Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Arvio: Säveltäjämestarin valoisa ja vakava puoli

Arnold Schönberg kotioloissa.

Radion sinfoniaorkesteri ja Sakari Oramo aloittivat pari vuotta sitten suurenmoisen, Arnold Schönbergin musiikkia esittelevän konserttisarjan. Säveltäjävalinta on oivallinen: monet tuntevat ”klassikotkin” kuten laulusarja Pierrot Lunairen vain levytyksistä, musiikkidraama Onnellisen käden kaltaisista harvinaisuuksista puhumattakaan. Sarjan aloitti jättimäinen Gurrelieder ja sen huipennuksena kuullaan – uudessa musiikkitalossa – keskeneräiseksi jäänyt ooppera Mooses ja Aaron.

Ennen syyskauden avajaiskonserttia pienehkö joukko entusiasteja oli kokoontunut kuulemaan Schönbergin tyttären (ja toisen 1900-luvun keskeisen säveltäjän, Luigi Nonon, lesken) Nuria Schönberg-Nonon muistoja isästään. Lämminhenkisessä tilaisuudessa kävi ilmi, miten tämä yksityishenkilönä oli huomattavasti hyväntuulisempi kuin mitä julkiset kirjoitukset, valokuvat ja ennen kaikkea musiikki antavat ymmärtää.

Tarinoinnin lomassa hieno pianisti Stefan Litwin valotti Schönbergin musiikin historiaa kunnioittavaa opetustapaa esittämällä Alban Bergin ja Anton von Webernin harjoitusteoksia. Mestarin omat, ensimmäiset todella atonaaliset pianokappaleet opus 11 hän soitti lavalle varta vasten tuodulla pystypianolla, jonka konstruktioon ns. moderaatio- eli hiljennyspedaali edelleen kuuluu. Modernista flyygelistä tämä toiminto nykyisin puuttuu, eikä sillä näin ollen enää täsmällisesti tavoita kappaleiden autenttista sävyä.

Varsinaisen konsertin toisella puoliskolla sai Suomen-ensiesityksensä Schönbergin oratorio Jaakobin tikapuut. Teoksen sävellystyö alkoi kehnoissa oloissa ensimmäisen maailmansodan vielä runnellessa Eurooppaa, kun ruoasta, lämmöstä ja rahasta oli pulaa. Tästä huolimatta säveltäjä sai kolmessa kuukaudessa orkestraatiota vaille valmiiksi oratorion ensimmäisen osan, mutta teos jäi lopulta kesken. Luonnosten perusteella sävellyksen täydensi 1960-luvulla Schönbergin oppilas Winfried Zillig.

Sävellysteknisesti oratorio on kiinnostava, sillä siinä säveltäjä viittaa ensi kerran dodekafoniaan: teos alkaa kuusiäänisellä toisteisella bassokuviolla, jonka päälle syttyvät soinnut täydentävät kromaattisen asteikon 12 säveltä. Vaikutelmani oli, että tekniikka, joka kymmenisen vuotta myöhemmin johti esimerkiksi suurenmoisiin Orkesterivariaatioihin, kaipasi jalostumista: varsinkin kappaleen alkupuoli on melkoista möykkää, josta oli vaikea poimia musiikillisia kiinnekohtia.

Solistit ja kolmeen osaan jaettu kuoro käyttävät runsaasti Pierrot Lunairesta tuttua puhelaulua, jossa rytmit ovat tarkkoja mutta äänen korkeudet suhteellisia. Modernin ihmisen uskonkamppailua käsittelevä teksti on täynnä kiinnostavia metaforia mutta vilahtaa niin nopeasti ohi, ettei tarttumapintaa ainakaan yhdellä kuulemalla synny. EMO Ensemblestä ja Tapiolan kamarikuorosta koottu laulajisto olisi myös voinut käsitellä rytmejä vielä tarkemmin.

Jane Manning. Kuva: Derek Tamea

Loppua kohden tekstuuri kirkastuu, mikä eittämättä kertoo myös Zilligin ammattitaidosta: erityisen koskettava oli Piia Komsin tulkitseman ”sielun” sanaton aaria, jolle jousisoittajien ponticellot antoivat kohottavaa tukeaan. Hanna-Leena Haapamäki vastasi kaikuna yhtä suloisesti vastakkaiselta parvekkeelta.

Illan kohokohta oli ilman muuta Jane Manningin Rso:n muusikoiden kanssa tulkitsema Pierrot Lunaire, avantgarden helmi vailla vertaa. Vuonna 1911 sävelletystä teoksesta kuulee joskus turhan kaunisteltuja esityksiä, mutta ei tällä kertaa: ironiaa ja kipeää kauneutta kabareemaisesti yhdistelemällä Manning vangitsi resitoimalla osuutensa ulkoa ja sai ensiluokkaista tukea Sakari Oramon ja kumppaneiden kamarimusiikista.

Konserttikauden aluksi kuultiin pätevä mutta hiukan tavanomainen tulkinta Johannes Brahmsin neljännestä sinfoniasta. Kyllä tässäkin musiikissa saisi hartsi välillä pöllytä! Ensimmäinen ja toinen osa kärsivät hienoisesta kiireestä, mutta oli erityinen ilo taas kerran kuulla Christoffer Sundqvistin pienimmällekin äänelle merkityksen löytävää klarinettitaidetta.

Arvio: Voittoisa Vivier ja halua sointiin

Claude Vivier

Helsingin Kamarikuoro esitti Kansallisoopperan kuivakkaassa Alminsalissa monipuolisen konsertin, jonka ehdottomana kruununa loisti kanadalaisen Claude Vivierin (1948–1983) 45-minuuttinen suurteos Journal. Konsertin avanneen Tomás Luis de Victorian (1548–1611) messun yhdistäminen 1900-luvun moderniin ilmaisuun osoittautui mielenkiintoiseksi ja toimivaksi ratkaisuksi. Kahden hyvin erilaisen tyylin asettaminen rinnakkain avaa uusia näkökulmia niin uuteen kuin vanhaan sekä houkuttelee vertaamaan niitä toisiinsa.

Kun uskonpuhdistuksen pelästyttämä katolinen kirkko sai Trenton kirkolliskokouksessa vuonna 1563 viimein lähes parikymmenvuotisen urakkansa päätökseen, se pyrki myös puhdistamaan katolisen kirkkomusiikin maallisista ja vastauskonpuhdistukselle vieraista elementeistä. Samalla se löysi musiikin epäviralliseksi pyhimykseksi Giovanni Pierluigi da Palestrinan (1526–1594), jonka sulavalinjaisessa ja konsonoivassa hengellisessä kuoromusiikissa sittemmin nähtiin myöhäisrenessanssin kukoistuksen saavuttaneen huippunsa.

Vaikka Palestrinan motiivit olivat ilmeisen itsekkäät, hän oli myös taitava säveltäjä. Renessanssin vokaalipolyfonian eli moniäänisen laulumusiikin esteettinen kauneus perustuu vuosisatojen aikana hioutuneeseen sävellystekniikkaan. Siinä melodinen ja äänenkuljetuksellinen sujuvuus, kontrapunkti, saavutetaan mahdollisimman ”laulullisin” keinoin. Toisin sanoen eri äänten välisen vuoropuhelun ja vuorovaikutuksen perustana ovat luontevat ja ilmeikkäät stemmat eli yksittäiset äänet: oikeaoppinen on samalla helposti laulettavaa.

Palestrina on kuitenkin vain yksi myöhäisrenessanssin mestareista, eikä ehkä edes musiikillisesti kiinnostavin. Yksi hänen menestyneimmistä aikalaisistaan oli espanjalainen, Roomasta oppinsa ammentanut Tomás Luis de Victoria. Vastauskonpuhdistuksen ideologialle uskollisen Victorian mukaan musiikin tuli ylistää Jumalaa ja innostaa kirkkokansaa. Ajalleen tyypilliseen tapaan hän käytti messuissaan, kuten nyt kuullussa O Quam gloriosumissa jo olemassa olevaa materiaalia mikä toi sinänsä hartaaseen messumusiikkiin uusia tasoja ja huumoriakin. Victoria siis parodioi joko omia sävellyksiään (tässä tapauksessa samannimistä motettiaan), mutta joskus myös maallisia, aikalaiskuulijoille tuttuja lauluja.

Parodiamessun idea oli oiva linkki Helsingin Kamarikuoron illan muuhun ohjelmaan. Erityisesti konsertin toisella puoliskolla kuultu, värikkäästi eläneen ja kuolleen Claude Vivierin Journal teki syvän vaikutuksen koko musiikinhistorian voimalla ja kuitenkin aivan omilla ehdoillaan. Neljään osaan jakautunut teos käy läpi sielun koko maanpäällisen vaelluksen Lapsuudesta (L’enfance) Rakkauden (L’amour) kautta Kuolemaan (La mort) ja Kuoleman jälkeiseen (Aprés la mort). Kuorolle, neljälle solistille ja lyömäsoittimille kirjoitettu teos on epäilemättä vaikea, mutta soi Helsingin Kamarikuoron ja Nils Schweckendiekin tulkitsemana vahvasti ja värikkäästi.

Osa upeasta soinnista saavutetaan jo Victorian tuntemin keinoin: teoksen tekstuureista ja sointihahmoista monet rakentuvat perinteisen vokaalipolyfonian äänenkuljetus- ja kontrapunktikonventioille; toisaalta Vivierin musiikillinen kieli on yhtä kotonaan konsonansseissa kuin dissonansseissa. Efektit, kuten erilaiset suhahdukset, huudahdukset, taputukset, puhelaulu sekä suun tilaa muuttamalla tehdyt yläsävel- ja äänenväriglissandot (-liu’ut) ovat täydellisesti balanssissa muun ilmaisun ja tekstin kanssa, mikä osoittaa säveltäjältään ihailtavaa kuoroinstrumentin hallintaa.

Säveltäjän itsensä pääasiassa kirjoittama teksti lainaa myös Lewis Carrolin teosta Jabberwocky (jatko-osa Liisalle Ihmemaassa), josta säveltäjä kaivaa lapsuuden hassua huumoria hikkoineen päivineen. Vaikka Vivierin ratkaisut voivat välillä vaikuttaa itsestäänselvyyksiltä (Kuolema alkaa matalien miesäänten mörinällä), tunnistettavien musiikillisten hahmojen, runsaan tajunnanvirtamaisen tekstin ja monikerroksisen sointimaailman yhteispelissä syntyy lapsuusmuistojen kaltainen moniulotteinen kokemus. Kuolema oli Vivierille ilmeisen ekstaattinen ja kiehtova aihe, mysteeri, joka on läsnä elämässämme.

Vivier usein kutoo kuoron tekstuureilla äänimaailman, jonka päälle mikrofonein kevyesti vahvistetut solistit tuovat teoksen tekstin – milloin laulun, milloin puhelaulun tai muin keinoin. Vivier siis luo itse akustiikan Alminsalin lähes kaiuttomaan teatteritilaan. Silkan soinnin kannalta huomattavasti haastavamman tehtävän edessä Helsingin Kamarikuoro olikin ensimmäisen puoliskon teoksissa.

Runsaskaikuiseen kirkkoakustiikkaan sävelletty Victorian messu soi Alminsalissa kuin äänieristetyssä laboratoriossa: urheat laulajat pyrkivät pitämään laulutekniikkaansa kasassa vailla pienintäkään akustista tukea. Ihailla täytyy oopperalaulajia, jotka onnistuvat kuulostamaan hyviltä tässä Kansallisoopperan pienessä salissa (heillä on toki yleensä tukenaan orkesteri).

Lähes yhtä paljon tilan kaiuttomuudesta kärsi Kaija Saariahon Écho! kahdeksalle laulajalle ja elektroniikalle vuodelta 2007. Säveltäjä kirjoittaa ohjelmalehtisessä: ”Kahdeksan laulajan luomaa musiikillista tekstuuria laajentavat [elektroniset] kaiut, viiveet ja resonoivat filtterit”. Luulisi, että tämänkaltainen ihmisäänen käsittely sopisi myös kaiuttomaan tilaan, mutta jostain syystä en vakuuttunut. Luonnollisen ja keinotekoisen soinnin välinen ero oli melko suuri, efektit ja ”aito” ääni eivät sekoittuneet niin kuten uskoisin säveltäjän tarkoittaneen. Kun sointi ei herää eloon, mitä jää jäljelle musiikista, joka elää soinnillaan enemmän kuin säveltaso-organisaatiollaan? Hienoimmat kokemukseni Saariahon parissa olen saanut, kun olen päässyt musiikin soivan pinnan sisäpuolelle, soinnin ja tekstin syliin maistelemaan sen kuulasta ja väräjävää ilmaisua. Nyt lopputulos oli ohut, jopa sihisevän digitaalinen. Vaikutelman täydensivät muuten mustassa salissa laulajien jaloissa pyörivät valkoiset jatkojohdot.

Kuorokonsertti Alminsalissa on musiikillinen kompromissi, jota en ymmärrä. Saariahon kohdalla tilannetta olisi saattanut auttaa elektronisesti lisätty yleiskaiku (jos sellaista jo oli, niin ei ollut tarpeeksi). Kuoroinstrumentti vaatii salin tai tilan siinä missä viulu kaikukopan: sen ollessa puutteellinen soitin kärsii kohtuuttomasti. Tällä kertaa ei edes yleisö ollut löytänyt Alminsaliin, joten pohdittavaa tilan käyttökelpoisuudesta jäi.

Helsingin Kamarikuoron konsertti oli sisällöltään ja esittäjiensä puolesta varmasti yksi Juhlaviikkojen huippukohtia ja vahva näyttö HKK:n nykykunnosta. Vakuuttavan ja luotettavan johtajansa Nils Schweckendiekin komennossa ja kuoron keskuudesta nousevien erinomaisten, persoonallistenkin solistiensa ansiosta sen konsertit ovat sykähdyttäviä elämyksiä. Vaikka kuoron slogan ”Halua sointia” jäi tällä kertaa puolitiehen, Vivierin Journalin upea tulkinta kohotti ainakin oman mieleni arkikokemusten tuolle puolen.

Arvio: Korkeakulttuuri laajenee, mutta hitaasti

Oortin pilvi. Kuva: Discover Magazine.

Helsingin kaupunginorkesterin Soivat planeetat -konsertissa saimme kuulla Gustav Holstin klassikkoteoksen lisäksi kuusi tuoreempaa avaruusvisiota aikamme säveltäjiltä. Tähtitieteilijä Esko Valtaoja murjaisi konserttia edeltävässä keskustelutilaisuudessa provokatiiviseen tapaansa, että vasta tämän konsertin myötä korkeakulttuuri on hiljalleen ryömimässä tälle vuosituhannelle. Hänen mukaansa korkeakulttuuri katsoo mieluummin taaksepäin historiaan kuin eteenpäin tulevaisuuteen ja on muutenkin kovin perinteisen ihmiskeskeistä.

Pinnalta katsoen Esko näyttää olevan oikeassa. Gustav Holstin Planeetat Op. 32 vuodelta 1917 edustaa juuri sellaista turvallista nojatuolimusiikkia, jonka visiot eivät tunnu yltävän aamutakkia ja tohveleita pitemmälle. Oli onnistunut idea liittää teoksen jatkeeksi Colin Matthewsin Pluto-planeetta (Pluto, the Renewer vuodelta 2000). Matthewsin teos jatkoi saumattomasti Holstin Neptunuksesta ja hienovaraisella tavalla kuljetti Holstin teoksen ilmaisua hurjempiin sfääreihin. Vasta nyt kuulijalle avautui mittaamaton avaruus kaikessa armottomuudessaan. Naiskuoro Philomelan eteerisiä sointeja Holstin Planeettojen viimeisessä osassa varjostivat pienet intonaatio-ongelmat ylärekisterissä.

Väittäisin, että ne 1900-luvun teokset, joiden ilmaisu on laajentanut radikaalilla tavalla perinteistä tapaa kokea musiikin tila–aika -ulottuvuuksia, eivät välttämättä ole nimetty avaruustermein. Tällaisia teoksia ovat mm. Stockhausenin Gruppen (1957), Boulezin Répons (1984) ja Nonon Prometeo (1985). Juuri näissä teoksissa Valtaojan parjaama ”korkeakulttuuri” on antanut oman panoksensa nykyihmisen kosmisen tajunnan suuntaamiseen kohti tuntematonta.

Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden Ad astra –projektiin tilaamista pienimuotoisista sävellyksistä erottui edukseen Brett Deanin Komarov’s Fall (2006). Teoksen alun soolojousten huiluäänet ja niihin yhtyvät huilut ja kahisevat lyömäsoittimet loivat maagisen odotuksentäyteisen ilmapiirin. Mielikuvituksellinen orkesterinkäyttö paisui lopulta elokuvamusiikkia muistuttavaan mahtipontisuuteen, kunnes teos taittui lopussa scelsimäisen jännittävään kenttään. Matthias Pintscherin towards Osiris (2006) ja Mark-Antony Turnagen Ceres (2005) soivat jykevän vaskipainoitteisesti. Kaija Saariahon Asteroid 4179: Toutatis (2005) on pieni lohkare Adriana mater -oopperan maailmasta.

Kantaesityksenä kuultiin Kimmo Hakolan Le nuage d’Oort. Konsertin väliajalla Esko Valtaoja kertoi, että Oortin pilvi on keräytymä avaruusjätettä aurinkokuntamme kaukaisimmilla rajoilla. En onnistu käsittämään Hakolan teosta muuten kuin hahmottamalla sen kasaumaksi musiikillista jätettä. Le nuage d’Oort on ote musiikillista päiväkirjaa, jossa ajelehtii estottomana tajunnanvirtana ilman syyn ja seurauksen logiikan kahleita sarja enemmän tai vähemmän tuttuja musiikillisia identiteettejä. Kimmo Hakola tuntuu vihjailevan, että tämä on säveltäjän osa nykyisessä sivilisaatiossamme: historian aikana kasautuneen musiikillisen jätteen loputon jälleenkierrättäminen. Samanlaista estetiikkaa löytyy runsaasti myös visuaalisen taiteen ja kirjallisuuden parista. Pieni epäilys hiipii mieleeni: voisiko olla kyse siitä, että säveltäjä Hakola on tällä kertaa laskenut riman vähän liian alas. Ilmaisun vapauden vastapainona tietty tekninen kurinalaisuus tekisi terää.

John Storgårdsilla on taito elävöittää pölyttyneemmätkin teokset (Holstin Planeetat) ja saada kompleksisemmat partituurit (Pintscher, Dean) hengittämään luontevasti. HKO soitti läpi konsertin innoittuneen iskevästi. Oli mukava huomata, että Finlandia-talon yleisössä näkyi jonkin verran myös nuorempaa väkeä.

Arvio: Miellyttävä mutta tylsähkö pianokonsertto

Yefim Bronfman ja Esa-Pekka Salonen. Kuva: Anne Cusack / LA Times

Esa-Pekka Salosen Pianokonsertto on syntynyt onnellisten tähtien alla. Sillä on arvovaltaiset tilaajat (New Yorkin filharmonikot, BBC, Ranskan radio, Pohjois-Saksan radio) ja vakioesittäjänä Yefim Bronfman. Lisäksi säveltäjä voi itse johtaa teostaan maailman huippuorkestereiden kanssa. Näillä eväillä saadaan uusi teos suurten yleisöjen kuuluville.

Puolituntiseen konserttoon mahtuu mm. jazz-vaikutteita, ilakoivia etnorytmejä ja romanttista hehkua Rahmaninovin tyyliin. Parhaimmillaan laajasta vaikutteiden kirjosta voi syntyä mielenkiintoinen ja elävä mutta silti eheä kokonaisuus, kuten vaikkapa Luciano Berion ja Kalevi Ahon teoksissa. Tällaisena Salosen pianokonsertto ei kuitenkaan hahmotu, vaan jää kokoelmaksi erilaisia hetkiä.

Musiikki soljuu eteenpäin tehden usein nousevaa liikettä, ikään kuin pyrkien johonkin. Ajoittaisista terävän rytmisistä jaksoista huolimatta päällimmäiseksi vaikutelmaksi nousee lavea linjakkuus. Harmoniat ovat pehmeitä, toisinaan lähes romanttisia. Konsertto on miellyttävää kuunneltavaa, mutta terä, purupinta ja punainen lanka puuttuvat.

Vaativa piano-osuus sisältää myös monenlaisia ilmaisukeinoja. Bronfman tulkitsi Salosen musiikkia virtuoosisella ja pontevalla otteella.

Debussyn La Mer soi Salosen johtamana elegantisti ja hillitysti. Väliaikaiset huipennukset olivat kuin patoutuneen tunteen pidättyneitä ilmauksia. Varsinainen volyymi säästettiin vaikuttavaan loppuun. Jousten kimmeltävät kuviot toisessa ja kolmannessa osassa hehkuivat satumaisella säihkeellä. Philharmonia-orkesterin muusikot toteuttivat kapellimestarin toiveet taidolla ja tarkkuudella.

Tarkkuus ja kontrolli hallitsivat myös Stravinskin Kevätuhrin tulkintaa – jopa siinä määrin, että joissakin kohdissa runsaampi irrottelukin olisi voinut olla paikallaan. Upeaa oli kuitenkin kuunnella huippuorkesterin herkkyyttä, voimaa ja iskevyyttä Kevätuhrin hypnoottisissa käänteissä.

Arvio: Sähköistä intensiteettiä ja äärimmäistä haurautta

Kimmo Hakola. Kuva: Saara Vuorjoki

Sunnuntain alkuillan sadekuurot virittivät sähköisen odottavan tunnelman Meta4-kvartetin konserttiin kerääntyneelle yleisölle. Odotukset palkittiinkin intensiivisellä konserttielämyksellä.

Konsertin avasi Antti Tikkasen intensiivinen tulkinta Kimmo Hakolan (s.1958) sooloviuluteoksesta A même les échos (1988). Suurimmaksi osaksi vimmaisesti riehuva teos haastaa esittäjänsä kaivamaan soittimestaan ulos laajan kirjon ääniä säveltasoista hälyn rajamaille asti. Aikansa modernismille uskollisena äänipalettia laajennetaan myös soittimen ulkopuolisiin ääniin: muusikko tuottaa ääniä jalkojen iskuilla ja aivan lopussa myös viheltämällä. Teoksen alkupuolen riehakkuudelle muodostaa tehokkaan vastapainon loppupuolen hauraasti laulava hidas jakso, joka yhtäkkiä riistäytyy hetkeksi mustalaismusiikista muistuttavaan katkelmaan palatakseen taas lopuksi rauhalliseen tunnelmointiin. Tikkasen keskittynyt esitys vangitsi kuuntelemaan – teoksen jokainen yksityiskohta soi vakuuttavan harkitusti ja musikaalisesti vailla minkäänlaista robottimaisuuden tunnelmaa.

Ilta jatkui koko Meta4:n voimin Hakolan läpimurtoteoksiin lukeutuvalla 1. jousikvartetolla (1986). Jo teoksen energinen ja rytmikäs aloitus osoitti ensemblen yhteissoinnin olevan saumattoman hioutunutta. Rytminen tarkkuus ja soittajien välinen balanssi ovat huippuluokkaa. A même les échos’a huomattavasti laveammin ja pitkälinjaisemmin soiva kvartetto antaa jo viitteitä Hakolan myöhemmästä säveltäjäkehityksestä: piristävän häpeilemättömästi runsaasti terssejä sisältävät harmoniat osoittavat Hakolan taituruuden rikkaasti soivien ja korvaa hivelevien harmonioiden saralla. Muotokaan ei jää Hakolalla altavastaajan asemaan: teos hahmottuu laajana orgaanisena kaarroksena, jossa liikutaan sulavasti hektisistä ryöpyistä hauraisiin sointeihin ja lähes ajan pysäyttäviin jäätyneisiin tilanteisiin. Niinikään Hakolan taukojenkäyttö on tehokasta ja luo voimakkaan, odottavan tunnelman. Rikas sointipaletti liukuu muhkean rehevistä harmonioista aina Helmut Lachenmannin jousikvartettiteokset mieleentuoviin hälymaailmoihin. Meta4:n antaumuksellinen tulkinta ei jättänyt toivomisen varaa. Hakolan hieno teos sai arvoisensa, upean esityksen.

Väliajan jälkeen päätösnumerona kuultiin Ludwig van Beethovenin (1770-1827) myöhäistuotantoon kuuluva B-duuri-kvartetto op. 130/133 (1825/1826). Laajuutensa puolesta jo sinällään kokonaiseksi konserttiohjelmaksi riittävä sävellys soi Meta4:n voimin uskomattoman energisesti ja vaivattomasti – selvästikään konsertin ensimmäisen puoliskon vaativa ohjelmisto ei ollut uuvuttanut esittäjiään. Beethovenin sävelkieli taipui kvartetin käsissä sujuvan notkeasti esittäjiensä oloiseksi, intensiivisyydessään herpaantumattomaksi kokonaisuudeksi. Varsinkin viidennen osan (Cavatina. Adagio molto espressivo) lähes aineettoman rauhalliset jaksot soivat lumoavan keskittyneesti. Toinen osa Presto piti erittäin vauhdikkaalla tempollaan lujasti otteessaan, vaikkakin hiljaisimmat nopeat paikat jäivät artikuloinniltaan aavistuksen sumeiksi.

Ensimmäisen konsertin perusteella Meta4:n kolmen konsertin sarja Helsingin juhlaviikoilla antaa luvan odottaa paljon. Peräkkäisinä iltoina esitettävät kolme eri ohjelmaa laajoine ja vaativine teoksineen on vähintäänkin kunnioitettava suoritus. Gloria Kulttuuriareenan lähes täpötäyden salin yleisö sai varmasti nautintoa kaikille aisteilleen. Erityismaininnan ansaitsee Ari ”Valo” Virtasen tyylikkäästi toteuttama lavan valosuunnittelu, joka toi piristävän lisänsä hienoon konserttikokemukseen.