30.9.2011 klo 19.00
Helsinki
Musiikkitalo
7-25e
RSO, Jukka-Pekka Saraste
Lilli Paasikivi, mezzosopraano
Dutilleux: Timbres, espace, mouvement
Ravel: Sheherazade
Brahms: sinfonia nro 3
Torstain eturivikokemuksen jälkeen istuin nyt C-permannolla salin yläosassa, josta avautui aivan erilainen musiikkielämys. Nyt Musiikkitalo pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Read More →
29.9.2011 klo 19.00
Helsinki
Musiikkitalo
6-25e
HKO, Leif Segerstam
Katia ja Marielle Labèque, piano
Poulenc: konsertto kahdelle pianolle ja orkesterille
Mahler: sinfonia nro 6 Read More →
The King’s Singers Helsingin Musiikkitalossa 23.9. klo 19.30.
David Hurley, Timothy Wayne-Wright, kontratenori; Paul Phoenix, tenori; Philip Lawson, Christopher Gabbitas, baritoni; Jonathan Howard, basso.
Maailman a cappella -aatelin huipulla paistatteleva The King’s Singers saapui syyskuisen Suomen-kiertueensa alkajaisiksi testaamaan Helsingin Musiikkitaloa. Odotettavissa oli siis sointiherkkua. Täysi sali saikin kylpeä lämpimässä ja kokonaisvaltaisessa soinnissa, ja yhtyeen välijuonnot kuuluivat vahvistamattominakin täydellisesti salin perälle saakka. Pikemminkin hilpeitä ja kaunosieluisia muskettisotureita kuin aristokraatteja muistuttava lauluyhtye oli rakentanut konserttinsa pomminvarman kaavan mukaan: aluksi menevää ja mehevää espanjalaista renessanssimusiikkia ja viehättäviä kansanlaulusovituksia, väliajan jälkeen hieman nykymusiikkia, ja lopuksi populaarihittejä, joiden tarkoituksena oli myös mainostaa yhtyeen uutta levyä Swimming Across London. Sovittajana oli usein yhtyeen oma baritoni Philip Lawson.
The King’s Singers on kokonaan oma konseptinsa, joka muuntaa kaiken sisäänsä imaiseman itsensä näköiseksi, samettiseksi ja veikeäksi, ja vetää viihteellisen ja klassisen toisiaan kohti jonkinlaiselle mukavalle rajavyöhykkeelle. Konsertin teemana olivat matkat ja otsikkona ”Horizons”, mutta vaikka laulut veivät Englannin lisäksi myös Aasiaan ja Afrikkaan ja tematisoivat esimerkiksi valtamerilaivoja, harvassa olivat hetket jolloin yhtye todella tuntui matkaavan oman maa-alansa ulkopuolelle.
Tasapainon asetuttua kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen yhtye lauloi tapansa mukaan korvia hivelevästi: sointi oli pumpulinen ja samalla suloisen kirkas, karakterisointi hersyvää, kokonaisuudet kaartuivat ilmekkäinä, selkeinä ja tasapainoisina. Ilmiömäinen keskinäinen kommunikaatio mahdollisti balanssin hienovaraisen säätelyn, jossa elementtejä ja ääniä nostettiin esiin herkullisella tavalla. Vaikka erilaisia pintoja ja ilmeitä oli paljon, kaikki tapahtui kuitenkin saman ylellisen samettisen perussoinnin sisällä vailla suuria sävyeroja, särmiä tai leikkauksia. King’s Singersin tyyli kuorruttaa eri maantieteellisistä, ajallisista ja tyylillisistä konteksteista peräisin olevat musiikit samankaltaisella loistokkaalla suklaalla, jolloin niin latinalaisamerikkalainen renessanssihupailu, irlantilainen kansansävelmä kuin Penny Lanekin asettuvat ikään kuin saman konventirasian sisälle rinta rinnan. Samoja konvehteja ei kokopitkän konsertin ajan tahdo jaksaa.
Konsertissa kuultiin kaksi hieman laajempaa nykymusiikkiteosta. Eteläafrikkalaisen Peter Louis van Dijkin (s. 1953) postkolonialistinen musiikkikertomus kuvasi alkuperäiskansan viattomuutta ja tuhoa etsimällä arjen ääniä, musiikillisesti kuitenkin varsin mielikuvituksettomasti. Sen sijaan John McCaben (s. 1939) The King’s Singersille vuonna 2007 kirjoittama teos Cartography oli nautittava esimerkki hyvin soivasta, miellyttävällä tavalla strukturoidusta nykyvokaalimusiikista. Jo Shapcottin runotekstiin sävelletty teos tutkiskeli Englannin, Walesin ja Skotlannin rajoja luonnon ja historian näkökulmasta. Kevyesti eri tekstuureita rinnastavat jaksot nivoutuivat yhteen neogregoriaanisten latinankielisten kertosäkeiden avulla. Tässä musiikissa yhtyeen soinnin ja ilmaisutarkkuuden koko potentiaali pääsi upeasti esiin. Ykköskontratenori David Hurleyn vaaleanpunaisena helmeilevä ääni sai leikkaavuutta ja syvyyttä leijuessaan rikkaana aaltoilevan perustan yllä.
Kiinnostavasti muutamassa jazzahtavassa kappaleessa perussointia rikkoivat ilahduttavasti räiskähtävämmät ja spontaanimmat värit, samoin kuin Juan Gutierrez de Padillan leikkisässä jouluaiheisessa renessanssikappaleessa. Ehkä juuri jazz tai vanha musiikki olisi omiaan ohjaamaan yhtyeen ilmaisurekisteriä tuntemattomillekin vesille?
Sibelius-festivaali Lahdessa 7.-11.9.
Sinfonia Lahti, Okko Kamu, Elina Vähälä
Okko Kamu sai aloittaa kautensa Sinfonia Lahden uutena ylikapellimestarina ja samalla Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana ylväästi, kun tänä vuonna 12. kertaa järjestettävän festivaalin ohjelmassa olivat Jean Sibeliuksen sinfoniat. Festivaali toimi jykevänä johdantona Kamun kapellimestarikaudelle, ja jään innolla odottamaan yhteistyön tuloksia – ei ainoastaan Sibeliustalossa, sillä Kamu tekee pian Sinfonia Lahden kanssa kokonaislevytyksen juuri Sibeliuksen sinfonioista. Kiinnostavaa on se, että nyt on myös saatu päätökseen BIS-levymerkin ainutlaatuinen The Sibelius Edition, joka kokoaa yhteen kaiken Sibeliuksen tuotannon. Tuntui siis, että jonkinlaiseen taitekohtaan oli tultu.
Torstaina kuultiin kaksi ensimmäistä sinfoniaa, ja perjantain konsertissa jatkettiin kronologisesti. Elämäniloinen ja klassistisen raikas kolmas sinfonia osoitti nopeasti, millä otteella Kamu Sibeliukseen haluaa tarttua ja millaisena hän saa Sinfonia Lahden soimaan. Helsingin Sanomien haastattelussa Kamu oli sanonut haluavansa ottaa ”krumeluurit veke.” Se tarkoitti Jugend-estetiikkaa: jäntevää, notkeaa linjaa, vitaalisuutta, vetävää ja yksinkertaista svengiä. Kamun johtoajatuksena oli kaiken aikaa selkeä organisointi, eteenpäinmenevyys ja pitkien kaarien rakentaminen. Teemoja ohjattiin eteenpäin huolellisesti ja selväpiirteisesti kuin orgaanisessa koristekuviossa.
Kamu otti siis lähtökohdakseen ennen kaikkea rakenteen, alleviivaten näin sitä, mikä aina otetaan esiin puhuttaessa Sibeliuksesta sinfonikkona: orgaanisuus, yhtenäisyys, sisäinen logiikka. Krumeluureista tosiaan oli luovuttu: etualalla oli verevä rytmisyys, rytmien puhuvuus, suussa hyvältä maistuvat ugriset poljennot. Tämä olisi saattanut johtaa melko puisevaan, lennokkaita arkkitehtonisia piirroksia muistuttavaan kokonaisuuteen, jollei myös sointiin olisi kiinnitetty yhtä lailla huomiota. Sinfonia Lahdelle tyypilliseen, erityisesti Osmo Vänskään yhdistyvään pihkaisen raikkaaseen ja mystiseen jousihumuun verrattuna Kamu loihti jousiston sointiin herkullista pulleutta. Sointimatot liikkuivat pehmeästi ja fyysisesti, ja melodiat muovautuivat ihastuttavan pyöreinä. Raikkaan kerroksisessa tekstuurissa sähäkät puhallindetaljit erottuivat nautittavasti, ja lämpimästi pauhaavat vasket soivat ensiluokkaisesti koko illan.
Yhtenäinen linja, vitaalinen rytminkäsittely ja mehevä, kullankeltainen sointi oli etualalla myös sinfonioiden rinnalle otetussa viulukonsertossa, jonka solistina kuultiin lahtelaisten suosikkia Elina Vähälää. Verraten pingottuneen avausosan jälkeen keskimmäinen osa soi lumoavan muhkeana, hitaiden linjojen kaartuessa laveina ja vangitsevan sitkeinä kuin kevättalviset lakeudet. Yleisö sai nautiskella Vähälän soinnin verrattomasta täyteläisyydestä, valoisuudesta ja helmeilevyydestä. Tämän jälkeen finaali rynnisti keveän energisesti ja läsnäolevasti, vailla minkäälaista symbolistista utua: solisti tarttui todella orhinsa ohjaksiin ja aksentoi nautittavan dynaamisesti koko laukkaavan ja riemukkaan päätösosan. Ääriään myöten täysi Sibeliustalo tervehti Vähälää täydessä hurmiossa.
Illan pääteoksena kuultiin Sibeliuksen suurimpana sinfoniana pidetty syvämietteinen neljäs. Pidäkkeinen ja voimakkaan ekspressiivinen teos eroaa jo selvästi alkukauden kansallisromanttisista sinfonioista: neljännessä sinfoniassa kuva todellisuudesta ei ole enää läpinäkyvä vaan hahmottuu välittyneenä, kompleksisena. Rakenne on yhtenäinen, mutta ilmaisu fragmentoitunut, asettaen erilaisia väripintoja vastakkain. Tämä kehityssuunta jatkuu suoraan viidennessä sinfoniassa.
Kamu kannatteli sinfonian voimakasta jännitettä painokkaalla organisoinnilla ja kauaskantoisella dynaamisella muotoilulla kyeten myös keventämään raskasta tekstuuria linjakkuudella ja antoisalla soinnilla. Etenkin rytmisissä, korostuneen formaalissa jaksoissa Kamun otteen ongelmat kuitenkin nousivat esiin: emiootionaalinen rekisteri vaikutti paikoin kapealta tekstuurin supistuessa jänteväksi jatkumoksi. Sinfonista orgaanisuutta ja rakenteellisuutta korostavalla tyylillä on riski muovata teos kiiltäväpintaiseksi, yhtenäisenä vitaalisena virtana loogista päätepistettään kohti syöksyväksi putkeksi, josta uupuu sävyjen ja yksityiskohtien rikkautta.
Toista osoitti kuitenkin ylimääräisenä kuultu Mirandan nukahtaminen Myrsky-sarjasta, joka kuullaan Kamun ja Sinfonia Lahden juuri ilmestyneellä Sibelius-levyllä – joka puolestaan toimii aperatiivina tulevalle Sibelius-sinfoniasyklille. Värisävyjen herkullisuus ja ilmaisun dynaaminen herkkyys antoivat suuria lupauksia jatkosta.
***
Lauantain konsertin kolmessa viimeisessä sinfoniassa olikin heti havaittavissa laajempi emotionaalinen rekisteri. Rakenteeltaan kompleksisessa ja säveltäjää itseään mukaillen ”mosaiikkimaisessa” viidennessä sinfoniassa yksityiskohdat ja kokonaismuoto olivat sopusoinnussa: isojen kenttien ja hyvin hallittujen lihaksikkaiden massojen sisällä suikerteli valoa ja varjoa. Toisessa osassa dynaamisuus oli paikoin vaarassa kostautua, kun jokainen detalji nousi esiin kolmiulotteisena, mutta finaali vangitsi huikeilla sointipyörteillä, jotka rakennettiin eloisasti ja huolekkaasti ja vapautettiin loisteliaasti. Käyrätorvien joutsenteema ei ollut mikään jäädytetty motiivi vaan lensi eteenpäin henkeäsalpaavasti.
Viidennen sinfonian vetovoima perustuu pitkälti sen kiehtovaan tasapainotteluun konfliktisuuden ja sulokkuuden välillä. Tragedia vavahtelee taustalla koko ajan, mutta etenkin sinfonian lopullisessa versiossa se ei koskaan realisoidu. En voi olla hieman harmittelematta, miksi Sibelius hylkäsi vuoden 1915 versioon sävelletyn ”loppuratkaisun”, monitulkinnallisen aiheiden välillä tapahtuvan häiriytymisen ja erilleen ajautumisen. Lopullisessa versiossa se on korvattu alleviivaavalla lineaarisuudella ja konsonanssilla, kunnes sinfonia päättyy epätodellisiin iskuihin, jotka tuntuvat osoittavan kaiken jonkinlaiseksi illuusioksi. Niin tai näin, Kamu ja Sinfonia Lahti osoittivat upeaa kykyä rakentaa ja purkaa jännitteitä lavealla, energisellä tavalla sinfonian massiivisessa finaalissa.
Kuudes on ehkä silmiinpistävin Sibeliuksen sinfonioista. Sen arkaaisuus ja puhtaus, vapaa logiikka ja ilmavuus hakeutuu kohti selvästi modernimpaa ilmaisua. Teosta luonnehtii jollain tapaa häpeämätön, pidäkkeetön kauneus, eikä Kamu säästellyt sen esiin tuomisessa. Scherzon kimmeltävässä tekstuurissa ja välkähtelevissä, pystysuorissa aksenteissa oli jotain merellistä, ja koko osa oli kuin yhden olennon eheä, luonnollinen liikerata, vivahteikas ja nyörteä. Tässä osassa näin Kamun tyylin näyttävän täyden potentiaalinsa dynaamisen linjakkuuden ja sointikylläisen elävyyden yhteennivoutumisessa.
Sibeliuksen seitsemäs on merkittävä teos koko sinfoniakirjallisuuden mittapuulla, niin harvinaisella tavalla se muodostaa oman suljetun rakennelmansa. Seitsemäs on tiivis maailma joka liikkuu rajatulla, kiinteällä väripaletilla. Lisäksi se on kiehtovalla tavalla synteesi Sibeliuksen sävelkielestä ja sinfonisesta ajattelusta. Kamu kannatteli oivallisesti teoksen valoisaa, täysin sisäistä olemusta, joka on samalla kertaa keskitetty ja kohdistumaton, abstrakti, väkevä. Niin ikään Kamun tapa rakentaa jäntevää muotoa sai synteesinsä, ja mielestäni myös ideaalitilansa, kun sinfonia hahmottui dynaamisen janan sijasta jatkuvassa liikkeessä olevana pallona.
Seisaallaan taputtava yleisö sai ylimääräisenä sitä mitä halusi, väkevästi rytisevän ja pyöreästi laulavan Finlandian. Sibelius-festivaaleilla kuultiin sunnuntaina vielä kamarimusiikkia, mutta sinfoniakonsertit olivat ehdottomasti alkusoitto, joka saa odottamaan mitä Sinfonia Lahden ja Kamun yhteistyö tuo tullessaan.
Suomen Kansallisooppera 9.9.2011
Richard Wagner: Siegfried
Jürgen Müller, Colin Judson, Terje Stensvold, Esa Ruuttunen, Jyrki Korhonen, Sari Nordqvist, Catherine Foster, Terttu Iso-Oja, Tove Åman, Hanna Rantala.
Kansallisoopperan orkesteri / Leif Segerstam
Siegfried on Richard Wagnerin (1813-1883) Der Ring des Nibelungenin neljästä osasta monella tapaa helpoimmin lähestyttävä. Pohjimmiltaan se on mitä arkaaisin seikkailukertomus, jossa sankari kukistaa lohikäärmeen ja saa lopuksi neidon palkakseen. Read More →