Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Neuvosto-oopperaa Provencessa

9.8.2011 18:37 , Jätä kommentti ,

Palasin heinäkuussa Aix-en-Provencen festivaalille Etelä-Ranskaan 13 vuoden tauon jälkeen. Kesällä 1998 osallistuin Eurooppalaisen Musiikkiakatemian oopperasävellyskurssille, nyt ilmaannuin kaupunkiin turistin hahmossa. Kukaan ei voinut aavistaa harmittoman ulkomuotoni perusteella, että olin tullut nostalgiavisiitille tuulettelemaan syvälle hautautuneita muistoja. Myös itse Aix-en-Provencen kaupunki on vuosien saatossa ehtinyt melko tavalla muuttua. Sinne on rakennettu kokonainen uusi kaupunginosa, jonka kruunuksi vihittiin uusi oopperatalo vuonna 2007, Grand Théâtre de Provence. Juuri siellä pääsin piippuhyllyltä seuraamaan Dmitri Shostakovitsin Nenä-oopperan esitystä Ranskan kansallipäivänä 14. heinäkuuta.  Kyseessä oli Metropolitanin, Aixin festivaalin ja Lyonin oopperan yhteisproduktio. Ehkäpä kiinnostavinta tässä produktiossa olivat eteläafrikkalaisen William Kentridgen ohjaus ja lavastus. Esimakua Kentridgen Nenä-fantasioista olin saanut muutama vuosi sitten Pariisissa, kun sain nähdä videolta Kentridgen Nenää varten tekemän esitutkielmateoksen Telegrams from the Nose, johon ystäväni François Sarhan on säveltänyt musiikin.

Vähän yli parikymppisen säveltäjän varhaiskypsää Nenää (1927?1928) kansoittavat enimmäkseen irvokkaat marionetit. Gogolin novelliin perustuvan oopperan rempseän hullunkuriseen maailmaan eivät vielä pääse tunkeutumaan hyytävän todellisuuden puuskat, kuten tapahtuu Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethissa muutamaa vuotta myöhemmin (1934). Nenässä on paikoitellen jo nupuillaan ne hetket, jolloin henkilöhahmot alkavat saada lihaa ja verta nukkevartalonsa ympärille, jolloin niiden tunne-elämä alkaa eriytyä koskettavammaksi. Silti täytyy todeta, että nenänsä väliaikaisesti menettävä turhamaisen väljähtynyt keikari ei hahmona yllä jonkun Wozzeckin tai Juhan tasolle emotionaalisessa intensiteetissä. Shostakovitsin Nenän painopiste tuntuu olevan muualla: joukkokohtauksissa ja ensembleissä. Juuri niiden suhteen Kentridgen ohjaus toimi erittäin oivaltavasti. Näyttämä otettiin haltuun sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti, välillä painovoima hävisi kuten Chagallin maalauksissa. Japanilainen Kazushi Ono johti Lyonin oopperan kuoroa ja orkesteria iskevän hallitusti, tasokas solistikaarti oli suurimmaksi osaksi Pietarin Mariinski-teatterista, kuten pääroolin esittäjä baritoni Vladimir Samsonov kollegioasessori Kovalevina sekä korkealta ja kovaa huutava Andrei Popov poliisikomisarion roolissa. Koppavan itsetietoisen nenän roolin esittäjä tenori Aleksandr Kravets on emigroitunut Saksaan.

Komisarion ylikorkea tenori ja poliisilauman kähminnän uhriksi joutuvan pullean rinkelimyyjätytön kimeä uikutus luovat karnevalistisen painajaismaailman, jonka pyörteissä karkuteille lähteneestä korvaamattoman arvokkaasta nenästä kasvaa vähitellen kaikkien pakkomielle. Kun nenä sitten kolmannen näytöksen Intermezzossa kovalla tohinalla yhteisvoimin lynkataan, ennakoi kohtauksen joukkopsykoosin musertava vahvuus seuraavien vuosikymmenten kollektiivituhojen hurjuutta. Nuori Shostakovits hallitsee suurmuotojen dynamiikan astevaihtelut pelottavan tarkasti.

Aixin festivaalilla sai kantaesityksensä myös kahden nuoremman polven säveltäjän kamarioopperat: italialaisen Oscar Bianchin (s. 1975) Thanks to my Eyes Joël Pommeratin näytelmään perustuen sekä ranskalaisen Jérôme Combierin (s. 1971) Austerlitz W.G. Sebaldin romaaniin pohjalta. Oma matka-aikatauluni ei harmillisesti antanut myöten näiden oopperoiden kokemiseen, Bianchi esitettiin matkaani edeltävällä viikolla ja Combier sitä seuraavalla viikolla. Olisin erittäin mielelläni kuullut Musicatreize-yhtyeen konsertin, jossa esitettiin libanonilais-ranskalaisen säveltäjän Zad Moultakan (s. 1967) teos L’Autre rive, jos se vain olisi sopinut matkani aikaraameihin. Löysin cd-levyn Moultakan Anashid-teoksesta, joka on eräänlainen kantaatti solistille, kuorolle ja kamariorkesterille. Raamatun Laulujen laulun arabiankieliseen käännökseen sävelletty Baalbeck-festivaalilla Libanonissa vuonna 2000 kantaesitetty laaja teos näyttää olevan Moultakalle jotain vastaavaa kuin Kullervo Sibeliukselle: läpimurtoteos, jonka säveltäjä on poistanut katalogistaan. Teoksessa Moultaka löytää ensimmäisen kerran oman tapansa yhdistää libanonilaisia vaikutteita länsimaiseen musiikin muodontaan ja mikä tärkeintä, aloittaa yhteistyön upeaäänisen libanonilaisen laulajan Fadia Tomb El-Hagen kanssa.

Kategoria: Artikkelit, Arviot, Päävalikko

Arvio: Veljesten voimannäyttö

4.8.2011 22:34 , Jätä kommentti ,

Ilkka v. Boehmin kamariooppera Elääkö Stalin?  Ritarihuoneella keskiviikkona 3.8.2011; käsikirjoitus ja ohjaus Jukka von Boehm ja kapellimestari Tapio von Boehm.
Read More →

Kategoria: Arviot, Konsertit, Päävalikko

Arvio: Telepatia kirkasti kaksoispotretin

9.7.2011 20:57 , Jätä kommentti ,

Kuva: Laura Luostarinen

Valeri Gergijev ottaa mielellään Mikkelin musiikkijuhlille suurimuotoista ja tuttua musiikkia. Vuodesta 1993 omaa musiikkitapahtumaa Mikkelissä johtanut Gergijev saa Mariinski-teatterin orkesterin kanssa kuulijan elämään läpikotaisin kuultuakin musiikkia kuin ensimmäistä kertaa – mikäli Gergijevin lavean dynaaminen ja usein itsepäinen tulkintatyyli ei ala ärsyttää. Mikkelin musiikkijuhlien perjantain konserttiin oli valittu laaja kokonaisuus musiikkia neuvostoajan suursäveltäjiltä Dmitri Shostakovitshilta ja Sergei Prokofjevilta. Ilta hahmotteli säveltäjistä linjakkaat muotokuvat ytimenään molempien ensimmäiset pianokonsertot, joiden huumori kevensi yli kolmetuntiseksi venynyttä konserttia.

Toinen potretti syntyi kapellimestari Gergijevistä ja hänen ikiomasta luottopianististaan Alexander Toradzesta, joka esiintyi molempien konserttojen solistina. Yhdenmukaisiin paitoihin pukeutuneet miehet kamppailivat vetääkseen toisen aplodeihin ja jäädäkseen itse taakse. Yhteispeli musiikissa oli lähes telepaattista ja suhtautuminen musiikkiin erittäin yhtenäistä, ilman että kummankaan persoonalliset painotukset väljähtyivät. Vielä suvereenimpaa oli näkymätön ajatustenvaihto kapellimestarin ja tämän orkesterin välillä. Musiikki kohosi materiaalisista kiinnitysnaruista yhtenäisyyteen, vaivattomuuteen ja sulavuuteen, jonka veroista Suomessa ei useinkaan kuule.

On aina hämmentävää miten mariinskilaiset ongelmitta saavat kiinni Gergijevin epämääräisiltä ja idiosynkraattisilta vaikuttavista eleistä. Gergijevin liikekieli tuntuu myös muuttuvan ajan myötä yhä niukemmaksi; kenties lopussa hänen ei enää tarvitse muuta kuin katsella vankkumattomalla ammattitaidolla soittavaa orkesteriaan.

Konsertin avasi orkesterin oma valikoima Prokofjkevin Tuhkimo-baletin kohokohdista. Säveltäjä itse muokkasi baletista yhteensä kolme noin puolituntista orkesterisarjaa. Jos orkesterisarjat abstrahoivat balettisadun ilmaisua, Mariinskin orkesteri ja Gergijev halusivat kertoa tarinan mahdollisimman elävästi. Kymmenosainen kokonaisuus oli ikään kuin kooste sadusta keskiyön dramaattisiin kumahduksiin asti ja maalasi koskettavasti baletin aavemaisia, siron kieroja ja häpeämättömän romanttisia värisävyjä.

Venäläiset osoittivat vakuuttavia tarinankertojan kykyjä: kokonaisote oli hillitty ja osat soitettiin mahdollisimman attacca. Prokofjevin balettikirjotuksen virtaviivaisuus ja tilannekomiikka oli nostettu esiin upeasti karakterisoiduilla tempoilla, musiikin dynaamiseen imuun luottaen. Vähemmän merkitsevät tapahtumat oli jätetty asiallisen korostamattomaksi, mutta laajempiin osiin ladattiin vahvasti merkitystä, niin että ne kasvoivat miltei yli sadun raamien. Vastakkainasetteluilla sävytetty ja jatkuvasti kiihkeytyvä suuri valssi kohosi lähes sinfoniseksi, orgaaniseksi kokonaisuudeksi. Yleensä majesteetillisuutta korostava kaino pas de deux oli nyt kolossaalisen ekstaattinen kulminaatio. Ensiluokkaisesti soitetuille puhallinsooloille Gergijev antoi paljon tilaa.

Alexander Toradzen kosketus on jopa maagisen silkkinen ja helmenkirkas. Shostakovitshin ensimmäisessä pianokonsertossa hän kuitenkin käytti sitä sooloissaan ylikorostuneella tavalla, niin että eriskummallinen temponkäsittely ja äärimmäinen pianissimo nypläsivät musiikin miltei tunnistuskelvottomaksi abstraktiksi pitsiksi. Kaikin puolin Shostakovitshin postmoderni, vuoroin kyyninen vuoroin sulokas irvailu oli vaarassa lipua viihdyttävästä aidosti irvokkaaksi suomalaiseen korvaan ylenpalttisen liioitelluilta tuntuvissa konstrasteissa. Konsertto on lopulta rönsyävä anekdoottisikermä, joka on ahdettu täyteen hihitteleviä sitaatteja, ja se kannattanee kertoa yksinkertaisesti, turhaan ilmehtimättä.

Toisaalta maestrot tuskin halusivat kertoa juttua odotetulla tai helposti kuunneltavalla tavalla. Toradzen ja Gergijevin leikkisä ja nautiskeleva yhteistyö halusi kiemurrella yhä syvemmälle Shostakovitshin lelusokkelon mutkiin ja varjostaa sarjakuvamaisesta kerronnasta esiin epätavallisia yksityiskohtia. Kokonaisuuden kruunasi trumpetisti Timur Martynov, joka oli paitsi suvereenin notkea myös sykähdyttävän sävykäs. Tilanne oli lähestulkoon sama Prokofjevin konserton kohdalla: groteskit kontrastit eivät täysin tehneet oikeutta Prokofjevin naiiville runoudelle, mutta tulkinta oikeutti itsensä nautinnollisella helppoudellaan ja jouhevuudellaan sekä etenkin saumattomilla, kuohuvilla siirtymillään.

Shostakovitshin kuudes sinfonia liittyy olemukseltaan monin tavoin viidenteen, mutta on rakenteeltaan huomattavasti epätavallisempi. Gergijev ja mariinskilaiset piirsivät sinfoniasta yhden jatkumon: laaja hidas osa oli kuin suuri uni, josta vähitellen noustiin turruttavaan, mekaaniseen arkeen. Hitaalle avausosalle loivat hienostuneet ja erinomaisesti soitetut soolot katkeamatonta horroksenkaltaisista jännitettä, joka allgero- ja presto-osissa alkoi rullata konemaisesti, sätkynukkemaisesti, yhä kylmemmin ja karnevalistisemmin. Järjestelmä-koneen rattaiden ryskiessä massiivisissa huipuissa ei tehoissa säästelty.

Ylimääräisenä soi pieni kokonaisuus Prokofjevin suosituimmasta baletista Romeo ja Julia. Veronan hallitsija yrittää herättää vihoittelevissa suvuissa katumusta raastavin vaskidissonanssein, joilla Mariinskin orkesterin puhaltajat herkuttelivat viiltävästi. Tätä seurannut suosittu Ritaritanssi oli puhdas osoitus virtuoosisen yhtenäisestä, elimellisestä ja elävästä orkesteritaiteesta.

Kategoria: Arviot, Konsertit, Konserttisuositukset, Päävalikko

Arvio: Mustonen huumasi äärimmäisyyksillä

7.7.2011 11:39 , Jätä kommentti ,

Kuva: J. Mitchell

5.7.2011 klo 19

Mänttä
Mäntän klubi

Olli Mustonen, piano

Schumann: Kinderszenen op. 15
Skrjabin:
6 preludia op. 13
5 preludia op. 16
Pianosonaatti nro 10 op. 70
Vers la flamme op. 72
Shtshedrin: 5 osaa teoksesta 24 preludia ja fuugaa
Martinu: Fantasia ja toccata

25/18e

Mäntän musiikkijuhlien monen vuoden odotus palkittiin, kun Olli Mustonen esiintyi tiistaina Mäntän klubin täydelle ja innostuneelle salille. 13. kertaa järjestettävän pianomusiikkifestivaalin ohjelmassa on monipuolisesti juhlavuosisäveltäjä Franz Lisztin musiikkia höystettynä muilla muotopuhtailla pianosäveltäjillä. Tässä yhteydessä Mustosen resitaaliohjelma oli monin tavoin poikkeava: sen skaala ulottui Schumannista Shtshedriniin ja vyörytti mielikuvituksellisia ja vaihtelevia näkyjä.

Sopivana alkusoittona mielikuvitusteemalle toimi Robert Schumannin miniatyyrisarja Kinderszenen, Lapsikuvia. Lyhyissä lapsen maailman väläyksissä vitaaliset, konkreettiset, lasten leikkejä kuvaavat osat vaihtelevat sisäisten, haaveilevien ja sadunomaisten osien kanssa. Näin Schumannia leimaava dualismi, villi elämänkiihko ja nostalginen sisäisyys, Florestan ja Eusebius, ovat läsnä jo tässä pikkuteoksessa.

Mustonen oli parhaimillaan juuri florestaniaanisissa hippaleikeissä, joissa ohikiitävän hetken väkevyys ja verevyys ilmenivät energisesti muotoillussa liikkeessä. Kosketuksen suoraviivaisuus vältteli kiiltokuvamaisuutta ja tavoitteli lapsen yksinkertaista kokemusta, mutta etenkin haaveksivissa osissa hallitsi pikemminkin muistelevan aikuisen verraten sisäänpäinkääntynyt katse kuin lapsen välitön elämys.

Kansaivälisiin kärkipianisteihimme kuuluvalla Olli Mustosella on täysin omanlaisensa sointimaailma ja tulkintaikkuna. Kosketus on kova, attakki tulee korkealta ja elää kuin veitsen terällä. Fraseeurasta hallitsee kulmikkuus ja särmikkyys, ja kokonaistulkintaa luonnehtii äärikokemusten, hetken pakahduttavan intensiteetin hakeminen. Tuloksena on usein vaikeasti lähestyttävä mutta vavahduttava kuunteluelämys. Huolellisesti valittu ohjelmisto tarjosi suorastaan päätähuimaavia, pysähdyttävästi totutusta poikkeavia tulkintoja, jotka vangitsivat huomion täydellisesti. Helpolla Mustonen ei silti kuulijaansa päästä. Teokset avautuivat hurjissa väreissä, jopa groteskeina omassa äärimmäisyydessään.

Konsertin punnitun ytimen muodosti vaikuttava Skrjabin-paketti sekä siihen kontrastoituva valikoima Rodion Shtshedrinin preludeista ja fuugista. Mustonen eteni Skrjabinin Chopin-henkisistä varhaisista preludeista op. 13 tonaliteetin rajoja kokeileviin preludeihin op. 16, ja huipensi osion pianosonaattiin nro 10 ja myöhäiseen sävelrunoon Vers la flamme, Liekkiä kohti. Konsertti tematisoi fantasioivia sävellysmuotoja, ja preludi hahmottui ehdottomasti sellaisena. Peräkkäin esitettävät preludit – kuten Chopinin, Debussyn – ovat pienoismaailmoita, avaavat uuden (mieli)kuvaston, joka voidaan joko jättää ilmaan tai tarjota pohjaksi toiselle kappaleelle, kuten fuugalle. Skrjabinin lyhyissä, runollisissa preludikuvissa korostui liike, jota Mustonen käsitteli sähköisesti. Kalskahtavat aksentit, raskas tunnesävy ja äärimmäisyyksiä hakevat karakterisoinnit toivat preludit kenties totuttua lähemmäs Skrjabinin myöhäistuotantoa.

Mustosen tulkinta 10. sonaatista (1913) oli kuitenkin niin tavallisuudesta poikkeava, että siihen verrattuna preludit olivat virtaavia ja kevyitä. Skrjabin itse nimitti ryöppyäviä valo- ja väripurkauksia suihkuttavaa sonaattia ”hyönteisten sonaatiksi.” Mustosen hyönteiset olivat suorastaan vaarallisia, myrkyllisiä. Tulkinta kaihtoi kaikkea pehmeyttä, sulavuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta. Tremoloiden, sointuvyöryjen ja väripisaroiden kolmiuloitteisena kurotteleva kosminen maisema korosti hetken kokemuksen riipivyyttä ja lähes tuskaisella tavalla jatkuvasti huipussa pysyvää intensiteettiä, mikä myös jonkin verran hämärsi teoksen rakennetta. Legatoa välttelevä kosketus, liikkeen rosoinen lepattavuus ja salin kumisevan akustiikan voimistama jylisevyys takasivat aivan uudenlaisen Skrjabinin, joka eteerisyyden ja tuoksuvaisuuden sijaan oli lihaisa, tummanpuhuva ja huumaavan särmikäs.
Raaka intensiteetti ja repivä energia jatkuivat Vers la flamme -runoelmassa (1914). Yleensä eksoottisen prometeushenkisenä, orgaanisena maalauksena hahmottuva kappale muovautui Mustosen käsissä roihuavaksi ja vaikuttavaksi kuvaukseksi modernismin kauhistavista synnytystuskista.

Mustonen ei tinkinyt äärimmäistä intensiteettiä etsivästä asenteestaan, mutta nollasi Skrjabinin huumaannuttavan tunnelman vakuuttavasti valikoimaan Shtshedrinin preludeista ja fuugista (1964-70). Bach ja Shostakovitsh kokoelmineen kuultavat läpi hallituissa harmaasävyissä kulkevissa muototutkielmissa. Mustosen soitossa oli nyt pyöreämpi, puhtaampi ote. Äärimmäisen sisäinen sävy ja tarkasti, vahvasti muotoillut kontrastit ja rakenteet tekivät väläyksenomaisista preludeista ja mietiskelevistä fuugista erittäin syvällisiä ja puhuttelevia.

Sisäisyys ja intensiteetti oli läsnä myös Bohuslav Martinun kiehtovassa, eriskummallisessa pienoteoksessa Fantasia ja toccata (1940). Mielikuvituksellisen rönsyilevässä, unenkaltaisessa fantasiassa tuttu ja outo kerrostuivat eikä mikään aihe toistunut. Virtuoottinen toccata jylisi kuin inhimillistetty mekaaninen laite. Mustonen soitti nyt enemmän ulospäin, syleilevämmällä ja lämpimämmällä soinnilla sekä karakterisoi laveammin ja pyöreämmin. Ohjelmallaan Mustonen osoitti kiistämätöntä näkemyksellisyyttä ja taitoa. Soiton riskinä on selvästi erityylisten kappaleiden asettaminen aina samankaltaisen tulkinta-asenteen sisään. Tässä resitaalissa Mustonen silti osoitti, miten monitasoisesti ja luovasti hän kykenee tuomaan esiin väkeviä äärikokemuksia vaihtelevissa teoksissa niiden omilla ehdoilla.


http://www.mantanmusiikkijuhlat.fi/

Kategoria: Arviot, Päävalikko

Arvio: Pieni Yösoitto tyrmäsi päätoimittajat

1.6.2011 11:44 , Jätä kommentti ,

Kuva: Ida Nisonen
Ritarihuoneella vaahtosi tiistai-iltana kupliva jousimusiikki, kun Pro Musica -säätiö oli kutsunut  apurahojensa julkistamistilaisuutta juhlistamaan mainion Jousia Ensemblen. Tilaisuuden päätteeksi säätiö julkisti apurahojen saajat. Tänä vuonna apurahoja jaettiin yhteensä 350 000 euroa. Suurin osa myönnettiin nuorille muusikoille. Koko lista apurahan saajista luettavissa täältä.

Jousia Ensembe on ystävien kesken perustettu raikashenkinen 12-16 jäseninen pieni jousiorkesteri, jonka vahvuuksia on tuore sointi, tiivis yhteishenki ja ennakkoluulottomuus. Tiistain konsertissa ohjelmassa oli Igor Stravinskyn Konsertto jousille D-duuri, C.Ph.E. Bachin sellokonsertto A-duuri solistinaan Marko Ylönen, sekä W.A. Mozartin Divertimento G-duuri,”Eine Kleine Nachtmusik”. Tuore päätoimittajaduo Auli Särkiö ja Jaani Länsiö keskustelivat konsertista seuraavasti.

Jaani: Jousia Ensemblen soitosta ja olemuksesta näkyy, että se on kavereista kerätty joukkio huippuammattilaisia. Selvästi heillä on hauskaa soittaessaan.

Auli: Nimenomaan. Meno oli todella nautittavaa.Itse pidän myös erityisen paljon ritaritalon akustiikasta, se on rehevä ja tulee lähelle, suorastaan lihallistaa äänen. Jousian saundi oli rikas ja eloisa, ja paikan akustiikka tuki sitä vielä entisestään. Ääni ihan kohisi iholla.

Jaani: Merkillepantavaa oli myös monenkirjavat asut, jotka ”rikkoivat” konserttietikettiä. Ei ollut iltapukua tai frakkia, vaan värikkäitä paitoja ja kesämekkoja. Sekin tietysti lisäsi välitöntä tunnelmaa.

Auli: Joo, ensinhän siitä huomautinkin että onpas räsymattoa. Mutta se toimi lopulta loistavasti! Välittömyyttä lisäsi myös vanhasta musiikista tuttu seisaallaan soittaminen.

Jaani: Seisaallaan on varmasti helpompi myös nähdä toisensa ja antaa merkkejä, mikä onkin tärkeää ilman kapellimestaria soitettaessa.

Auli: Juuri niin. Vaikka porukka oli kohtalaisen iso, ei ilmassa ollut ollenkaan varomisen ja kurkottelun tuntua; kaikki tiesivät mitä tehdään. Soitto oli yhtenäistä ja henki voimakkaan yhteinen. C.Ph.E. Bachin konsertossa ja Mozartissa meno oli suorastaan vimmattu; yhtye oikein leikitteli hauskanpitoa kavereiden kesken -asenteellaan ja sai hienosti uutta verta tuttuihin biiseihin.

Jaani: Niin, jousisoittajien All Stars -porukka oli yksilöistä koottu joukkue, joka onnistui mainiosti yhtyesoitossa. Erityisesti Stravinskyssä huokui sellainen keksimisen ilo.

Auli: Joo, itse tykkäsin Stravinskista eniten. Upeasti löytyi tasapaino säveltäjän hallitun viileyden ja purskahdusten kaltaisten aksenttien korostamisen välillä. Soitto oli samalla kertaa kepeän ”ohimenevää” ja herkullisen intensiivistä.

Jaani: Välipalana kuultu C.Ph.E Bachin sellokonsertto oli selvästi vakavamielisempi, mutta ehkä siihen kuuluukin suhtautua vähän arvokkaammin…ehkä.

Auli: Vakavamielisempi? Itse taas jotakuinkin vierastin sen ääriosien ylitsepursuavuutta. Nyannsierot ja tempot oli viety niin äärimilleen, että kokonaisuus jossain määrin loiskui yli. Soitto pysyi kyllä kasassa, mutta poltti vähän kitalakea. Innoittuneisuutta ja kekseliäisyyttä oli yllin kyllin, mutta siinä oli sellainen yliyrittämisen hysteria paikoin läsnä. Entä illan solisti?

Jaani:  Marko Ylösen soitto on vain aina niin helpon oloista, että yrittämisen tuntu ei ainakaan takariville asti välittynyt.

Auli: Aivan – Ylöseen ei edellinen kommenttini ollutkaan suunnattu. Vaivattomuus, notkeus ja sisäistyneisyys henkivät hänestä jälleen kerran. Tosin – vai johtuniko istumapaikoista – olisin kaivannut siihen lisää kirkkautta.

Jaani: Minä en kirkkautta kaivannut. Ehkä se arvokkuus tuli mieleen, kun kuunteli kokonaisuutta. Mozartin ”Eine Kleine Nachtmusik” oli nimittäin jousi-ilottelua parhaimmillaan. Kaavoihin kangistunut vaikutelma perusklassisesta teoksesta oli kaukana!

Auli: Joo! Odotimme kammolla että voi ei, taas tämä – mutta monin paikoin teos oli väritetty tunnistuskelvottomaksi! Pelimannimaisuus ja serenadikliseitä riemulla hajottava raisuus olivat mahtava piristysruiske tuolle kaikkien aikojen banaalimmalle sävellykselle.
Jaani: Niin, etenkin kun kyseessä oli Pro Musica -säätiön illanvietto, oli teosvalinta juuri sellainen, että mieleen tulee väkisinkin Mozartin aikaiset hienot illanistujaiset hovissa.

Auli: Joo, jonkinlainen yleisön ottaminen mukaan, lähelle tuleminen.
Jaani: Banaaleja ovat yleensä ne tulkinnat. Sävellys sinänsä, ainakin näin soitettuna, osoitti olevansa hyvinkin hauska, jopa.

Auli: Tätä tarkoitinkin. Sävellys sinällään on varsin soma, mutta siitä on tehty ylettömän banaali soittoäänien ja mainosmusiikkien myötä. On suuri haaste saada se kuulostamaan aidosti hauskalta, ja siinä Jousia kyllä erinomaisesti onnistui. Eritoten finaali oli todellista jousiorkesterijuhlaa

Jaani: Mozartilla on tuskin monta tuntia vierähtänyt teoksen parissa, eikä varmaankaan tarkoittanut sille ihan sitä asemaa, mihin se on noussut. Ehkäpä se onkin sävelletty hauskanpitoa varten.

Auli: Varmasti juuri näin. Ties vaikka ajatteli sen ainoastaan epäviralliseen käyttöön. Eine Kleine Nachtmusik ainakin oli vain epävirallinen nimitys, josta vasta 1800-luvun lopulla tuli sävellyksestä käytetty nimi.

Kategoria: Arviot, Konsertit, Konserttisuositukset