Category Archives: Cecilia Oinas

Hei kaikki Amfionin lukijat! Vuodenvaihde hurahti ohi Suomessa vieraillen ja kaamoksesta nauttien (?).

Nyt olen takaisin New Yorkissa, jossa siis opiskelen toukokuun loppuun asti City University of New Yorkin Graduate Centerissä.

Loppusyksyn aikana kävin useassa ikimuistoisessa konsertissa, joista mainittakoon mm. György Kurtágin (s. 1926) Kafka-fragmentit (Op. 24, 1985–87) Peter Sellarsin ohjaamana näyttämöversiona, esittäjinä Dawn Upshaw, sopraano sekä Geoff Nuttall, viulu.

Kurtág sävelsi Kafka-fragmentit unkarilaiselle sopraanolle, Adrienne Csengerylle, jonka kanssa hän teki 1980-luvulla intensiivistä yhteistyötä. Tekstit Kurtág valitsi Kafkan omista päiväkirjoista sekä kirjeistä, joita hän lähetti läheisimmälle uskotulleen, Milena Jesenskálle. Tekstit ovatkin äärimmäisen henkilökohtaisia, ja kirjailijan sisäinen ääni pääsee esille kaikessa kiihkeydessään, oikullisuudessaan ja haavoittuvaisuudessaan. (I am dirty, Milena,endlessly dirty, that is why I make such a fuss about cleanliness. None sings as purely as those in deepest hell; it is their singing that we take for the singing of angels.) -Part III, 4.

Mitä ohjaus antoi lisää teokseen? Itse lavastus oli hyvin pelkistetty – Sellarsin mukaan tarvittavan rekvisiitan hankinnat tehtiin yhdessä iltapäivässä! Laulajalla ja viulistilla oli päällään arkivaatteet ja taustalle heijastettiin mustavalkokuvia, jotka olivat eräänlainen rinnakkaistodellisuus fragmenttien tapahtumista. Mielenkiintoista oli myös se, miten samat kuvat palautuivat välillä takaisin, uusissa yhteyksissä.

Kohtaukset jakaantuivat teoksen osien mukaan neljään: ensimmäisessä Upshaw’n esittämä hahmo silittää vaatteita silitysrauta kädessään; toisessa osassa, joka on eräänlainen interludi sisältäen vain yhden fragmentin, laulaja laittaa köyden kaulaansa. (The true path goes by way of a rope that is suspended not high up, but rather just above the ground. Its purpose seems to be more to make one stumble than to be walked on.) Kolmannessa osassa on vuorossa siivoustuokio harjan ja ämpärin kera, neljännessä puolestaan tiskien pesua tiskialtaan äärellä. Myös viulisti ottaa osaa näyttämön tapahtumiin, mikä tuo lisäulottuvuutta viulu–laulu-duon jännitteiseen suhteeseen.

Upshaw oli loistava valinta Kurtágin intensiiviseen ja äärimmäiseen vaikeaan lauluosuuteen; näyttämöohjauksen takia Upshaw myös esitti teoksen ulkoa, mikä tuntuu jokseenkin uskomattomalta suoritukselta yli tunnin mittaisen, neljäkymmentä miniatyyriosaa sisältävän nykymusiikkikappaleen tapauksessa. Viulisti Nuttall teki niinikään nautittavaa työtä eläytyen fragmenttien tapahtumiin milloin seuraten laulajaa, milloin luoden kuvaa laulajan kertomista tapahtumista. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että Nuttalilla oli käytössään elektroninen nuotinlukulaite, jossa sivut vaihdettiin pedaalia painamalla – esityksen intensiivisyyttä ei siis päässyt rikkomaan se, että soittaja olisi joutunut näyttämöllä rapistelemaan nuottien sivuja.

Jäin kuuntelemaan esityksen jälkeen tilaisuutta, jossa haastateltiin sekä ohjaajaa että esiintyjiä. Sellarsin mielestä osat tulevat selkeämmiksi näyttämöversiossa, sillä konserttiversiossa kuulijalla saattaa tietyn ajan kuluttua kadota punainen lanka – varsinkin kun mitään lankaa ei käytännössä ole Kafkan tekstien järjestyksen suhteen! Entäpä siivousteema? Sellars kertoo laulajan esittämän hahmon olevan kotitöidensä vanki, jolla monotonisen työskentelun seurauksena syntyy kuitenkin luovia ajatuksia vartioimattomina hetkinä. Eräs ”inspiraation” lähde Sellarsilla oli myös Yhdysvaltojen poliittinen tilanne vuonna 2005, jolloin näyttämöversio sai kantaesityksensä: tuolloin Irakin ja USA:n välinen sota oli pahimmillaan, ja ohjauksen voi ajatella kuvaavan tavallista amerikkalaista, joka yrittää selvitä vaikeista ajoista ja ahdistavasta henkisestä ilmapiiristä. (Slept, woke, slept, woke, miserable life.) -Part I, 11 & Part III, 5

Sekä esittäjät että ohjaaja olivat myös hyvillään siitä, että fragmentit pystyttiin esittämään uudelleen samassa paikassa niinkin pian kuin kolmen ja puolen vuoden jälkeen. Turhan usein etenkin nykymusiikkiteokset esitetään tietyssä konserttisalissa tai tapahtumassa vain sen ainoan kerran, jolloin yleisö ei pääse tutustumaan teokseen vähitellen, kuten klassis-romanttisen aikakauden, konserttisalit täyttävien kantaohjelmistojen tapauksissa.

New York on yksi niistä kaupungeista, joissa musiikin huippunimiä vierailee joka viikko, joskus jopa kaksi samana päivänä. Valitako siis András Schiffin Beethoven-pianoresitaali vai New York Philharmonicin konsertti, solistinaan viulutaiteilija Leonidas Kavakos? Päädyin lopulta jälkimmäiseen lähinnä sillä perusteella, että Kavakosia en ole koskaan kuullut ”livenä” konsertissa. Lisäksi Kavakosin esittämä teos, Béla Bartókin (1881–1945) 2. viulukonsertto (1938–39) oli sen verran kiinnostava pala, että Lincoln Centerin Avery Fisher Hall päätyi suunnakseni sateisena tiistai-iltana.

Konsertti alkoi W.A. Mozartin (1756–1791) sinfonialla nro 34 C-duuri K. 338 (1780), jonka kapellimestari David Robertson johti mielestäni turhankin hätäillen – outoa sinänsä, että myös puolitoista kuukautta sitten näkemässäni Metropolitanin Don Giovannissa kävi samoin. Siinä, missä laulajat eivät ehtineet hengittämään aarioissa, oli sinfoniassa sama ilmiö havaittavissa puupuhaltajien sooloissa. Tulee itsellekin epämukava tunne, kun soittaja ei saa soitettua fraasia loppuun ajoissa ilman kiihdytystä tai hengityspaikan minimointia.

Leonidas Kavakos oli oiva tulkitsija Bartókin konserttoon. Teoksessa on todella hienoja hetkiä niin solistilla kuin orkesterilla, joista mainittakoon koko konserton aloittava kutkuttava harppu–sooloviulu -yhdistelmä. Kavakosin ote Bartókiin oli luonteva, pakoton ja teknisesti varma, minkä lisäksi esityksessä oli juuri sopivasti pilkettä silmäkulmassa ilman että mentiin show’n puolelle. Kun vielä orkesterikin soitti tarkasti ja värikylläisesti, lopputuloksena oli kerta kaikkiaan hieno tulkinta Bartókin konsertosta!

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Johannes Brahmsin (1833–1897) 3. sinfonia F-duuri (1882–83). Robertson ja NYP  tulkitsivat teoksen sinänsä siististi, mutta se jokin jäi puuttumaan. Osasyynä saattoi olla fraasien tasolla tapahtuvan muotoilun tasapaksuus, sillä mikään ei oikein noussut isosta massasta esille. Olisin muutenkin kaivannut kokonaisuuteen lisää lennokkuutta ja enemmän hetkessä kiinni olemista. Näitä kvaliteetteja NYP:n tasoiselta orkesterilta sopii kai kuitenkin odottaa. Jään siis odottamaan orkesterin seuraavaa tulkintaa Brahmsin sinfonioista…

Hei kaikki Amfionin lukijat! On kulunut reilusti yli kuukausi siitä, kun kirjoitin viimeksi Amfionin päiväkirjaani. New Yorkin oleiluni lisäksi olin lokakuussa viiden päivän pikavierailulla Suomessa, jossa pääsin todistamaan Stockhausenin Gruppenin vaikuttavaa Suomen ensiesitystä. Eilen (9.11.) puolestaan loppui Society for Music Theoryn (SMT) ja American Musicological Societyn (AMS):n neljän päivän yhteiskonferenssi Nashvillessä, tuossa klassis..Country-musiikin luvatussa kaupungissa (heh!).

Tiistaina 7.10. olin yhdessä elämäni parhaimmista konserteista. Kyseessä oli Philadelphia Orchestran konsertti Carnegie Hallissa, kapellimestarinaan sen tuore ylikapellimestari Charles Dutoit ja pianosolistina legendaarinen Martha Argerich.

Konsertti alkoi Maurice Ravelin (1875–1937) teoksella Valses nobles et sentimentales (1911), jossa PO:n soitto oli ilahduttavan hienostunutta ja tarkkaa. Orkesterin sointi on erittäin kaunis, minkä lisäksi jopa parvelta pystyi kuulemaan soittimet sekä erikseen että yhdessä – seikka, joka yhä aina jaksaa hämmästyttää Finlandia-talon akustiikkaan tottuneelle.

Yleisöä hemmoteltiin peräti kahdella pianokonsertolla: ensin kuultiin Sergei Prokofjevin (1891–1953) kaksikymmentäminuuttinen Pianokonsertto nro 1 Des-duuri Op. 10 (1911) ja väliajan jälkeen Dmitri Sostakovitsin (1906–1975) Konsertto nro 1 c-molli pianolle, trumpetille ja jousiorkesterille Op. 35 (1933).

Jo ensimmäiset tahdit Prokofjevin konsertossa osoittivat, että Argerich ja orkesteri olivat niin sanotusti loistoiskussa. Solisti, orkesteri, ja tietenkin myös yleisö tempautuivat konserton pyörteisiin, niin että aika vierähti kuin silmänrapäyksessä. Kuuntelin esitystä niin keskittyneesti, etten kirjoittanut edes tavanomaisia muistiinpanojani; niin mykistävää teoksen tulkinta oli.

Sostakovitsin konserton toisena solistina oli orkesterin oma soolotrumpetisti David Bilger, joka soitti hienosti, joskaan hän ei vienyt huomiota konsertin itseoikeutetulta tähdeltä. PO:lla on käsittämättömän hieno jousisto, joka hengitti, huokaili ja myötäili teoksen käänteitä ihailtavalla tavalla; yhdessä hetkessä jousiston sointi muuntui aavemaisen läpikuultavasta satsista raskaaseen, iskevään ikiliikkujapoljentoon.

On vaikea sanoa, kumpi esityksistä miellytti enemmän tekemättä vääryyttä toiselle, sillä Argerichin ja PO:n soitto oli yksinkertaisesti fantastista. Argerich on lisäksi niitä muusikkoja, joilla on kyky vakuuttaa kuulija siitä, että juuri näin meneillään oleva teos pitää esittää. Näin ollen on vaikea esittää kritiikkiä (ja miksi pitäisikään?) ilman, että itse kritiikki alkaisi vaikuttaa nipottamiselta.

Ja juuri kun ajattelin, ettei konsertti enää tästä voi parantua, mitä tapahtuikaan: Philadelphian orkesterin puhaltajat pääsivät loistamaan Modest Mussorgskin (1839–1881) teoksella Näyttelykuvia (1874), jotka Ravel orkestroi vuonna 1922. Esitys oli kerta kaikkiaan upea, rento, värikylläinen ja mukaansatempaava.

Myös konsertin ohjelmavalinta ja -järjestys ansaitsee erityiskiitoksen, sillä teosten väliltä löytyi monia linkkejä: Ravel, joka orkestroi Mussorgskin Näyttelykuvat; Prokofjevin konsertto ja Ravelin Valses nobles et sentimentales, jotka sävellettiin samana vuonna (1911); Sostakovitsin ja Prokofjevin konsertot olivat puolestaan sopiva pari niin kestosuhteiltaan kuin dramaturgisesti (ja tietenkin linkiksi voidaan katsoa myös se, että konsertot esitti sama pianisti konsertissa…). Oli myös hienoa, että jousistokin pääsi näyttämään taitonsa Sostakovitsin konsertossa ennen Näyttelykuvien puhaltajien juhlaa. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon vielä, että siinä missä Sostakovitsin konsertossa on vain yksi puhaltaja – soolotrumpetisti – alkaa Näyttelykuvat juuri trumpettien fanfaarilla. Voiko tämä enää olla pelkkää sattumaa?

On kulunut kaksi päivää siitä, kun näin Salomen New Yorkin Metropolitan-oopperassa. Suomalaisissa medioissa (hiukan myös täällä rapakon takanakin) velloneen etukäteiskohun vuoksi  minusta tuntuu vaikealta kirjoittaa kokemuksestani. Ensinnäkin myönnän avoimesti, että tämä oli ensimmäinen kerta kun näin Salomen ”livenä”; voinko siis arvioida ohjausta, näytämöllepanoa, laulajia, koreografiaa? Koska kyseessä on päiväkirja, mielestäni voin! Siispä aloitetaan.

Read More →

Herkutteluviikko: 2x Metropolitan & 1x Carnegie Hall 24-26.9.08

Kuluva viikko on omalta osaltani ollut yhtä konsertissa- ja oopperassakäyntiä: keskiviikkona vierailin ensimmäistä kertaa Metropolitanin oopperassa, jossa esitettiin Amilcare Ponchiellin (1834–1886) nelinäytöksinen La Gioconda (1876). Torstaina oli vuorossa San Francisco Symphony -orkesterin konsertti Carnegie Hallissa, kapellimestarina Michael Tilson Thomas ja pianosolisteina Labèquen sisarukset. Eilen näin, kuulin ja koin Richard Straussin (1864 –1949) Salome-oopperan (1905), jossa sopraanomme Karita Mattila loisti Jürgen Flimmin modernisoidussa ohjauksessa.

1.      La Gioconda

La Giocondan on sanottu olevan ”laulajien ooppera”, sillä teos rakentuu kuuden päähahmon varaan, joiden esittäjien on oltava huippuluokan laulajia. Roolihahmot ovat eräänlaisia oopperan arkkityyppejä: on Gioconda, kaunis katulaulajatar (sopraano), La Cieca, Giocondan sokea, pyhimysmäinen äiti (altto, usein käytännössä mezzosopraanon esittämänä), Enzo Grimaldo, genovalainen aatelismies ja Giocondan rakastaja (tenori, tottakai…), Barnaba, Giocondaa himoitseva ilkeä inkvisiittorivakooja (baritoni, tottakai…), Alvise Badoero, tuima pääinkvisiittori (basso) sekä Laura, Alvisen nuori vaimo ja Enzon entinen rakastajatar (mezzosopraano). Lisäksi oopperaa tähdittävät kolmannen näytöksen kuuluisassa ”Tuntien tanssissa” soolotanssijat, jotka saivat keskiviikon näytöksessä kenties suurimmat yksittäiset aplodit.

Giocondan osan lauloi tähtisopraano Deborah Voigt, joka ammattimaisuudestaan huolimatta jätti itselleni hieman vaisun vaikutelman. Tämä korostui erityisesti silloin, kun oopperan kaksi naispäähahmoa, Gioconda ja Laura olivat yhtäaikaa näyttämöllä; Lauran osan esittänyt Olga Borodina oli nimittäin sellainen äänikuningatar (positiivisessa mielessä), että peittosi helposti alleen Voigtin, jonka ääni ei itsekään ole aivan lyyrisimmästä päästä. Laurahan on oikeastaan oopperan ”voittaja”, jolle La Ciecan ensimmäisessä näytöksessä antama rukousnauha (kuuluisa ”Voce di donna o di angelo”-aaria) suojelee ja tuottaa onnea. Juuri Lauran kantaman rukousnauhan takia Gioconda ei voi tuhota häntä, vaan luopuu vapaaehtoisesti Enzostaan ja toimii rakastavaisten hyväksi tuhoten lopulta itsensä. Traagiseksi kääntyvä sankaritarhahmo on toki ilmaisumahdollisuuksiltaan monipuolisempi kuin Lauran osa, ja viimeisissä kohtauksissa Voigt oli vaikuttavimmillaan.

Oooperan muut laulajat tekivät niin ikään varmaa ja nautittavaa työtä: La Ciecan osan esittänyttä puolalaista Ewa Podlesia olisin kuunnellut enemmänkin. Venezuelalainen Aquiles Machado oli Borodinan ohella näytöksen toinen ”äänitykki”, jonka Enzosta välittyi puhdaspiirteinen, rakkaudennälkäinen sankaritenori. Bulgarialainen nuori basso Orlin Anastassov (Metropolitanin debyytti) omaa terveen ja pakottoman, salin viimeiselle penkille asti kantavan äänen, jota oli erittäin miellyttävää kuunnella. Pahuudessaan Puccinin Toscan Scarpiaan verrattavan Barnaban osan laulanut italialainen Carlo Guelfi oli vakuuttava, joskaan ei häikäisevä baritoni, jonka italia oli luonnollisesti kohdallaan.

2.      San Francisco Symphony

Torstai-iltana New Yorkissa vierailulla oleva San Francisco Symphony -orkesteri oli valinnut NYP:n tavoin ohjelmaansa ei-saksalaista, 1900-luvun aikana tai sen jälkeen sävellettyä musiikkia. Konsertti alkoi György Ligetin (1923–2006) vuonna 1967 sävelletyllä teoksella Lontano, jonka jälkeen seurasi Francis Poulencin (1899–1963) Konsertto kahdelle pianolle ja orkesterille d-molli (1932), solisteina Katia ja Marielle Labèque. Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Sergei Prokofjevin (1891–1953) Sinfonia nro 5 B-duuri, op. 100 (1945).

Michael Tilson Thomas johti varmaotteisesti ja varsinkin Prokofievin sinfoniassa innostavasti. Haluaisin kuitenkin kritisoida hieman ohjelmistovalintaa, sillä mielestäni Ligetin hieno teos jäi totaalisesti unohduksiin Poulencin riemukkaan hurlumhei-konserton jälkeen. Haluttiinko (amerikkalais)yleisö pitää tyytyväisenä tai oliko Ligetin teoksen esittämisen syy ”hei-me-osataan-soittaa-uutta-musiikkia-ja-ollaan-avarakatseisia-ja-eihän-tämä-nyt-niin-vaikeata-ole-kun-se-on-tuttu-Kubrickin-elokuvasta”? Niin tai näin, konsertin alkuun olisi mielestäni sopinut paremmin vaikkapa jokin Mozartin serenadi tai vastaava yleisilmeeltään kevyempi teos. Kaiken lisäksi – uskomatonta kyllä – Ligetin jälkeen parvelta kuului pari yksittäistä buu-huutoa. Ja tämä teos on sentään yli neljäkymmentä vuotta vanha, siis jo musiikkia menneisyydestä!

Labequen sisaruksien sisääntulon myötä konsertin elokuvalline sivujuonne siirtyi  Amélien tunnelmiin. Poulencin konserton tulkinta ei jättänyt moitteen sijaa: duon yhteistyö oli saumatonta, soitto kirkasta, pulppuavaa ja elämäniloista – sanalla sanoen sellaista kuin tällaisen musiikin pitääkin olla. Ylimääräisenä kuultiin vielä nelikätinen rymistyskappale, jossa duo pääsi ilottelemaan samalla tuolilla istuen.

Prokofjevin 5. sinfonia oli hieno kokemus, jossa SFP ja Tilson Thomas näyttivät parasta osaamistaan. Orkesterilla on erinomaiset vaski- ja puupuhaltajat, jotka selvisivät hienosti sinfonian vaativista stemmoista. NYP:n tavoin myös SFP:llä oli tilaa ylimäääräiselle kappaleelle, joka oli tällä kertaa Delibes’n Sylvia-baletin Cortege de Bacchus – Ritari Ässästä tutulla teemallaan.