Vuodesta 1993 alkaen Helsingin Tuomiokirkon poikakuoron Cantores Minoreksen pitkäperjantain konserteissa ovat vaihdelleet vuorovuosin Bachin Matteus- ja Johannes-passiot. Parittomina vuosina on vuorossa Johannes-passio – jonka kuoro ensimmäistä kertaa esitti jo vuonna 1955. Poikakuoron ohjelma on siis jo toistakymmentä vuotta pitänyt yllä passioiden tasa-arvoistamista. Matteus-passio on selvästi ”the” passio, mihin on selvät syyt; oleellisinta olisi kuitenkin olla vertailematta teoksia toisiinsa. Bachin ensimmäisenä suurteoksena Johannes-passiota (ensiesitys 1724) tulisi lähestyä sen omista lähtökohdista vailla jatkuvaa vertailua ja vastakkainasettelua isoveljeensä.
Johannes-passion ongelmana on pidetty eheän libreton puutetta, jonka seurauksena olisi rakenteellinen ja sisällöllinen epätasapainoisuus. Kyse on kuitenkin vain painopisteestä. Matteus-passion voima perustuu suurilta osin sen aariavetoisuuteen: aariat synnyttävät valtavan tunnejännitteen, jonka Bach rakentaa ja purkaa mestarillisesti. Johannes-passio toimii eri tavoin. Se on episodimainen, teatraalinen ja jäntevä draama, jossa oleellista on jatkuva liike, dynaamisuus ja nopeat tunteenpurkaukset. Johannes-passion keskiöön nousevat evankelistan osa ja väkijoukon osuudet, hurjat turba-kuorot, joissa Bachin mielikuvitus loimuaa koko voimallaan. Evankelistan dramaattinen rooli uudisti passioperinnetä ratkaisevasti. Kuoro-osuuksista puolestaan tulee tunnelatauksen tihentymiä.
Kuoron taiteellinen johtaja Hannu Norjanen luotsasi jo perinteiseksi yhteistyökumppaniksi muodostunutta Lohjan kaupunginorkesteria ja Cantores Minoresta vahvassa esityksessä, jossa kuoron merkitys teokselle nousi hyvin esiin. Se hahmottui jonkinlaisena antiikin tragedian kuorona, tunne-energian ”kohtuna”, joka kannatteli draamaa. Friedrich Nietzsche pohtii kuoron ja musiikin roolia innoittuneessa varhaisteoksessaan Tragedian synty. Hänen mukaansa nimenomaan kuoro on tragedian keskiössä, kuoron tapahtumat ovat todellisia, kun taas näyttämön sisällöt esiintyvät eräänlaisena kuoron unena. Passion alkukuoro oli kuin manaus, josta koko kärsimysnäytelmä säteili. Joukkokohtauksissa Norjanen kutsui yli satapäisestä kuorosta vaivattomasti esiin ahnasta iskevyyttä ja viiltävää dramatiikkaa. Poikakuoron koko potentiaali realisoitui valoisassa soinnissa, voimakkaissa kontrasteissa ja romanttisen laveissa linjoissa, huolimatta siitä, ettei ylä- ja alaäänten balanssi aina ollut ihan kohdallaan.
Yleensä passioiden koraaleista tulee jonkinlaisia välisoittoja, joiden aikana tunnelma rauhoittuu. Nyt koraalit olivat kaikkia muuta kuin hengähdyshetkiä. Bach on käyttänyt niissä laajaa sävelmävalikoimaa ja kirjoittanut niihin dramatiikkaa, jonka Norjanen otti painokkaasti esiin. Näin koraaleista tuli merkityksiä kuljettavia täysipainoisia draaman osia, jotka osallistuivat siihen intensiivisesti samaan tapaan kuin arkaainen tragediakuoro, ne suorastaan keskittivät voimakkaimman jännitteen itseensä.
Suurteos jäsentyi tiiviinä, dynaamisesti rytmitettynä kokonaisuutena, jossa Tom Nymanin eläytyvä evankelista vyörytti kärsimysnäytelmää eteenpäin kiihkeästi, väliin sykähdyttävillä pianissimoilla herkutellen. Continuo (Anna Oramo, cembalo, Markus Malmgren, urut, Jukka Tyrväinen, sello, Peter Grans, kontrabasso, Eero Toikka, fagotti) seurasi vivahteita tarkasti. Siirtymät osasta toiseen olivat aksentoituja ja energisiä, jolloin vähänkin pidemmät hiljaisuudet saivat kantavaa merkitystä.
Tässä kontekstissa aariat hahmottuivat ennen kaikkea lyhyinä rukouksenomaisina purkauksina, joissa puhuja eksplikoi tilanteen merkitystä voimakkaan samastumisen tai runollisen maalailun sijaan. Paikalleni keskipermannolle edessä alhaalla laulavien solistien osuudet puuroutuivat harmillisesti kirkon kupolissa, ja osansa tuntui olevan myös tietyillä rytmisillä vapauksilla, jotka sopivat akustisesti haastavaan tilaan huonosti. Virolainen tenori Mati Turi korvasi sairastunutta Tuomas Katajalaa varmaotteisesti ja ekspressiivisesti, joskin rytmisesti hieman epätarkasti. Kaisa Rannan sopraano soi verraten ohuesti, mutta keveän kirkkaasti Ich folge dich gleichfalls -aariassa, ja alussa metallisen kuuloinen Tiina Penttinen tulkitsi sielukkaan Es ist vollbracht -aarian pehmeästi. Usein Jeesuksen roolissa kunnostautuneen bassobaritoni Juha Kotilaisen lied-ääni sopi Bachiin erinomaisesti.
Muhkeääninen Cantores Minoreksen kasvatti Jyrki Korhonen tulkitsi Jeesusta, joka Johannes-passiossa hahmottuu ennen kaikkea suvereenina, seesteisenä taivaanvaltiaana (verrattuna Matteuksen epävarmaan ja myös inhimillisen kärsivään Jeesukseen). Jeesuksen ja Pilatuksen välinen suhde on teoksessa keskeinen draamajuonne. Ensimmäistä kertaa kuoron passiohistoriassa pikkuroolit olivat kuoron omien miesäänten esittämiä, mikä oli ehdottomasti hieno ratkaisu. Simo Hellgrén lauloi vahvasti ja varmasti myötätunnon ja joukkopaineen välissä kipuilevan Pilatuksen roolin.