Amfion pro musica classica

Category Archives: Korvat Auki

Suu poikki, taide taiteena!

Kuva: Fimic

Poikkitaiteellisuus alkaa taas olla muotisana säveltäjäpiireissä. Jotkut puhuvat monitaiteisuudesta tai taiteidenvälisyydestä – yhtä kaikki, perusidea on sama: ilmaisullisen päämääränsä saavuttaakseen taiteilija ei tyydy ainoastaan yhden taidemuodon käyttöön, vaan valjastaa niin yleisön silmät kuin korvatkin (muistista puhumattakaan) teoksensa kokemiseen. Tai sitten kaksi taiteilijaa löytää toisensa ja tuo kumpikin oman osuutensa teokseen, joka vasta yhteistyön kautta löytää oikean asunsa. Päätin hieman selvittää, miten taiteidenvälinen yhteistyö jaksaa, ja mikäpä olisikaan parempi areena uusien tuulien tutkailuun kuin aina yhtä elävä New York.

Manhattan juuri nyt

Meillä Suomessa säveltäjät ovat tavanneet korostaa käsityötaitoaan. Käytännön muusikkous on ollut avain onneen ja edellytys teosten esitetyksi tulemiselle. Amerikan ihmemaassa tuskin voitaisiin olla kauempana tästä ideaalista. Jo 1960-luvulla musiikkiteoksen määritelmän saattoi täyttää roihuava piano (Annea Lockwoodin Piano Burning) tai, John Cagen tunnetun esimerkin mukaisesti (teoksessa 4’33” ), neljän ja puolen minuutin hiljaisuuden aiheuttamat reaktiot yleisössä. Taide on taidetta, jos se ilmaisee jotakin, jäsentää maailmaa tai jopa onnistuu muuttamaan sitä. Sivuseikka on, kutsutaanko sitä musiikiksi, teatteriksi vai filosofiaksi.

Manhattanilla 60-luvun henki elää ja voi hyvin edelleen. Tämä tuli todistetuksi maailmankuulun JACK-jousikvartetin konsertissa 4.3., kun kantaesityksensä sai Alexander Nessin teos Ideomania. Säveltäjä kirjoittaa ohjelmatekstissään pyrkineensä eroon musiikkia kahlitsevista “hyvistä tavoista” (good musical habits) ja halunneensa paljastaa runouden taiteessaan. Tavoitteensa saavuttaakseen hän on notatoinut teoksensa mahdollisimman huonosti: nuottikuvana toimivat yleisön eteen heijastetulla valkokankaalla tanssivat graafiset linjat, joista soittajat tulkitsevat teoksen mielensä mukaan.

Teoksen loputtua osa yleisöstä on hullaantunut, osa taputtaa vaivaantuneena laiskasti käsiään. Jos musiikki on Edgard Varèsen määritelmän mukaisesti organisoitua ääntä, ei tuloksessa ole paljon kehumista. Kukin soittaja on kahlannut stemmansa läpi muista välittämättä, joten syntyneet harmoniat ovat karkeita ja sattumanvaraisia. Mutta jos unohdetaan rajoittuminen pelkkiin ääniaaltoihin ja tarkastellaan syntynyttä tilannetta konseptitaiteena, on teos varsin mielenkiintoinen. Yleisössä istuessani huomaan seuraavani jännittyneenä soittajien selviämistä epämääräisestä tehtävästään sekä muiden yleisön jäsenten reaktioita (naurunpyrskähdyksiä, voivotteluja jne.) tilanteeseen.

Amerikan musiikin hillitymmät kasvot

Villissä lännessä on toki myös akateeminen puolensa. Hillitympää lähestymistapaa musiikillisen tradition uudistamiseen edusti newyorkilaisen ICE-yhtyeen yhteistyökonsertti Columbia-yliopiston nuorten säveltäjien kanssa Roulette-klubilla 28.2. Pienehkölle soitinensemblelle sävelletyt kantaesitysteokset muistuttivat Columbiassa professorina toimivan Tristan Murail’n innoittamine spektriharmonioineen yllättävän paljon sitä, mitä olemme tottuneet suomalaisissakin uuden musiikkin konserteissa kuulemaan. Poikkeuksellista oli teosten ilmaisullinen jämäkkyys ja, kuten ohjelmateksteistä tulin huomaamaan, taiteidenvälisyys.

Paul Cliftin, Alec Hallin, Bryan Jacobsin, Ashley Nailin ja Lu Wangin teokset olivat muotoutuneet lukuisten eri esikuvien mukaan, joista mainittakoon Davin Cronenbergin scifi-henkisten elokuvien leikkaustyyli, Cy Twomblyn maalaukset sekä amerikkalaisten nykynovellien mutkikkaat takautumarakenteet. Sävellykset saavat sisältöä muista taiteista napatuista esikuvistaan ja antavat samalla uuden tavan havainnoida näitä raferenssiteoksiaan. Nuorilla säveltäjillä on paitsi vankkaa musiikillista tietotaitoa, myös palava halu ottaa selville, mitä taide kaikkinensa on.

Samaan aikaan Suomessa

Kalevalan päiväksi sattuneen konsertin aikana ajatukseni harhailivat myös Suomen suuntaan: mitähän on mahdettu kuulla samana päivänä Ateneumissa järjestetyssä konsertissa, jossa kymmenen säveltäjä-kuvataiteilijaparin toteuttamat Kalevala-aiheiset teokset ovat saaneet Avantin toimesta julkisen kantaesityksensä? Poikkitaiteellisuus on ehkä ottanut yhden näkyvimmistä askelistaan maamme taide-elämässä – ainakin mitä tulee taidemusiikin hiukan sulkeutuneeseen maailmaan.

Samalla heräsi myös toive: jos eri alojen taiteilijoiden yhteistyö alkaisi jo varhaisemmassa vaiheessa, ei heitä tarvitsisi Kalevala-projektin tavoin ylemmältä taholta “naittaa” keskenään. Säveltäjien opinto-ohjelmaan voisi kuulua yhteistyötä mm. kuvataiteilijoiden ja teatterintekijöiden kanssa, sekä tietysti toisinpäin. Myös menneen ajan taiteilijoiden kanssa keskustelu on tärkeää: muiden taiteiden historian perustuntemus syventäisi lähestymistä omaankin alaan. Ja kaikkien agendaan tulisi sisältyä ainakin hiukan filosofiaa!

Tuloksena kuulisimme ehkä Ashley Nailin sisäistyneen kirjallisen vision kaltaisia sävellyksiä, Paul Cliftin tapaisia viittauksia elokuvan maailmaan tai Alexander Nessin jousikvarteton kaltaista konseptitaidetta, jonka äärellä on tarpeetonta miettiä, mihin taiteenlajiin teos kuuluu.

Summa summarum

Käsityöläisyyttä ei tarvitse hylätä, onhan suomalaisten säveltäjien valttina tunnetusti käytännönläheisyys ja hyvä yhteistyö muusikoiden kanssa. Traditioita, niin vanhoja kuin uusiakin, seuraamalla taataan tietty substanssi, jota amerikkalaishenkisistä hulluista visioista usein puuttuu. Ilman uusia ja rohkeita avauksia perinteisen sävellyskonseptin ulkopuolelle joudutaan kuitenkin nurkkakuntaisuuden ja näivettymisen vaaraan.

Monitaiteisuus on pikku hiljaa kotiutumassa suomalaiseenkin taide-elämään, ja esim. säveltäjien ja runoilijoiden välisestä yhteistyöstä Sibelius-Akatemialla on kuulemani mukaan saatu innostavia tuloksia. Avautumisen tietä on syytä jatkaa edelleen.

Konsertiksi kutsutuissa tilaisuuksissa vastaamme tulee varmasti joskus teoksia, joita kaikki eivät kutsu musiikiksi. Tärkeä kysymys onkin: tekeekö tämä seikka teokset arvottomiksi? Se, mikä organisoituna äänenä ei välttämättä tuota suurta elämystä, voi olla voimakas kokemus jossakin toisessa muodossa. Jos haluat tuomita teoksen vain sen perusteella, ettet pysty lokeroimaan sitä tiettyyn taiteenlajiin, viestini on: suu poikki, taide taiteena!

PS. Mainitsemani Piano Burning -teoksen säveltäjä Annea Lockwood ei itse asiassa ole Yhdysvalloista, vaan Uudesta-Seelannista. Teoksen fluxus-henkisessä konseptissa (piano sytytetään palamaan yleisön keskellä ja seurataan sen roihuamista) on kuitenkin jotain hyvin amerikkalaista. Kuulin Carleton Collegessa Minnesotan osavaltiossa opettavalta, Suomessakin opiskelleelta säveltäjä Alex Freemanilta, että kyseinen teos oli viime vuonna toteutettu heidän kampuskonsertissaan, ja kokemus oli ollut monelle opiskelijalle voimallinen. 1960-luku oli ja meni, mutta sen henki on joskus hyvä palauttaa mieleen. Miksipä ei kokeiltaisi jotakin saman kaltaista meilläkin?

Pidänkö musiikista?

Kuva: Ilmari Hakkola

Ollessani Meksikossa vaihto-opiskelijana minulta usein kysyttiin, millä alalla olin. Kun vastasin olevani muusikko, kysyjä jatkoi: ”Aa, pidätkö siis musiikista?” Minusta kysymys oli aina outo ja siihen vastaaminen mahdotonta. Myöntävä vastaus olisi antanut ymmärtää, että mielestäni kysymyksessä oli jotain järkeä, että voisin todella kuvailla suhdetta musiikkiin ilmaisulla pitää, ja osa totuudesta olisi ollut yhtä väärä kuin se valhe, että olisin vastannut kieltävästi.

Tuo kysymys jäi vaivaamaan minua silloin, kun Meksiko Cityn kirkkaat värit ja saasteista harmaa taivas pakottivat minut näkemään maailman uusin silmin. Millainen oikeastaan oli suhteeni musiikkiin? Oliko välillämme jotain todellista vai olimmeko vain molemmat kasvaneet kiinni toisiimme, musiikki ja minä, loukussa suhteessa joka tarjosi kummallekin vain vähän mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen? Oliko suhteemme vain pinnallinen, velvollisuudentunnon ja sovinnaisuuden ylläpitämä kulissiliitto? Voiko asiaa ilmaista oikein sanomalla pitävänsä kumppanista, jonka kanssa on viettänyt yli 20 vuotta ja jonka arkirutiinit tuntee läpikotaisin kyllästymiseen saakka? Pitävänsä kumppanista, jonka kanssa tietyn selittämättömän etäisyyden ja varautuneisuuden vuoksi on mielen perukoilla aina kuitenkin kummitellut epämääräinen tunne siitä, ettei tunne toista oikeastaan lainkaan?

Miettiessäni tämän blogin aihetta nyt vuosia myöhemmin, tuo kysymys heräsi jälleen mielessäni. Kävin läpi alusta saakka musiikin ja minun yhteisen taipaleemme. Mitä meille oli tapahtunut? Jääkö tuo hankala kysymys edelleen vaille vastausta?

Katsotaan. 6-vuotiaana istuin espoolaisessa lähiössä olohuoneen pöydän alla kuulokkeet korvilla kuunnellen ahkerasti suzuki-pianokoulua. Äiti pakeni arkea Straussin valssien ja Merikannon tahdissa, isä hyräili Helismaata suihkussa. Täti nuokkui olkapäätäni vasten konsertissa Finlandia-talossa seuratessani mielenkiinnolla kapellimestarin soolotanssia, sisarusten kanssa soitimme tv-tunnareita ja Super Mario Bros:in hittibiisejä nelikätisesti.

Kun luokkatoverini ala-asteella soitti polkuharmonilla Ritari Ässän tunnaria olivat pojat kerääntyneet hänen ympärilleen ihailevaksi laumaksi. Katselin kateellisena vierestä ja ajattelin, että kyllä minäkin osaisin, mutta en halua… piano-opettajani oli nimittäin sitä mieltä, että asteikot olivat tärkeämpiä kuin Ritari Ässä tai omat sävellykseni. Hänen opastuksellaan länsimaisen taidemusiikin järkälemäinen rakennelma alkoi pianosoiton kautta hahmottua mielessäni, sen vankkana perustana duuri- ja molliasteikot, sointutehot ja juhlava kadenssi kuin naseva riimi, joka antoi jokaisen soittamani Clementinin ikivihreän helmen finaalissa tyydyttävän tunteen siitä, että kaikki oli juuri niin kuin pitääkin.

Intohimotonta yläaste-aikaani kuvailee hyvin se, että teinikapinani kulminoitui reikään farkkujeni oikeassa polvessa. Soittamani pianomusiikkikaan ei ollut kovin katu-uskottavaa, harpusta nyt puhumattakaan. Lukioikäisenä purin täyttymätöntä lemmenkaipaustani ja maailman traagista epäoikeudenmukaisuutta Chopinin nocturnoihin ja unelmoin romanttisista kohtauksista Berkeley Squarella satakielen ja Nat Colen säestämänä. Hermostuin mielestäni yksitoikkoiseen ja suppeaan harpun soolo-ohjelmistoon, mutta roiskin kuitenkin glissandot ansiokkaasti kohdalleen EMO:n sinfoniaorkesterissa soittaessamme Rautavaaran Lintukotoa. Sunnuntai-iltaisin harjoittelin seuraavan päivän soittotunteja varten, kiirastorstaisin seurasin sydän pamppaillen kärsimysnäytelmää Johanneksen kirkossa. En suhtautunut näihin aktiviteetteihin suurella antaumuksella, mutta olihan se musisointi välillä ihan mukavaakin, jatkuvasta tutkintoahdistuksesta ja esiintymiskammosta huolimatta.

Vietettyäni vuoden lukion jälkeen Käytännöllisen filosofian laitoksella yliopistolla ajatuksissani kuljeskellen olin valmis tarttumaan tuumasta toimeen. Aloitin opinnot Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolla ja sain käteeni ensin huiman opintosuunnitelman, sitten tahtipuikon, rumpukapulat, basson, skitan, kanteleen ja marakassit, varpaisiini kulkuset, kummallekin jalalle tämmättäväksi oman polyrytmin eri mantereilta, sormiini rakkoja ja kvinttikierron, korviini blues- alt- pentatoninen- kokosävel- yläsävel- sun muut asteikot, silmiini uusia visioita, rintaani riemua, selkääni kannustavan läimäyksen, olkapäälleni ystävän pään, vatsani täyteen Pitskun pöperöitä… mutta pikkusormeni annoin taidekasvatusfilosofialle ja se veikin lopullisesti koko vasemman käteni. Viisi vuotta kului kuin siivillä päivystämässä Pitskun kuppilassa: naurua, laulua ja tanssia, itsetunto-ongelmia, paljon pahaa kahvia ja –  niin, olihan tietysti vielä se Ltmh.

Kesäkurssina suoritetun Länsimaisen taidemusiikin historian uuden musiikin osuuden luennoitsijana Tapani Länsiö loisti aivan omassa elementissään. Suurimman osan kesälaitumilta palanneiden opiskelijoiden mielestä kurssin paras osuus oli ruokatauko, mutta minun aivoni vastaanottivat kaiken kuulemansa ja kääntyivät huomaamattani sivuraiteille, joiden määränpäätä en osannut aavistaakaan. En voi sanoa, että nautin kuulemastani musiikista, mutta minä kiinnostuin. Tutut soinnut olivat kadonneet tai muuttuneet tunnistamattomiksi, ja  niitä oli käsitelty aivan oudoilla tekniikoilla ja materiaaleilla. Kuulemani äänet olivat paljon ohuempia tai paksumpia, kirkkaampia tai sameampia kuin mihin olin tottunut, ne venyivät ja paukkuivat,  laajenivat ja supistuivat, olivat arvaamattomia ja pelottavia tai makasivat katatonisesti paikallaan sekä käyttäytyivät ryhmässä hämmästyttävällä tavalla.

Tämä oli siis sitä, mitä Bachin jälkeläisistä oli kehittynyt: lukemattomia adaptaatioita, mutaatioita, rekombinaatioita, osaksi sattumanvaraisen kokeilun riemastuttavia outouksia, osaksi epäilyttävän suunnitelmalliselta vaikuttavia eloonjäämismenetelmiä. Mikä merkillinen ajatus Weberniltä, säveltää nyt pikkuruisia miniatyyrejä, kuin kummallisten hyönteisten tragikoomisia elämäntarinoita!  Hänen lisäkseen mielenrauhaani häiritsivät mm. Harry Partchin persikkapuu, sankari-Stockhausen, joka teki vallankumouksellista nuorisomusiikkia ja laajensi luutuneita konserttikäytäntöjä helikoptereiden suuntaan, sekä John Cage ja jokaisen musiikinopettajan unelma – runsaat neljä minuuttia hiljaisuutta.

Näiden kytemään jääneiden ajatusten päälle heitettiin pian tulenarkaa tequilaa: tapahtui nimittäin Meksiko. Löysin itseni paikasta, jossa kaikki oli hukassa. Sentään yksi selkeä ajatus tuli mieleeni ensimmäisenä koulupäivänä vaihto-opiskelijana: taidanpa kokeilla säveltämistä. Sävellysopettajani tapasi tulla tunnille myöhässä, myhäillä hyväntuulisesti, katsoa nuottejani ja rintojani vuorotellen, sanoa: ”!Bueno!” ja lähteä. Olin innoissani. Tämähän sujui mainiosti! Kohta täytyisi jo ostaa uusi pöytälaatikko sävellyksiäni varten! Säveltämisen lisäksi sotkeennuin kaikenlaiseen musiikki/ kulttuuri/ itseilmaisu/ itsensäetsimis-/ iloinen-itsensähäpäisy – toimintaan: paraguaylaisesta harpusta son jarochoon, fandangoista viidakossa lähetystöillallisiin, joilla soitin Sibeliusta ja lauloin sinivalkoisesta taivaasta – ja siihen päälle kaikki mausteet mitä nyt vuodelta Meksikossa saattaa odottaa: chiliä, limettä, punainen tukka sekä addiktio kirkkaisiin väreihin ja kimaltaviin esineisiin.

Kotiin palattuani olin taantua tavanomaiseen ja lamauttavaan itsekriittisyyteeni, mutta sain kuitenkin järjestettyä konsertin ensimmäisille sävellyksilleni. Sen jälkeen isäni tuli järkyttyneenä luokseni, katsoi yhtä partituureista ja kysyi: ”Mistä ihmeestä voit tietää, mihin nuo nuotit pitää laittaa?”

En tiennytkään. Toisen sävellyskonserttini jälkeen päätin, että oli aika ottaa siitä selvää.

Ensimmäisellä sävellystunnilla Eero Hämeenniemi ei ollut kovin markkinointihenkinen. ”Oletko varma että haluat säveltäjäksi? Säveltäminen ei ole hauskaa, vaan yksinäistä puurtamista, josta harvoin saa palkintoa.” Hauskaa? Enhän minä edes tiennyt, pidänkö musiikista! Edessäni  aukeni kivinen polku synkässä korvessa. Mutta näkyvillä ei ollut muutakaan tietä, ja tunsin, että paluuta ei enää ollut.

Niin alkoi yksinäinen puurtaminen, mistä harvoin sai palkintoa. Pakersin sävellystehtäviä vaihtelevalla menestyksellä: parhaimmillaan tekeleeni olivat mielestäni taidemusiikin mestariteoksia, tylsimmillään uusklassisia maalaistansseja ja pahimmillaan vastenmielisiä epäsikiöitä. Opettajani mielipide oli maltillisesti jotain näiden väliltä. Kävin Sibelius-Akatemian kirjastossa hakemassa innoitusta, tietoa ja sivistystä, ja siellä työskentelevät uudet säveltäjäystäväni Raasakan Ville ja Hartikaisen Jarkko levittivät tiskille parhaat tarjottavansa: Euroopan uusimmat keinokuidut ja äly-materiaalit, idän hienostunutta ja viileää silkkiä, eksoottisten eläinten turkkeja tropiikista, kadonneiden kansojen seremoniakankaita, suomalaista laadukasta käsityötä… kaikissa oli jotain jännittävää, mutta en oikein tiennyt, mikä niistä näyttäisi hyvältä päälläni.

Kun kuuntelin Lachenmannin Ausklangin ensimmäistä kertaa suutuin sekä Villelle että Lachenmannille: edelliselle siksi, että hän oli suositellut minulle sellaista rasittavaa kaaosta ja Lachenmannille siitä, että oli säveltänyt teoksesta aivan liian pitkän. Suutuin, koska en kuullut musiikkia ääniltä. Minusta tuntui siltä kuin olisin yrittänyt lukea Beckettiä ja ajaa autoa Meksiko Cityssä samanaikaisesti. Jätin Lachenmannin metelöimään itsekseen mutta kuuntelin lisää muita säveltäjiä, tutkin partituureja, ihmettelin, keskustelin, häiriinnyin, turhauduin, yritin uudelleen. Laajensin reviiriäni vaeltamalla oopperan permannon penkeiltä baarien ahtaisiin nurkkapöytiin freejazz – klubeilla, kamujameista kuutamolla käsittämättömien käsiteperformanssien maanalaisiin tiloihin. Tutustuin vanhoihin klassikoihin kuten Schönbergin muodonmuutokseen myöhäisromanttisesta toukasta Taidemusiikin Uudessa Päivässä kimaltavaksi sudenkorennoksi, lepuutin kiusattuja hermojani Tristan Murailin kelluvissa sointikasvustoissa, vaivuin transsiin Reichin takoessa aivojani uuteen uskoon.

Niin minä vähitellen kasvoin ja muutuin, sain lapsia, lähetin ne maailmalle, vanhenin ja kuolin, synnyin taas uudestaan, useaan kertaan.

Ja kävi niin, että eräänä päivänä kun olin jälleen löytöretkellä kirjaston ääniteosastolla, sain tilaisuuden muuttaa erästä ensitapaamisen perusteella langettamaani ankaraa tuomiota. Kuulokkeista tulvahti päälleni hämmästyttävää musiikkia, joka pysäytti ja täytti minut, sinkosi ylös avaruuteen, paiskasi valtamerten syvyyksiin, hyväili ja pahoinpiteli samanaikaisesti. ”Tapaamme siis jälleen, Herr Lachenmann”, sain sanotuksi tarkastettuani levyn kannen uudestaan. Kohtaamisemme pari vuotta sitten ei todellakaan ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta nyt kuunneltuani Ausklangin uudestaan näin hänet uusin silmin. Kasvot, jotka ennen olivat näyttäytyneet minulle epämiellyttävinä, olivat nyt kiehtovat, jopa kauniit, eleet, jotka olivat ärsyttäneet minua, kertoivat nyt ihmeellisiä asioita yhteisestä tulevaisuudesta, ja vielä hänen sanansakin – niin syvälliset ja kiihottavat.

Lachenmannin herättämät uudet tunteet ovat esimerkki siitä, miten suhteeni koko musiikkiin oli muuttunut. Säveltämisen aloittaminen on merkinnyt minulle musiikin nousemista elämässäni uuteen kukoistukseen, laajenemista uuteen ulottuvuuteen. Alkuperäiseen kysymykseen voin tällä hetkellä varmuudella sanoa seuraavaa: pidän siis musiikista, kyllä vaan, ja enemmänkin. Haluni luoda jotain omaa ja harjoitella sanomaan ajatukseni julki on opettanut minut myös kuuntelemaan, ymmärtämään musiikkia tavoilla, joihin en ennen kyennyt. Ja nyt olen rakastunut musiikkiin, sillä tämän täytyy olla rakkautta. Se saa minut nauramaan ja vakavoittaa minut musiikin suurenmoisuuden edessä, valvottaa minua öisin, pakottaa minut jatkamaan aina eteenpäin antamatta minun levätä tai pysähtyä, ajaa maanisiin innostumiskohtauksiin ja hirvittäviin pettymyksiin.

Rakastan mielessäni soivaa musiikkia ja vihaan sitä, etten kykene ilmaisemaan päässäni soivia ääniä palloin, pistein ja viivoin niin kuin haluaisin, että nuo äänet pakenevat yritystäni saada ne kiinni kirjoitettuun muotoon. Häpeän ja masennun, kun mielestäni hyvä idea ei jalostu musiikiksi, vaan kuulostaa soitettuna vääriltä ääniltä väärässä paikassa ja väärään aikaan.

Kuitenkin toisinaan, taivaan merkkien ja sattuman oltua suotuisat, mielentilani ja kykyjeni oltua tasapainossa, säveltämiseni soiva lopputulos on enemmän kuin osiensa summa, enemmän kuin osasin kuvitella, enemmän kuin mihin uskoin kykeneväni. Silloin tunnen suurta riemua ja ylpeyttä, joka on minulle se Hämeenniemen mainitsema säveltämisestä harvoin saatu palkinto. Sen rohkaisemana yritän myös oppia, jos en aivan rakastamaan, niin sentään pitämään – tai no, ainakin sietämään yksinäistä puurtamista.

Kirjoittaja työskentelee folk-harpisti-laulajana ja säveltäjänä nykymusiikin, kansanmusiikin, rytmimusiikin sekä eri taiteen alojen parissa ja jatkaa sävellysopintojaan Eero Hämeenniemen opastuksella. Hakkola toimii myös Korvat Auki! – yhdistyksen hallituksessa.

Tuon tuosta ulkomailta – Korvat auki ry avautuu maailmalle ja kulttuurituo

Kuva: Saara Vuorjoki

”Helena Tulven viulukonsertto oli tilattu Viron tasavallan 90-vuotispäivän johdosta ja musiikkilahjaksi Suomen tasavallalle, joka on tukenut Viron itsenäisyyttä. Hieno teos ja hieno ele, millä Viro näyttää esimerkkiä musiikki-ihmeestä vouhkaavalle Suomelle. Toivottavasti suomalaiset ministerit, joista paikalla oli ainakin Paula Lehtomäki, tajusivat eleen merkityksen. Sen voi lukea myös niin, että Viro menee tulevaisuudessa Suomen ohi. Tulven teos nimittäin katsoo Suomen sijasta kohti [K]eski[-E]urooppaa ja tulevaisuutta […] Luulenpa, että jos Suomi nykyisellä kulttuuri-ilmapiirillään tekisi samankaltaisen valtiollisen eleen, saattaisi olla, että teos tilattaisiin sellaiselta, jonka musiikki katsoo 100 vuotta taaksepäin. Siinä voisi sitten mietiskellä, mikä tasavaltojen tilanne silloin oli[si] ja mitä teos näin ollen viestisi.”
– Perttu Haapanen, Amfion 14.4.2008

”Suomalaisen yleisön tietoisuus kansainvälisistä taiteilijoista on hataraa, minkä vuoksi niiden tuominen on järjestäjälle riski. Tämä sisäsiittoisuuden noidankehä olisi saatava purettua.”
– Harri Kuusisaari, Rondo 9/2009

”Kulttuurivientiä ei synny ilman tuontia, hyviä taiteilijoita ja innostunutta yleisöä ei synny, jos se ei kuule uusinta uutta. Ylipäätään kulttuuria ei synny ilman ulkopuolisia vaikutteita ja provokaatioita.”
–Kai Amberla, Rondo 9/2009

Kuluvana toimintavuonnaan 2009–10 Korvat auki ry on jo toiminut kansainvälisemmin kuin koskaan. Syyskuussa yhdistys kutsui vieraakseen kahdeksan italialaissäveltäjää, joiden teokset kuultiin suomalaisen kitaravirtuoosi Patrik Kleemolan esittäminä Korvat auki ry:n Italia–Suomi-tapahtuman konsertissa 26.9.2009 Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Monet vartavasten Kleemolalle kirjoitetuista italialaisteoksista saivat maailmankantaesityksensä, samoin kuin konsertin tuottaneen yhdistyksemme puheenjohtaja Markku Klamin uusi teos. Sibelius-Akatemian auditoriossa järjestettiin osana tapahtumaa myös kaksipäiväinen seminaari, jossa paitsi italialaiset, myös Korvat auki -säveltäjät esittelivät sävellyksiään. Seminaarissa oli sekin kansainvälinen piirre, että Itävallassa päätoimisesti opiskeleva Maria Kallionpää ja Saksassa edellisvuoden opiskellut allekirjoittanut esittelivät Suomessa vielä tuntemattomia uutukaisteoksiaan. Jatkoprojekteja Italian suuntaan on suunnitteilla; seuraavaksi niin, että Korvat auki -säveltäjien teoksia esitettäisiin siellä.

Marraskuussa kylässä oli kokonainen uuden musiikin yhtye: virolainen Ensemble U: esitti konsertissaan 21.11.2009 Sibelius-Akatemian konserttisalissa kolmen virolaissäveltäjän teokset sekä kolme valitsemaansa Korvat auki -säveltäjän teosta. Mukaan valikoituvat teokset Antti Auviselta, allekirjoittaneelta ja Olli Virtaperkolta Suomesta, Ülo Krigulilta, Tatjana Kozlovalta ja Suomessakin opiskelleelta Märt-Matis Lilliltä Virosta. Lisäksi yhtye osoitti myös kiinnostuksensa Ville Raasakan ja Jan Mikael Vainion teosehdotuksia kohtaan, joihin se varmaankin palaa tulevaisuudessa. Yhtye on jo päättänyt levyttää Auvisen ja allekirjoittaneen teokset maaliskuun alussa. Itse konsertti toistetaan sunnuntaina 7.3.2010 Tallinnassa, ja se on tietääkseni ensimmäinen Korvat auki -konsertti, joka viedään sellaisenaan ulkomaille. (”Ears Open -brändiähän” näkee varsinkin ulkomaisilla festivaaleilla toisinaan, mutta kyseisten konserttien ohjelmisto tai järjestäjäporukka ei ole yhdistyksen nykypäivää – enkä viittaa tällä Sibafestin sinänsä imartelevaan mainoskampaniaan ”kaupunkilaisine korvineen” ja ”korvantaustoineen”.) Harmistukseni määrää siitä, etten itse pääse tuohon konserttiin ei voi sanoin kuvailla: melko myöhään varmistunut, aiemmin helmikuulle kaavailtu Tallinnan-konsertin päivämäärä osuu yhteen Tokion-matkani lähtöpäivän kanssa. Tokiossa yritän oman sävellystyömatkani ohella saada edistetyksi tulevaisuuteen suunniteltua Korvat auki ry:n, Suomen Japanin-instituutin ja Tokyo Wonder Siten yhteistyötä.

Olen jo vuosia kokenut, että Suomeen pitää aktiivisesti tuoda: emme voi kuvitellakaan olevamme omavaraisia. Ryhdyin vakituiseksi nykymusiikkikonserttikävijäksi viimeistään Musica nova Helsinki 1999:n aikoihin. Olin löytänyt Webernin, Stravinskyn, Xenakisin ja muut kestosuosikkini joitakin vuosia aiemmin hyvän musiikinopettajan ja lähikirjaston kautta, sävelsin lähes kaiken vapaa-aikani ja olin jo päätynyt yksityisille sävellystunneillekin. Musica novan vuoden teemaa odoteltiinkin pienissä sibeliuslukiolaisissa nykymusiikkipiireissämme aina innolla, sillä se oli jotain muuta kuin mitä mikään kirjasto, museo tai muu konsertti-instituutio pystyi tarjoamaan: roppakaupalla aivan uusinta ja kiinnostavinta uutta maailmalta. Kuvaa täydensi kesäisin Viitasaaren Musiikin aika, jossa olenkin vieraillut lähes vuosittain vuodesta 2001. Viitasaaren etuna on se, että sen yhteydessä järjestetään maamme ainoa vuosittainen kansainvälisen säveltäjän mestarikurssi.

Vuonna 2006 osallistuin ensimmäistä kertaa sävellysopiskelijana Darmstadtin kansainvälisille uuden musiikin kesäkursseille, joka nimestään huolimatta on samalla yksi maailman tärkeimmistä nykymusiikkifestivaaleista. Siellä avautuneet tyylilliset perspektiivit olivat Suomeen verrattuna laajat, toisin kuin täällä ehkä saatetaan historiankirjoista oppineena ajatella. Virolainen Tatjana Kozlova, jonka musiikkia en tuolloin vielä kerennyt kuulemaan, voitti tuona kesänä maineikkaan Kranichsteiner-palkinnon. Päätin, että asialle pitää tehdä jotain – se jotain on ainakin toistaiseksi edellämainittu suomalais-virolainen konsertti Helsingissä.

Darmstadtista tulin suoraan lentokentältä Avanti!n konserttiin, jossa esitettiin suomalaisittain uudistushakuisena pidettävää nykymusiikkia, Sampo Haapamäkeä ja Jukka Tiensuuta. Hämmästyin, kun suomalaisteokset vaikuttivatkin korvissani nyt yllättävän perinteisesti lyyris-ekspressionistisilta (”niin suomalaisilta!”), vaikka niiden korkean taiteellisen arvon toki ymmärsinkin ja niistä kovasti pidin. Pian tämän jälkeen osallistuin Kööpenhaminassa ensimmäistä kertaa Ung Nordisk Musik -festivaalille säveltäjänä. Siellä sekä Darmstadtista että Suomestakin melkoisesti poikkeava pohjoismainen tyylikirjo yllätti minut, samalla kuin oli inspiroivaa tavata ranskalaisen spektrimusiikin pioneeri Tristan Murail – kumpikaan Sibelius-Akatemian tällä vuosituhannella tarjoamista mestarikurssiopettajista kun ei meriiteiltään yllä lähellekään Tristan Murail’ta.

Samoihin aikoihin Suomessa: Musica nova Helsinki ei vuonna 2007 (”Focus Finlandia”) enää tarjonnutkaan tuota kaipaamani uusinta kansainvälistä, ja seuraavana vuonna festivaalia ei edes järjestetty. Konserteissa uusin musiikki kyllä oli ilahduttavan laajasti läsnä: sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä suomalaisempaa ja mitä perinteisempää se oli, ajattelin. Tuskin kukaan toi esille sitä, mitä vaikkapa sellaisissa uuden musiikin kuumissa maissa kuten Itävalta, Espanja tai Saksa on viime aikoina tehty.
Ainakin itselläni on paljon suunnitelmia ja ajatuksia Suomen musiikkielämän kaipaaman tuoreuttamisen varalle, etenkin mitä tuontiin tulee. Tunnen (myös henkilökohtaisesti) tukuittain kiinnostavia nuoria, keski-ikäisiä ja vähän vanhempiakin säveltäjiä, joten toivoakseni jollekin tähän blogiin jo vaikkapa vuonna 2015 eksyvälle eivät ole enää täysin tuntemattomia sellaiset säveltäjänimet kuten vaikkapa Mark Andre, Johannes Kreidler, Marco Momi, Einar Torfi Einarsson, Eduardo Moguillansky, Beat Furrer, Elena Mendoza, Stefan Beyer, Pierluigi Billone, Oscar Bianchi, Stefan Prins tai Fausto Romitelli. Frankfurtissa asuessani vakuutuin myös Ensemble Modernin organisointikyvystä ja tavasta toimia – jotakin tällaista olisi mielenkiintoista yrittää rakentaa Suomessa.

Se, millä tavalla Korvat auki ry voi olla tässä, alussa siteeraamien musiikkivaikuttajienkin mielestä tärkeässä musiikkituontitehtävässä mukana, riippuu tietenkin sen saamasta rahoituksesta ja yhdistyksen hallituslaisten kiinnostuksesta tarjota konserteissamme myös muunmaalaisten säveltäjien teoksia.

Kirjoittaja on nuori kosmopoliitti säveltäjä, joka asuu tällä hetkellä Helsingin Hermannissa. Korvat auki -yhdistyksen hallituksessa Hartikainen on ollut vuodesta 2003, ensin taloudenhoitajana, sitten mm. varapuheenjohtajana ja tiedottajana, nykyisin sihteerinä. Lisäksi hän on toiminut vuodesta 2006 Suomen kaksihenkisessä Ung Nordisk Musik -toimikunnassa.