Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Arvio: Pysähtynyttä oopperaa

Rodion Stsedrin saa Venäjän valtionpalkinnon presidentti Putinilta.

Joskus turhan suuret odotukset kostautuvat. Olen kuullut Mariinski-teatterin orkesteria Valeri Gergijevin johdolla kerran aiemmin, jolloin Pietarin filharmonian salissa Skrjabinin Ekstaasirunoelma lihaisine trumpetteineen ja polttavan hehkuvine jousineen painui lähtemättömästi mieleeni.

Nyt, vuosia myöhemmin, ilta Rodion Stsedrinin Lumotun vaeltajan parissa jätti olon perin hämmentyneeksi. Stsedrin tunnetaan maailmalla etupäässä balettimusiikista, jota hän on säveltänyt runsaasti vaimonsa Maja Plisetskajan tanssittavaksi. Näistä tunnetuin lienee konserttinumeronakin esitettävä, aivan viehättävä Carmen-sarja. Sitten on huumorilla ryyditettyä neoklassismia, kuten pianohumoreski ja pikkukappale Albenizin tyyliin, harmittomia mutta ihan hassuja kappaleita molemmat.

Uusklassismi on hankala tyyli, asiat kun on enimmäkseen saatu sanottua jo kauan sitten, usein vieläpä hyvin. Viimeksi mainituissa yhteyksissä Stsedrinin kuudenkymmenen vuoden takainen sävelkieli kuitenkin toimii. Lumotussa vaeltajassa – oopperassa 2000-luvulta – ei.

Neuvostosäveltäjien liiton pitkäaikaisen puheenjohtajan säveltämässä musiikissa on toki kauniita ja taiten orkestroituja kohtia, kuten kuoron soimaan jättämiä eteerisiä klustereita tai etäännytettyä kansanlaulumelodiikkaa. Aivan loppupuolella toivat piristystä antheilmainen sireeni ja patarummun glissandot. Mutta enimmäkseen ihmettelin, kuinka musiikista oli saatu niin kertakaikkisen pysähtynyttä. Säveliä oli kyllä aseteltu taidokkaasti peräjälkeen, mutta niistä oli riisuttu lähes kaikki merkityksellisyys ja ilmaisuvoima. Kaikki oli kuultu jo aiemmin, ja toisteinen, jankkaava satsi kuulosti impotentilta.

Etukäteispuffeissa jostain syystä aina mainittujen balalaikan ja muiden kansansoittimien musiikkiin tuoma eksotiikka oli höyhenenkevyttä. Tataarien tanssillisesta hevoskohtauksestakin puuttui meininki.

Kuoron työskentelystä sai välillä vaikutelman, että olisimme olleet seuraamassa harjoitusta. Muuten olkien täyttämä, monitasoinen näyttämökuva hidastettuine sadonkorjuubaletteineen oli kaunis, mutta nuotteja pläränneet ja välillä korvia tai neniä rapsutelleet kuorolaiset tekivät tahattoman brechtiläisen vaikutuksen. Ehkä vieras sali ja etäisyys orkesteriin vaikuttivat, mutta varsinkin miesäänten sävelpuhtaus oli ajoittain melko horjuvaa. Aleatoriset kohdat olivat epämääräisiä.

Orkesteri oli kokonaisuudessaan aivan liian epäpuhdas ja -tarkka voidakseen tällä kertaa tulla verratuksi huippukokoonpanoihin. Tosin ykköstrumpetti oli nytkin mehevä, ja aina ajoittain muutkin vasket ja soitinryhmät innostuivat rosoiseen alkuvoimaan.

Illan kolme solistia olivat komea- ja kaunisäänisiä ja eläytyivät voimakkaasti rooleihinsa, joiden ilmaisuun kuului välillä ihmeen ärsyttävää anemiaa. Sävelpuhtaus oli kyllä heilläkin, Stsedrinin pieniin ja suuriin sekunteihin paljolti nojaavan melodiikan keskellä, välillä liian epämääräistä ja harmaata.

Jos suomalaiset muusikot joskus luetteloivat saavutuksiaan, ei Venäjällä olla pekkaa pahempia: säveltäjä Stsedrinistä saamme tietää, että hänelle on myönnetty muun muassa Davosin maailman talousfoorumin kristallipalkinto, 3. luokan kunniamerkki ”palveluksista isänmaalle” sekä Pittsburghin sinfoniaorkesterin Vuoden säveltäjän arvonimi.

Voi tietysti olla, että minulta jäi kokonaan tavoittamatta jokin Lumotun vaeltajan myyttis-venäläinen aspekti, ja arvioni on kohtuuton. Mariinski-teatterin ohjelmistossa olisi kuitenkin ollut tällä hetkellä Tsaikovskin Patarouva ja Jevgeni Onegin, Borodinin Prinssi Igor ja kiinnostavalta vaikuttava kolmen yksinäytöksisen oopperan Gogoliadi. Olisivatpa tuoneet Kansallisoopperaan mieluummin jonkin näistä!

Arvio: Ekspressiivisyyttä monessa muodossa

Patricia Kopatchinskaja isänsä Viktorin kanssa. Kuva: Marco Borggreve

Jos Patricia Kopatchinskajan tassuttelusta lavalle paljasjaloin ei vielä ollut saanut vinkkiä, viimeistään Arnold Schönbergin viulukonserton avaavalla kohotahdilla tuli selväksi, että paikalla oli hieman toisenlainen viulusolisti, sellainen, joka ei haurasta ääntä pelkää.

Schönbergin kummallinen konsertto herättää ristiriitaisia tunteita: yhtäältä käy selväksi säveltäjän miltei pakkomielteinen kiinnostus ekspressiivisyyteen, jota laajat dissonoivat soinnut, herkeämätön intensiteetti ja solistin laajat hypyt ja hankalat kolmois- ja nelosotteet ilmentävät. Toisaalta, kuten säveltäjän erääissä muissakin teoksissa, on emotionaalinen vaikutelma välillä kuivakka ja akateeminen.

Kopatchinskajan vauhdikas temperamentti teki teokselle hyvää. Ihailin viulistin artikulaation monimuotoisuutta, vikkelien jaksojen vastaanpanematonta svengiä ja huiluäänten kirkkautta. Torinolaisesta Giovanni Pressenda -viulusta hän sai tumman ja lämpimän soinnin.

Radion sinfoniaorkesterikin soitti hyvin, vaikka kapellimestari Ilan Volkovin olisikin välisoitoissa suonut erittelevän tiheän kontrapunktin Haupt- ja Nebenstimmejä vielä enemmän. Orkesterin entinen konserttimestari Hannele Segerstam oli kirjoittanut käsiohjelmaan poikkeuksellisen henkilökohtaisen, siksi myös mielenkiintoisen esittelytekstin.

Ylimääräisenä saatiin nähdä ja kuulla täydellisesti ajoitettu, alle minuutin mittainen hetki musiikkiteatteria. Villin pikkukappaleen elementit soittajan ääntelyineen olivat osin samoja kuin Jörg Widmannin harmittoman oloisessa Con Briossa, joka taas sai pohtimaan huumoria vaikeana lajina. Puhaltajille kirjoitetut suhistelut Beethoven-fragmentteihin yhdistettyinä toivat mieleen Spike Jonesin ja PDQ Bachin kieli syvemmällä poskessa mutta juurevammin tekemän musiikin.

Väliajan jälkeinen espanjalaisväritteinen ranskalaismusiikki oli parhaimmillaan Maurice Ravelin Bolerossa, jonka hypnoottisesta otteesta Jani Niinimäen pikkurumpu paljolti vastasi. Mieleen jäi erityisesti Jussi Särkän fagottisoolo.

Colin Matthewsin orkestroimista Claude Debussyn preludeista en aivan vakuuttunut. Rytmit, varsinkin ensimmäisessä osassa, olisivat voineet kuulostaa espanjalaisemmilta – siis pidättyneellä, arvokkaalla tavalla intohimoisemmilta – ja kapellimestari Volkov olisi kenties voinut tässä auttaa. Toisen osan alussa cornot fraseerasivat hyvin kauniisti, vaikka samaisen osan loppu hieman lipsahtikin.

Arvio: Dramaattinen ja mukaansatempaava Johannes-passio

Ian Honeyman

Helsingin kamarikuoro ja Helsingin Barokkiorkesteri esittivät sunnuntai-iltana Kallion kirkossa niin koskettavan ja mukaansatempaavan näkemyksen J.S. Bachin Johannes-passiosta, ettei ole vaikea ajatella tämänkin kirkkodraaman olleen aikanaan hyvin henkilökohtainen kokemus niin säveltäjälleen kuin esittäjilleen ja yleisölleen. Read More →

Arvio: Kodikas sävellyskonsertti

Kuva: Maarit Kytöharju

Sävellyskonsertti perisuomalaisena instituutiona on pahimmillaan jäykähkö rituaali, johon säveltäjä on kerännyt kokoon kaiken esittämättä jääneen tuotantonsa. Sellaisen konsertin kansoittavat säveltäjän sukulaiset ja tuttavat pelkästä velvollisuudentunnosta. Kuten ennalta saattoi arvata, ei Jovanka Trbojevic suostunut seuraamaan kangistuneita kansallisia kaavojamme. Ovien avautuessa Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisaliin kutsui miellyttävän levollinen musiikki yleisöä astumaan peremmälle. Konsertin muusikot, säveltäjä pianon ääressä, improvisoivat Trbojevicin filmimusiikin pohjalta (Erja Dammertin ohjaama dokumenttielokuva Arvoitusten huone vuodelta 2006). Improvisoinnissa erityisesti laulaja Aija Puurtinen tuntui olevan omassa elementissään: hän sai aikaan laajan skaalan mitä erikoisempia ääniä vikinöistä korahduksiin mikrofonin välityksellä. Samalla nämä ”ääniefektit” sulautuivat elimellisesti muiden soittamaan musiikkiin. En voinut välttyä pieneltä pettymyksen tunteelta sinä hetkenä, kun improvisaatio loppui ja ”virallinen” konserttiosuus alkoi. Onneksi Jovankan sympaattiset välijuonnot pitivät yllä välittömyyden tunnelmaa.

Konsertin alkupuoliskolla kuulimme kolme kantaesitystä:

Ensimmäinen teos oli Ismo Eskelisen tilaama ja kantaesittämä soolokitarateos Hysteria (2005-2007), joka perustuu T.S. Eliotin samannimiseen runoon. Kestoltaan laaja ja kitaran soittotapoja monipuolisesti hyödyntävä teos sai innoittuneen ja mukaansatempaavan esityksen. Aivan hysteriaan saakka musiikki ei päässyt yltymään, rauhoittajana taisi toimia runon peribrittiläinen iltapäivätee puutarhassa.

Hello, darling – nothing personal! –vokaaliteoksen oli nähtävästi tarkoitus olla koominen stand up –numero. Esittäjien (Aija Puurtinen, laulu ja Jovanka Trbojevic, piano) huomio tuntui siinä määrin jähmettyvän nuotinluvun ongelmiin, ettei esityksessä päässyt syntymään vapauttavaa kommunikointia yleisön kanssa. Niinpä teoksen tekstinä toimiva huvittavan-traaginen SMS-viestiin perustuva anekdootti jäi ainakin minulle hieman hämäräksi. Piano-osuuden säestyskuviot toivat jotenkin etäisesti mieleen Francis Poulencin laulut.

The Ashvamedha Horse sähkökitaralle ja nauhalle on syntynyt oheistuotteena konsertissa väliajan jälkeen kuullusta laajasta radiofonisesta teoksesta. Intialaiseen mytologiaan liittyvän teoksen ensimmäisessä osassa Raoul Björkenheimin melodisesti tarinoiva sähkökitara ja nauhalta kuuluva vesilammikoissa ravaava yhtenään hirnahteleva hevonen tuntuivat edustavan kahta toisilleen täysin vierasta maailmaa. Toisessa osassa maailmat vähitellen löysivät toisensa ja sähkökitaran soinnut sulautuivat höyryveturiksi muuntautuviin hevosääniin. Rytminen draivi vapautui liikkeelle ja musiikki fiilisteli klubimaisesti. Kolmannessa osassa syntyi erityisen kaunista ja koskettavaa musiikkia, kun Björkenheim soitti heleitä huiluääniä jousella ja nauhalta kuului etäisenä kontrastina hiljaista metallista kohinaa.

Konsertin päätöksenä ja huipennuksena väliajalla hieman harventunut yleisö keskittyi kuuntelemaan viime syksynä Prix Italia -kilpailun voittanutta 40-minuutin kestoista CreationGame-teosta. Radiofoninen ”luomiskertomus” kuuluu yhdessä Heart in a Plastic Bag (2003-2005) –oopperan kanssa Trbojevicin pääteoksiin. Olin kuunnellut CreationGamen aikaisemmin radiosta, mutta vasta nyt kamarimusiikkisalin ihanteellisissa äänentoisto-olosuhteissa kuultuna teoksen monitasoinen ja rikas äänimaailma pääsi oikeuksiinsa. Trbojevic on tehnyt tiivistä yhteistyötä ääniteknikko James Andeanin kanssa. Jyrki Kiiskisen kirjoittama teksti onnistuu yhdistämään lapsenmielisen leikkisyyden ja järkyttävän vision ihmisen pohjattomasta raadollisuudesta. Jovankan omat lapset Vuk ja Tara lukevat tieteellis-raamatullista tekstiä raikkaan spontaanisti, juuri niin kuin lapsilla on tapana tehdä. Oman lisänsä konserttiversion kantaesitykseen toivat Aino Palmun suunnittelemat valokuviot konserttisalin takaseinälle.

Arvio: Yhteispohjoismainen kvartetti tarjosi lauantai-illan huumaa

Ohjelmatietojen mukaan Arvid Engegård ja Jan-Erik Gustafsson tekivät päätöksen Engegård-kvartetin perustamisesta Lofoottien keskiyön auringon alla. Se oli hyvä päätös, varsinkin kun he onnistuivat kiinnittämään mukaan yhtyeeseen Atle Sponbergin ja Juliet Joplinin.

Konsertin alkoi ohjelmajärjestyksen muutoksella ja Bartokin viides jousikvartetto sai Mozartin sijasta toimia avausnumerona. Bartokin kvarteton ensiosa nappasi yleisön haltuunsa vaivattomalla, mutta runsaasti turbosävyjä sisältäneellä tulkinnallaan. Toinen ja neljäs osa olivat suvantoja muutoin energisessä teoksessa. Kolmas osa scherzo Alla bulgarese pulppusi eloisasti aina hassuttelevaan loppuunsa saakka ja finaalista kvartetti otti lähestulkoon kaiken irti osaten vielä säästää teoksen päättäneeseen nousuun riittävästi voimia. Esitys oli sekä detaljeiltaan että kokonaisuutena loistokas, eikä jättänyt juuri toivomisen varaa – jos oikein pitäisi etsiä, niin ehkä hiljaisimpia sävyjä olisi voinut viedä vielä pitemmälle, kenties soittimien rajat olivat tässä vastassa.

Mozart sävelsi preussilaiskvartettojensa sello-osuudet teosten tilaajan, Preussin kuningas Fredrik Wilhelm II:n toivomuksesta, ajan tyylistä poiketen solistisiksi ja teknisesti vaativiksi. Konsertissa esitetty preussilaiskvartetto B-duuri KV 589 sisälsikin runsaasti sellolle ja vuorotellen muille soittimille kirjoitettua vuoropuhelua, missä jäljittely oli tarkkaa ja nopeaakin, kuten saimme kuulla.

Ohjelmajärjestyksen muutoksen alkoi ymmärtää, kun Bartokin vyörytyksen jälkeen sai nautiskella kvartetin kommunikoivasta soittotavasta, joka antoi aina tilaa toisille kuunnellen tarkasti musiikin hengitystä. Mozartissa saattoi myös kuulla yhtyeen eri jäsenten esimerkillisesti jäsenneltyjä sooloja ja Sponbergin ja Joplinin muutoinkin mainio työskentely kohotti koko yhtyeen lentoon. Unohtamatta lainkaan Gustafssonin upeita sooloja ja Engegårdin hienoa viulismia.

Väliajan jälkeen seurasi konsertin viimeinen teos, Maurice Ravelin jousikvartetto F-duuri. Sen ensimmäisessä osassa Allegro moderato, Très doux (hyvin suloisesti) yhtye soi samettisen pehmeästi ja Joplinin alttoviulusoolot suorastaan riipaisevan kauniisti. Toisen osan rytmikkäät pizzicatot olivat mukaansa tempaavia. Kolmannessa osassa Très lent oli Engegård-kvartetin soitto parhaimmillaan kuulostaen ihanan haltioituneelta. Tässä sai myös kuulla sellaisia pianissimo-sävyjä, mitä konsertin alussa vähän ehti kaivata. Teoksen viimeisessä osassa vaihtuivat harmonioiden muodostamat sävyjen häivähdykset nopeasti välkähdellen ja teos päättyi monien vaiheidensa jälkeen briljantisti.

Konsertin huolella laaditussa ohjelmatekstissä, minkä oli jälleen laadukkaasti kirjoittanut Antti Häyrynen, kerrottiin Ravelin tavoitelleen kvartetossaan orkestraalisia tehoja, mikä toteutui tänä lauantai-iltana mainiolla tavalla. Ne, jotka ovat hiljattain seuranneet Ylen Teemalta brittisarjaa Kamomillapiha, saattoivat huomata, että siinä oli Ravelin kvarteton toista osaa käytetty lähtökohtana jousiorkesterille sävelletyssä musiikissa – ja siinä tuo orkestraalisuus saa lisää potkua.

Engegård-kvartetti palkitsi läsnä olleen harvalukuisen, mutta sitäkin innokkaamman yleisön peräti kahdella encorella. Nämä teokset spiikkasi hauskasti Atle Sponberg, joka siirtyi näihin teoksiin primakseksi. Ensimmäinen kappaleista oli eläväinen sovitus sambahitistä Tico tico ja toinen Astor Piazzollan räjähtävä Shark. Nämä soitettuaan kvartetti lähti reippaasti ja hyväntuulisesti naureskellen kohti uusia seikkailuja.

Ps. Muuten toivottavasti Gustafsson saa ensi tilassa tasoisensa raskaan sarjan soittimen. Tämän kertaisesta tuntui bassosointi olevan hukassa.