Amfion pro musica classica

Category Archives: Eero Tarasti

Radio-orkesterin konsertti Johanneksen kirkossa Helsingissä

Harvinaisempaa Bruckneria, V. sinfonia ja Herbet Blomstedtin johdolla. Minulla on tunne, että kuulin häntä viimeksi San Franciscon oopperan Mestarilauajien johtajana v. 1987. Mutta sen tiedän jo entuudestaan, että Johanneksen kirkko on erinomainen orkesterimusiikille. Segerstam johti siellä Wagneria joku aika sitten, Siegfred-idylliä – ihana, luonnollinen sointi. Eikä ollut pettymys nytkään.

Mikä saa ihmisen kuulemaan tunnin mittaista Brucknerin sinfoniaa? Mikä pitää sen koossa?
Ei ainakaan KUULTU rakenne, vaan musiikin OLETETTU rakenne. Tarkoitan, että se operoi rakenteilla, symmetrioilla ja muodoilla, jotka tunnemme entuudestaan, jotka ovat aivoissamme ja jotka saavat meidät odottamaan ja ennustamaan tapahtumien kulkua. Mutta lisäksi on pintatasolla aina jotain viehättävää wieniläistä Gemütlichkeitia niin kuin scherzo-osissa.

Lisäksi: mitä proustlaisia muistoja viriääkään tässä kirkkosalissa, Norssin viereisessä Täällä lauloin pikkupoikana Händelin Joosua oratorion poikakuorossa Jorma Pukkilan johdolla. Mutta laulumme oli niin hentoa, että lopulta johtaja pyysi meitä vain aukomaan suutamme ikään kuin laulaisimme, kun takanamme seisseet altot hoitivat itse laulamisen.
Mutta silti kuulin koko oratorion ja sen jälkeen monia muita samassa paikassa. Paikalla on muistina, henkensä genius locinsa…

Blogin avaus

Uusi vuosi on alkanut ja näin sopiikin käynnistää myös tämä blogi. Mutta mistä tässä oikeastaan on kysymys, sitä lienee parasta vähän pohtia.

Näillä nettisivuilla puhutaan tietenkin Amfionin ideologian mukaisesti taidemusiikista ja sen arvoista. Niitä puolustetaan. On ehkä väärin käyttää sanaa ‘ideologia’ tässä yhteydessä sillä ideologioille on ominaista, että liitämme ne mieluummin toisiin. Mitä itse sanomme on tietenkin totta, todellista ja oikeaa – mitä muut sanovat, se on jonkin ideologian suodattamaa.
Amfionin tapauksessa en siis usko että taidemusiikin puolustaminen olisi ‘ ideologiaa’
ns väärää tietoisuutta, vaan totta – perustuen siihen mikä on taidemusiikin asema median ja viihteen hallitsemassa maailmassa – mistä voi äärimuodoissaan käyttää termiä ‘symbolinen väkivalta’ (avatkaa televisio!)

Mutta on muitakin ongelmia. Nimittäin millaista puhetta ja sanomista blogi edustaa. Kun sähköposti keksittiin ajateltiin, että nyt voidaan jättää perinteine kirjeenvaihto, snail mail, hankalana ja hitaan viestinnän muotona. Näin kävikin, kirjeenvaihto hupeni olemattomiin – ja samalla historian tutkijat menettivät loistavat materiaalit mikrohistoriallisista prosesseista. Sähköposti on helppoa, halpaa ja nopeaa. jotain kirjeen ja puhelinsoitojn välimailta. Mutta se yhä kohdistuu johonkuhun – ei vain tuohon heideggerlaiseen ‘das Maniin’, man tut so, man spricht so, man spielt so…

Mutta mitä on blogi? Se on myös helppoa, siinä on spontaanisuuden leima koska se on nettiä, tuota alati vaihtuvaa sähköistä maailmaa, joka voidaan myös yhdellä napin painalluksella helposti tuhota. Samalla tämä yksilöllinen välittömyys, kurkistus sen pitäjän arkiseen jokapäiväiseen todellisuuteen, hieman niin kuin tositelevisiossa, on illusoorista. Ei nettiin voi kuitenkaan mitä hyvänsä laittaa, se on julkista, Sen vastaanottaja voi siis olla kuka tahansa, periaatteessa heitä voi olla miljoonittain.

Maailman maista Ranskassa on eniten blogeja. Tosin niistä valtaosa on kuulema ns. blogi-ruumiita, ts suurella touhulla aloitettuja, mutta vähin äänin lopetettuja ts ei-ylläpidettyjä. Mutta eikö yhtälailla ‘blogiruumis’ ole sellainen blogi, jota ei kukaan lue? Mistä voin tietää lukeeko kukaan blogiani? Ranskassa sillä ei kai ole niin väliäkään, sillä se on maa, jossa kaikki haluavat puhua, mutta harvat kuunnella.

Joka tapauksessa: ajatteleminen, puhuminen ja kirjoittaminen ovat kolme eri asiaa. Jos sattuu olemaan vaikka kriitikko on fataalia sotkea niitä Ei musiikkielämässä voi juuri puhua mitä ajattelee, saati sitten kirjoittaa sitä! Kyseessä on siis hienosti sanottuna ‘zweite Unmittelbarkeit’, toisen asteen välittömyys. Mikä näyttää spontaanilta, on harkittua välittömyyttä. aivan niin kuin seuraelämässä rakastettavuus, kohteliaisuus ja ystävällisyys ovat enimmäkseen näyteltyjä, teatteria; kohteliaisuuskoodi menee totuuskoodin edelle.

Jos nyt sitten kuitenkin kokeilisi tätä blogin ylläpitoa, ehkä jo siitä syystä että kumminkin seuraan tai tulen seuranneeksi musiikkielämää. Kun en kuitenaan enää kirjoita päiväkritiikkiä minnekään, mutta kaikenlaisia ajatuksia ja tilanneanalyyseja tulee mieleeni, miksei niitä laittaisi näkyviinkin. Ideat täsmentyvät kun ne ilmaisee, joten blogia voi siis käytännössä myös pitää vaikka vain itselleen. Aloitan siis rohkeasti.