Category Archives: Kirjoittajat

25.-29.3. Minun on heti Kaapelitehtaalta selvittyäni laittauduttava Bolognaan, opettamaan ja tapaamaan Umberto Ecoa. Hän on perustanut Bolognaan Scuola superiore di studi umanistici instituutin, jonka johtokuntaan minulla on kunnia kuulua. Mutta Econ tunnen jo vuodesta 79. Nykyisin hän on niin kuuluisa, ettei sillä ole vertaa, se ylittää jopa filmitähdet. Viimeksi kun näin hänet Cosenzassa Calabriassa viime marraskuussa, hän piti kongressissa vain yhden julkisen luennon, mutta se tukki koko kaupungin liikenteen. Hän ei ollut päästä pitämään omaa puhettaan. Mutta Bologna on varmaan ainoa paikka, missä hän saa liikkua privaatisti. Kaikki hänet tietenkin tuntevat, mutta pysyttäytyvät etäisyyden päässä.

Tapaan häntä myös illallisilla hänen kollegansa taidehistorian naisprofessorin kotona eräässä palatsissa ja Feltrinellin kirjakauppaketjun omistajan Bortronien luona. Lisäksi tapaan hänet hänen toimistossaan Via Marsala 26:ssa, jossa em. instituutti sijaitsee. Hän esittelee ylpeänä työhuoneensa:” Tämä on ovaalin muotoinen – Clintonilla oli samanlainen Valkoisessa talossa. Ainoa ero on vaan ettei minulla ole Monica Lewinskia”.

Yritän taivuttaa hänet tulemaan maailmankongressiimme kesäkuussa. Ensi alkuun se on aivan mahdotonta, mutta sitten hän harkitsee, ehkä päiväksi, koska on Berliinissä sitä ennen.

Bologna on kyllä viehättävä katettuine katuineen ja kaikessa kampuksen leima, opiskelijoita 100 000. Muistan Teatro Comunalen vuodelta 1985, jolloin täällä oli Busoni symposium, ja Doktor Faust esitettiin uudella lopulla, jonka oli säveltänyt Antony Beaumont. Kohdassa, jossa kuullaan Busonin sävelmä All’Italia, oli lavalla Alitalian lentokone, josta laulajat astuivat ulos. Mutta Faustista oli tehty alppikiipeilijä.

Väitös oppiaineessamme. Tämä on aina tapaus. Laittaudun kustokseksi, ja kun kaikilla on frakit ja haluan jotenkin erottua ja panen kaulaani bulgarialaisen kunniatohtorin metalin. Read More →

Kutsu tuli, juhlapuku ja kunniamerkit, hauskaa – ja illalliset. Laittauduimme parhaisiimme. Finlandia-talon vaatenaulakolla muuan herra – jolla oli vain yksi kunniamerkki – käyttäytyi röyhkeästi. Luuli, että olin etuillut jonossa. Hän vaikutti joltain vuorineuvokselta. Juhla alkoi. Sibeliuksen Oma maa, ylevää. Melartinin viulukonsertto oli peruttu. Sääli, olisin tarkistanut kantaani tästä säveltäjästä joka oli parhaimmillaan miniatyyreissä, sellaisissa kuin Balladi: Kaksi joutsenta, pianolle op. 5 nr. 1, ihastuttava wagneriaanis-symbolistinen helmi. Mutta solisti oli sairastunut ja tilalle hälytetty vuorokaudessa Petteri Iivonen, joka soitti Sibeliuksen konserton. Hämmästyttävä taidon näyte, rytminen tarkkuus ja briljanssi.

Väliajalla tapasimme Pajamot. Saatoin onnitella Akatemian historiikista, arvoteos. Mutta väliajan jälkeen… vuorossa oli viihteellinen tunnin mittainen kooste Akatemian historiasta, jota kehysti gangsterielokuvasta lainattua rekvisiittaa ja vitsailua. Ei naurattanut ollenkaan. Kannatan kyllä cross-overia kun se tapahtuu sille sopivassa yhteydessä, mutta en tällaista tilannetajun puutetta. Jos ihmiset on kutsuttu paikalle arvokkaimman kategorian juhlaan suurella työllä ansaituin kunniamerkein on irvokasta joutua katsomaan amerikkalaistyyppistä viihdettä. Sellaisesta muuan saksalainen sosiologi käytti kuvaavaa nimitystä: symbolinen väkivalta.

Juhla huipentui Sibeliuksen Finlandiaan. Kuorot saapuivat käytäville, saatiin stererofoninen tilaefekti ja Leif Segerstam kääntyi yleisön puoleen: kaikki mukaan. Tervetullut idea, testi sille toimisiko Finlandia kansallishymninä, kuten on viime aikoina ehdotettu. Ei toiminut! Finlandia perustuu aivan liikaa aitosibeliaanisesti ja fennougrisesti yhden ja samaan motiivin liki muuttumattomalle rotaatiolle eli kierrätykselle – minkä tekniikan Sibelius oli ottanut kansanlaulusta James Heposkosken mukaan. Joukkolauluna tämä on hyvin yksitoikkoista. Paciuksen Maamme-laulussa on vaihtelevia rytmejä ja intervalleja, myös hyppyjä eikä vain asteittaista liikettä. Eläköön siis Pacius!

Musica nova on tällä välin alkanut Helsingissä. Costin esitelmöi tuotannostaan Mariankadulla. Nyt on muotia, että tauoilla kankaalle heijastetaan powerpointilla kuvia puhujan lähimiljööstä. Tässä tapauksessa saamme ihailla Costinin linnaa Poitiersissa ja hänen hevosiaan ja kissojaan. Illalla menemme kuuntelemaan Paavo Heinisen suomalaista laulusarjaa. Olen juuri lukenut Jan Blomstedtin hauskan kirjan ja utelias. Tinkimättömänä on linjansa pitänyt, totean.

Viikolla Musica Nova jatkuu. Se sopii ohjelmaani, sillä olen juuri kirjoittanut WSOYlle ison artikkelin suomalaisesta nykymusiikista. Sitä varten otin yhteyttä moniin nuorimman polven säveltäjin ja pyysin heiltä materiaaleja. Tulen siihen tulokseen, että nykysäveläjät ovat onnistuneet pysymään pinnalla samalla kun heidän tukensa Suomessa on ainutlaatuista. Tähän on vaikuttanut se radikaali muutos, ettei kukaan enää ajattele musiikkia kommunikaationa. Jos näin olisi, surkuteltaisiin vieläkin kommunikaatiokatkoa kuulijoiden ja säveltäjien välillä. Niinikään aiemmat leimat. sarjallinen, postmodernisti, neoklassikko, ekspressionisti jne. ovat kertakaikkaiaan kadottaneet merkityksensä, ja näin on siksi että musiikista on tullut tuote, josta nautitaan, ymmärtämisellä ei ole väliä. Ja näin rohkeimmatkin avantgardesäveltäjät ovat päässeet kategoriaan ‘klassinen musiikki’  jota levytetään ja äänitetään.

Lauantaina  Musica nova on päättymäisillään ja menen konservatorioon kuuntelemaan kamarimusiikkikonserttia. Sitä esittävät talon oppilaat taidolla ja tyylillä. Siellä on paljon entisiä oppilaitani musiikkitieteestä, nyt säveltäjiä Uljas Pulkkisista, Aki Ylisalomäkeen jne. Ilahduttavaa

9.–10.3.

Taas Lapissa, Rovaniemellä, sillä nyt tuli kylään kollegani Pariisin I yliopistosta eli Pantheon-Sorbonnesta, säveltäjä Costin Miereanu. Hän on IDEAC laitoksen johtaja, jonka aikoinaan perusti kuuluisa fenomenlogi Etienne Souriau. Meillä on yhteinen projekti alkamassa: semiotiikan paneurooppalainen verkosto, johon tulee mukaan 31 yliopistoa. Hänen balettinsa oli hiljattain Pariisin Palais Garnierissa. Tunnen hänet jo kaukaa. Opiskeluaikana emme koskaan tavanneet, vaikka hän oli jo emigroitunut Romaniasta. Hänestä Daniel Charles sanoi, että hän on ainoa romanialainen, joka ei koko ajan itke.

Joka tapauksssa tällä välin Rovaniemelä on sää lämmennyt, ollaan nollassa. Pohjanhovi on viehättävä asuinpaikka, pääsemme illalliselle uskomattoman pittoreskiin ravintolaan Ounasvaaran laelle, jossa rinteen lumiset kuuset on valaistu vihreällä ja sinisellä valolla. Tarjoilija on elegantti unkarilainen ja taustalla soi hillitty taidemusiikki. Eihän tällaista ole edes Helsingissä. Mutta illalla pääsemme Irish Pubiin, jonne odotetaan vieraaksi MA Nummista. Sitä täytyy kyllä kuulla. Mutta häntä ei kuulu, hirveä tupakansavu ja melu.

Lähden ulos raikasta ilmaa hengittämään, mutta samassa maetro saapuu, ja esittelen tuttavani hänelle. ‘Nyt kuulette jotain mitä ette ole ikinä kuulleet’, lupaa Numminen.Se on eräänlaista undergound-lausuntaa teknomusiikin taustaa vasten. Ei siis tullutkaan sitä loistavaa parodiaa Wittgensteinistä: Wovon man nicht sprechen kann darüber muss man schweigen.