commons

Ann-Elise Hannikainen 1960-luvulla. Kuva © Wikipedia Commons.

Radion sinfoniaorkesterin konsertti 13.1. Nicholas Collon ja Mahlerin 10. sinfonia; Helsingin kaupunginorkesteri 12.1. Pietari Inkisen johdolla sekä 20.1. Susanna Mälkin johdolla Musiikkitalossa

Pienellä viiveellä julkaisen tämän arvion koska teen samalla synteesin viime viikkojen musiikkiannista. Tuskin on sattumaa, että keskiössä oli kaksi keskeneräiseksi jäänyttä suuren sinfonikon ’testamenttia’: Mahlerin 10. ja Brucknerin 9. Radio-orkesteri oli valinnut tuon Mahlerin problemaattisen jäähyväissinfonian, jonka musiikkitieteilijä ja mm. Wagner-tutkijana tunnettu Deryck Cooke oli täydentänyt. Jouduin sitä seuraamaan suoratoistona TV:stä, mutta ihan hyvä kokemus, ja pääsee jopa lähemmäs eri soittajien panoksia, kun kameratyö ne jo valmiiksi poimii esiin. Brucknerin yhdeksättä ei sentään kukaan ollut täydentänyt, joskushan esitetään säveltäjän Te Deum sen finaalina. Kun väliin sijoittui vielä Sibeliuksen viides Pietari Inkisen tulkintana, on tämä sinfonisen ajattelun kolmiodraama valmis.

Mahler vai Bruckner? Tästä kävin jo opiskeluaikana väittelyä Erkki Salmenhaaran kanssa; hänen mielestään Bruckner kuului estetiikaltaan keskiajan maailmaan – verrattuna Mahleriin, joka oli niin moderni. En ollut vielä tuolloin tavannut wieniläistä pianoprofessoria Bruno Seidlhoferia, joka kertoi tuon itävaltalaisten muusikkojen vitsin: ”Ottakaa pois orkesteri Berliozilta: mitä jää – kehno harmonia. Ottakaa pois orkesteri Mahlerilta: mitä jää – ei mitään.” Meillä suomalaisilla olisi täysi syy asettua tälle kannalle kun ajattelee, miten onneton oli kohtaaminen Mahler/Sibelius Helsingissä 1907 ja miten sitten Adorno/Alma Mahler-puolue ruineerasi Sibeliuksen maineen säveltäjänä Keski-Euroopassa kertakaikkiaan. Sibelius taas ei tunnetusti arvostanut kapellimestareita säveltäjinä. Ei voi kuitenkaan kiistää Mahlerin nerokkuutta orkesterin käsittelijänä – ja hän sopii Collonin nuorekkaaseen johtamistyyliin erinomaisesti!

Täytyy kertoa: tapasin ohimennen pari kuukautta sitten Wienin lentokentällä ystäväni kapellimestari David S. Pickettin, johon aikoinaan tutustuin Bloomingtonissa. Hän antoi lahjaksi monumentaalisen työnsä: kriittisen edition Mahlerin lisäyksistä Beethovenin 9. sinfoniaan (Universal Edition 2020). Ne todistavat hänen valtavaa taitoaan orkesterin käsittelijänä. Mahler johti tuon sinfonian kaikkiaan kymmenen kertaa elämässään, mutta kirjoitti silti v. 1900: Von einer Uminstrumentierung, Aenderung oder gar ”Verbesserung” des Beethovenschen Werkes kann natürlich nicht die Rede sein (Missään tapauksessa ei ole kyse mistään… Beethovenin ’parantamisesta’). Myös Richard Wagner teki muutoksia tämän sinfoniaan partituuriin teosta johtaessaan. Oli miten oli: JOS Mahler olisi johtanut vaikka Sibeliuksen viidettä, olisiko hän tehnyt siihenkin lisäyksiä ja muutoksia?

Mahlerin 10. sinfonian tutkijat tietävät, mistä alkaa ediittorien työ. Ovatko nuo irralliset patarummun iskut – kuin tykinlaukaukset – todella Mahlerin oma idea?

Pietari Inkistä ei ole kuultu vähään aikaan. Olin viime kesänä menossa Bayreuthiin kuulemaan, kuinka hän johtaisi Ringiä, mutta sitten se peruuntuikin. Tyyppinä hän on lavalla jossain määrin sukua Esa-Pekka Saloselle, mutta antaa orkesterin todella soittaa itseään. Hänen Sibeliuksestaan on kulmat pyöristetty orgaaniseksi entiteetiksi. Viimeisen osan kuulu ’helleeninen’ rondo soi keveästi ja vilkkaasti. Kun siihen puhkeaa päälle vaskien majesteettisesti lipuva joutsenaihe on yleisö aina haltioissaan – todistamassa tuota kuulua sibeliaanista Raumdramaturgieta, sävelten tilan dramaturgiaa. Loppu on ekstaattinen, katarttinen, juuri tässä tunnelmassa haluaa yleisö palata kotimatkalleen pimeään talvi-iltaan.

* * *

Entä Bruckner? On ehdottomasti tapaus kun Susanna Mälkki johtaa jotain tällaista. Hänen kapellimestariudessaan on tapahtunut muutosta ja kehitystä – sanoisin että orgaaniseen suuntaan. Hänhän on tunnettu äärimmäisestä rytmisestä tarkkuudestaan, mutta joskus voi antaa orkesterin hengittää ihan vapaasti ja luottaa muusikkojen fraseeraustaitoon. Ja scherzo on tässä sinfoniassa yksi noita Riesentanz-tyyppisiä osia, eli jättiläisen tansseja. Sellot ja kontrabassot nauttivat saadessaan toistaa iskevän rytmistä ja harkitun kömpelöä kuviotaan. Yleensä tämä sinfonia on kuitenkin transsendenttista musiikkia, sen takana häämöttää Wagner siinä missä Brahmsilla aina Beethoven. Jo ensiosan alku: ensiksi tyhjä tila, das Nichts, aivan kuin Beethovenin yhdeksännessä ja sitten äkkiä retorinen anafora-kuvio heittää kuulijan Wagnerin Götterdämmerungiin; siinä kohdassa siirrytään hetkessä olemisesta tekemiseen. Sorry lukijat jos tämä meni nyt liian teoreettiseksi!

Vaan ei se mitään. Näissä konserteissa kuultiin muutakin musiikkia, joka tasapainotti iltojen antia toiseen suuntaan. Beethovenin 2. pianokonsertto, jonka esitti erittäin näppärästi, tarkasti mutta myös kuuntelemaan herkistyen resitatiivisooloissa – ihan kuin jo pianokonserttoa nro 4 ja sen hidasta osaa ennakoiden – Kit Armstrong. Hän aksentoi napakasti Beethovenin kuvioita eli tässä siirryttiin jo galantista 1700-luvusta romantiikan 1800-luvulle, tai ainakin ennakoitiin sitä,

Tässä tuli mieleen, että olen lukenut viime päivinä Wagnerin esseetä Über das Dirigieren vuodelta 1869. Mutta häpeä kyllä englanniksi On Conducting (Dover 1989)! Se sisältää antoisia muusikon kommentteja ja – harvinaista Wagnerin esseille – runsain musiikkiesimerkein varustettuja. Siinä on erinomaisia ajatuksia mm. tempoista.

Wagnerin mielestä sinfoniamusiikissa vallitsee kaksi melodiatyyppiä: naiivi ja sentimentaali. Näitä termejä ei lukijan pidä ottaa kirjaimellisesti sillä ne on lainattu Friedrich Schillerin klassisesta tutkielmasta Über naive und sentimenale Dichtung (1795). Naiivia on sekä joka on lähellä luontoa, sitä kuvastaa myös tuo Wagnerinkin usein mainitsema kategoria griechische Heiterkeit, kreikkalainen iloisuus. Tyypillinen esimerkki on Mozartin nopea allegro-osa ja sen puitteissa tyypillisin on Figaron häiden alkusoitto. Mozart vaati sen soitettavaksi niin nopeasti kuin ikinä mahdollista. Tämä tuli nyt ensinnä mieleen Inkisen tulkinnassa Sibeliuksen viidennen finaalista.

Sitten puolestaan tuo sentimentaalinen melodia: se on Beethovenin sinfonian allegro-osa, se on ilmaiseva, tunteellinen, romanttinen jo. Sitä lajia ovat juuri Mahlerin ja Brucknerin allegrot. Hyvin tämä tuli nytkin esiin em. tulkinnoissa.

* * *

Joka tapauksessa suurin poikkeama tästä jättiläisten seurasta oli Ann-Elise Hannikaisen pianokonsertto, jota ei ole kai esitetty täällä sitten vuoden 1976 jälkeen, jolloin se kuului Manuel de Fallan satavuotis-juhlaohjelmaan. Ann-Elise Hannikainenhan muutti kokonaan Espanjaan ja eli säveltäjä Ernesto Halffterin kanssa – joka puolestaan täydensi de Fallan Atlantidan. Kun se esitettiin 80-luvulla Finlandia-talossa (muistaakseni) paikalle tuli Isabella de Falla, Manuelin tytär, jonka isäntänä olin yhden vuorokauden. Ja taas Hannikaisen muistan pianistina opiskeluajoiltani Sibelius-Akatemiassa. Varmasti kuulin hänen soittoaan näytteissä, mutta nyt se ei tullut mieleen.

Hänen pianokonserttonsa on sangen omaperäinen lisä suomalaisten pianokonserttojen sarjaan – tai pitäisikö sanoa espanjalaisten. Teos on hyvin kaukana saksalaisesta satsista.Orkestraatiossa vuorottelevat solistiset jaksot, joissa eri soitinryhmät tunkevat etualalle, kuten usein musiikin keskeyttävät lyömäsoitinpurkaukset. Piano on enimmäkseen lyyrinen, melodinen, mutta myös oikullinen. Ja virtuositeettiin paikoitellen purkautuva. Ossi Tanner oli tämän sointimaailman erinomainen tulkki ja toi lavalle vielä ylimääräisenä de Fallaa sellisti Lauri Kankkusen kanssa. Toisaalta konsertossa oli ranskalaista henkeä eli leikittelyä hyvällä ’huonolla maulla’. Tietyt junnaavat ostinatokuviot toivat mieleen Uuno Klamin vastaavat ’banaliteetit’, joten ei tässä kokonaan ollut irtauduttu kotimaan kamaralta. Joka tapauksessa esitys oli tapahtuma ja menestys, ja väliajalla saattoi tavata Hannikaisen suvun edustajia. Jotkut olivat tulleet kaukaa Amerikasta saakka.

Mutta lopuksi palaan alkuun eli Radio-orkesterin konserttiin 13.1. Alkunumerona seurasin TV:stä Jaakko Kuusiston sellokonserttoa, jonka esitti vahvasti eläytyen ja säveltäjän kaikkiin ajatuksiin syventyen Tuomas Lehto. Konsertto on erittäin idiomaattisesti kirjoitettu sellolle, siinä on käytetty runsasta valikoimaa sellolle sopivia virtuoosisia otteita, mutta myös ekspressiivisyyttä. Säveltäjä viulistina tuntee myös sellon mahdollisuudet. On aivan varmaa, että tämä teos on kiitollista soitettavaa ja jää repertuaariin. Sen halusi heti kuulla uudestaan.

– Eero Tarasti

Helsingin Barokkiorkesteri. Kuva © Eila Tarasti.

Tuli kutsu saapua kuulemaan teosta Les indes galantes ja ehdin riemuita: vihdoinkin Jean-Philippe Rameaun kuolematon ooppera täälläkin. Olin kuullut sen aikoinaan Pariisissa Théâtre Chatêlet’ssa. Tosin mainittiin kahden tunnetun intialaisen muusikon esiintyvän myös. Mutta en sitä jäänyt sen kummemmin ihmettelemään. Ehkä sana indes tarkoittikin intialaisia eikä intiaaneja, kuten luulin.

Mutta kun tulin paikalle oivalsin erehtyneeni. Kyseessä oli tosiaan intialaisen musiikin ja ranskalaisen barokkimusiikin yhteissoitto; lavalle oli sijoittunut kaksi eksoottisesti pukeutunutta muusikkoa. Tosin käsiohjelmaa selatessa kävi ilmi, että kapellimestari Marco Magalhães oli soittanut cembaloa jo Pariisissa Rameaun Platée-oopperassa, ja nyt muistinkin: sehän se olikin tuo hauska, verrattoman modernisti ja samalla autenttisesti tuotettu barokkiooppera, jonka kuulin Pariisissa. No ei se mitään, näköjään ohjelmassa oli ranskalaisen barokin aarteita Hotteterreltä, Destouchesilta, Marais’lta, Rebeliltä, itseltään Rameaulta, François Couperinilta ja Delalandelta. Ja lisäksi oli ’aitoa’ intialaista musiikkia, jota esittivät bambuhuiluvirtuoosi Shashank Subramanyam sekä mridangumia ja kanjiraa eli eräänlaisia rumpuja soittanut Parupalli Phalgun.

Illan aloitti pimennetyssä salissa kahden huilun improvisoitu dialogi, jonka aikana barokkihuilua käsitellyt Paulina Fred sekä herra Subramanyam kiersivät lavaa ja asettuivat paikalleen. Vasta myöhemmin luin käsiohjelman keskustelusta Aapo Häkkisen ja Marco Magalhãesin välillä, että kyseessä oli ns. alap-improvisaatio, jonka tarkoitus on johdattaa intialaiselle musiikille ominaiseen sointimaailmaan ja tunnelmaan.

Kaikissa barokkikappaleissa, joita siis tulkitsi Helsingin Barokkiorkesterin etevä suppeampi kokoonpano, intialaiset soittajat sulautuivat aivan luontevasti tuohon runsaasti ornamentoituun 1600- ja 1700-luvun tekstuuriin. Oli aivan kuin olisi palattu johonkin Pariisin lukuisista rouvashenkilöiden ylläpitämistä salongeista noina vuosisatoina, paikkoihin, joihin todellinen kulttuuri Ranskassa tuohon aikaan keskittyi. Oliko tämä siis enää oikeastaan lainkaan sitä ns. orientalismia?

Nimittäin orientalismi ilmiönä syntyi Euroopassa v. 1721 kun Montesquieu julkaisi teoksensa Lettres persannes, Persialaisia kirjeitä (suom. J. V. Lehtonen 1919, Kariston klassillinen kirjasto, suosittelen!). Teoksen alaotsake on ’satiiri’; siinä kaksi persialaista prinssiä saapuu 1700-luvun alun Pariisiin ja heidät kutsutaan yhteen noista literääreistä salongista, joita hallitsivat tunnetut précieuses ridicules, sievistelevät hupsut, kuten Molière heitä kylläkin hieman väärin kutsui. Prinssit valloittivat olemuksellaan salongin täydellisesti. ”Kuinka kukaan voi olla persialainen?”, naiset ja miehet huokailivat. Kun prinssit seuraavalla viikolla taas saapuivat salonkiin, mutta nyt pukeutuneina ’normaalisti’ ts. ranskalaisittain, ei kukaan kiinnittänytkään heihin enää mitään huomiota.

Joka tapauksessa tässä musiikkitalon konsertissa oli aivan sellainen meininkikuin olisi palattu tuohon aikakauteen. Tämä oli kyllä aivan ratkaiseva oivallus järjestäjiltä. Yhtäkkiä musiikki ei ollutkaan mitään ihmeteltävää, outoa eksoottista orientalismia, vaan kyseessä oli kahden kulttuurin orgaaninen sulautuminen. Kun sittemin orientalimista tuli ns. topos esimerkiksi Mozartin turkkilaisessa tyylissä, voisi ehkä sanoa, että joillekin nykysäveltäjillekin, jotka ovat antautuneet intialaisen musiikin lumoihin, se on niinikään kuin aikamme uusi topos.

Sellaista edusti juuri Eero Hämeenniemen varta vasten tälle kokoonpanolle sävelletty Sprezzatura niminen teos. Se alkoi kohtuullisen ’barokkisessa’ hengessä, mutta antautui sitten intialaisen musiikin soinnin ja rytmin vietäväksi. Magalhãesin mielestä Intian musiikissa on olennaista juuri sointi, johon johdattaa tanpura-soitin, se luo kuin unen maailman. Mutta myös ornamentti on tärkeää ja sehän tässä oli siltana barokin ja Intian välillä. Koristelujen avulla Magalhãesin mukaan kuulija houkutellaan kiinnostumaan jostakin, jota ei siinä hetkessä voi täysin ymmärtää.

Silti vähintään yhtä tärkeää on rytmi. Kollegani Bloomingtonista Lew Rowell julkaisi aikoinaan mittavan perusteoksen Music and Musical Thought in Early India (1992, Chicago University Press). Rowellin mukaan erityisin piirre intialaisessa rytmiikassa on musiikin ajan ilmeneminen käsien liikkeissä, taputuksissa, sormien näpäytyksissä, hiljaisissa aalloissa samalla kun ne ovat käytännön ohjeita yhteissoitolle, ne toimivat muistin tukena (op. cit. s. 193). Asteikot ovat tietenkin myös osa viehätystä. Niistähän teki 1997 väitöksen (Semiosis in Hindustani Music) Helsingin yliopistoon brasilialainen José Luiz Martinez; kirja sai palkinnon Yhdysvalloissa.

Joka tapauksessa Hämeenniemen taidokkaassa orkestraatiossa antauduttiin tämän kiehtovan sointimaailman vietäväksi ja yleisö innostui tästä suuresti. Myös Minna Pensola sai runsaat aplodit soolollaan. Jotkut muusikot olivat pukeutuneet kimalteleviin asuihin, mikä sopi erinomaisesti tähän barokkimusiikin ilmapiiriin. Kuultiin myös verbaalista akrobatiaa intialaisten vokaalisessa esityksessä. Kaiken kaikkiaan konsertti oli mitä sopivin myös pormestarin tarjoamaksi Uuden Vuoden konsertiksi.

– Eero Tarasti