Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

snagS&Snarls – Unsuk Chinin laulusarjan Suomen ensiesitys Tapiola Sinfoniettassa

Helena Juntunen. Kuva © Sascha-Nader

Helena Juntunen. Kuva © Sascha-Nader

Dmitri Slobodeniouk. Kuva © Marco Borggreve

Dmitri Slobodeniouk. Kuva © Marco Borggreve

Tapiola Sinfoniettan kevätkauden päätöskonsertissa 19.5. klo 19 kuullaan ensimmäistä kertaa Suomessa korealaissäveltäjä Unsuk Chinin ilmeikäs laulusarja snagS&Snarls, jonka lähtökohtana on Lewis Carrollin tunnettu satu Liisa Ihmemaassa. Tässä konsertissa laulusarjaa kehystää kaksi Beethovenin teosta: konserttiaaria Ah! perfido sekä rytmisesti vivahteikas seitsemäs sinfonia. Solistina on maamme valovoimaisimpiin sopraanoihin lukeutuva Helena Juntunen, ja orkesteria johtaa kapellimestari Dima Slobodeniouk.

Korealainen Unsuk Chin (s. 1961) tunnetaan modernistisia keinoja suosivana säveltäjänä, mutta snagS&Snarls esittelee hänestä toisenlaisen puolen.Musiikkini on heijastusta unistani. Yritän ilmaista musiikissa niitä valtavia valon visioita ja uskomatonta värien loistoa, joita näen kaikissa unissani; valon ja värien leikkiä joka virtaa läpi huoneeni ja muodostaa samalla soljuvia ääniveistoksia”, kertoo Chin sävellystyönsä lähtökohdista. Los Angelesin filharmonisen orkesterin tilaama snagS&Snarls sai maailman ensiesityksensä kesäkuussa 2004 Kent Naganon johdolla.

Beethovenilla on vain seitsemän teosta lauluäänelle ja orkesterille. Näistä teoksista Ah! perfido (1796) on puhkaissut tiensä pysyvään käyttöön. Tälläkin teoksella on juurensa tarujen maailmassa: teksti pohjautuu antiikin kreikkalaiseen mytologiaan, ja musiikki heijastelee rakkaudessaan pettyneen Deidameian tunteiden käänteitä.

Beethovenin seitsemäs sinfonia esitettiin ensimmäisen kerran 1813, ja sittemmin siitä on tullut yksi Beethovenin suosituimmista teoksista. Päällimmäisenä piirteenä on energinen rytmiikka;  kullakin osalla on oma tunnusomainen rytmikuvionsa. Sinfonian hidas osa on yksi Beethovenin kuuluisimmista, ja finaali edustaa energialataukseltaan Beethovenin hurmioituneinta musiikkia.

Helena Juntunen on Suomen tunnetuimpia sopraanoja, joka on tehnyt mittavan kansainvälisen uran. Hän teki läpimurtonsa Savonlinnan Oopperajuhlilla 2002 laulaessaan Margarethan roolin Gounod’n oopperassa Faust. Samalla roolilla hän debytoi USA:ssa Connecticutin oopperassa 2004. Eurooppalaisten kuulijoiden sydämiin Juntunen lauloi Wienin Juhlaviikoilla 2006 Mozartin Taikahuilun Paminana. Kaudella 2016/2017 Juntunen laulaa mm. Don Giovannin Donna Elviran roolin Savonlinnan Oopperajuhlilla ja Salomen nimiroolin Strasbourgissa.

Venäläissyntyinen kapellimestari Dima Slobodeniouk on tullut tutuksi etenkin kotimaiselle yleisölle mm. Kymi Sinfoniettan ja Vaasan kaupunginorkesterin päävierailijana 2004–2006, Oulu Sinfonian taiteellisena johtajana 2005-2008.  Syksyllä 2016 Slobodeniouk aloittaa työnsä Sinfonia Lahden ylikapellimestarina.

To 19.5.2016 klo 19, Espoon kulttuurikeskus, Tapiolasali
snags&Snarls

Tapiola Sinfonietta
Dima Slobodeniouk, kapellimestari
Helena Juntunen, sopraano 

Ludwig van Beethoven: Ah! perfido
Unsuk Chin: snagS&Snarls (ek. Suomessa)
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 7

Avoin kenraaliharjoitus to 19.5. klo 10.00-11.20, Espoon kulttuurikeskus, Tapiolasali. Vapaa pääsy.
Konserttiesittely to 19.5. klo 18.15-18.45. FM Kimmo Korhonen. Espoon kulttuurikeskus. Vapaa pääsy.
Taiteilijatapaaminen to 19.5. n. klo 20.45. Espoon kulttuurikeskus. Järj. Sinfoniettan ystävät ry. Vapaa pääsy.

Arvio: Sir John Eliot Gardiner ja Gewandhaus-orkesteri ilahduttivat Baden-Badenissa

Kristian Bezuidenhout, Sir John Eliot Gardiner, Isabelle Faust ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteri Baden-Badenin Festspielhausissa. Kuva © Jari Kallio.

Kristian Bezuidenhout, Sir John Eliot Gardiner, Isabelle Faust ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteri Baden-Badenin Festspielhausissa. Kuva © Jari Kallio.

Leipzigin Gewandhaus-orkesteria on vaikea olla hämmästelemättä. Tätä hienoa kokoonpanoa ovat vuosisatojen varrella johtaneet niin Felix Mendelssohn, Bruno Walter, Kurt Masur kuin Herbert Blomstedtkin. Seuraava ylikapellimestari, Andris Nelsons, aloittaa kautensa ensi vuonna. Lauantaina Baden-Badenin Festspielhausissa orkesteri esiintyi kuitenkin vakiovierailijansa, periodisoiton veteraanin ja Monteverdi-kuoron perustajan, Sir John Eliot Gardinerin johdolla.

Konsertin avauksena kuultiin Johannes Brahmsin verraton Akateeminen juhla-alkusoitto (1880). Kuten tunnettua, Brahms sävelsi teoksen kiitokseksi kunniatohtorin arvonimestä Breslaun yliopistolle. Säveltäjä johti kantaesityksen tammikuussa 1881. Alkusoitossaan Brahms siteeraa neljää ylioppilaslaulua, Wir hatten gebauet stattliches Haus, Alles schweige, Fuchsenritt ja huipennuksena ainakin suomalaisittain tunnetuimpana Gaudeamus igitur.

Suomalaisorkestereiden ohjelmissa tätä ihastuttavaa teosta ei jostain syystä kuule juuri koskaan. Kyynikko voisi tietysti ajatella olevan luonnollista, ettei moinen kaiken maailman dosenttien ylistys pahemmin soi suomalaisella maaperällä ainakaan nykyisellään, mutta on toivottavaa, että tulevaisuudessa Brahmsin klassikosta innostuttaisiin meilläkin useammin.

Alkusoiton monet levytykset ovat osoittaneet, että tämä näennäisen simppeli ja ilakoiva teos ajautuu yllättävän helposti karille jopa suurten maestrojenkin käsissä joko liiallisen kiirehtimisen tai paisuttelevan paatoksen kautta.

Onneksi Sir John Eliot Gardinerin tapa lähestyä teosta oli kerrassaan ihanteellinen. Perustempo oli sopivan ripeä mutta kuitenkin vailla kiireen tuntua. Soinnin ilmavuus, tarkoin mietityt huipennukset sävytettynä ilahduttavalla kirpeydellä ja hillityllä soinnin majesteetilla saivat erittäin säästeliäällä vibratolla soittaneen Gewandhaus-orkesterin tavoittamaan mitä hienoimman Brahms-soundin. Riemastuttavampaa konsertin avausta voi tuskin kuvitella.

Illan solistinumero oli Felix Mendelssohnin vain neljätoistavuotiaana säveltämä konsertto viululle, pianolle ja orkesterille vuodelta 1823. Nuoren säveltäjän tyyli on välittömästi tunnistettavissa kaikkialla tässä oivallisessa teoksessa, joka kuultiin nyt alkuperäisessä orkesteriasussaan. Yleisemmin teosta soitetaan jousiorkesteriversiona, jonka Mendelssohn laati pian kantaesityksen jälkeen. Alkuperäisversio oli pitkään kadoksissa, mutta 1990-luvulla Englannista löytyneiden puhallin- ja patarumpustemmojen perusteella partituuri pystyttiin rekonstruoimaan. Tämä versio kuultiin ensimmäisen kerran vuonna 1999.

Konserton parissa esiintyi kaksi hiljattain Suomessakin vieraillutta huipputaitajaa. Viulusolistina kuultiin taannoin Armenian filharmonisen orkesterin kanssa Tampereella konsertoinutta Isabelle Faustia ja viime kesän Juhlaviikoilta tuttu Kristian Bezuidenhout soitti piano-osuuden vuoden 1839 Érand-flyygelillään.

Bezuidenhoutin soitinvalinta olikin ihanteellinen. Érandin sointiväri sulautui hienosti yhteen sooloviulun kanssa. Samoin modernia konserttiflyygeliä hillitympi dynamiikka mahdollisti optimaalisen balanssin. Soinnin kirpeys toi musiikkiin herkullista särmää, jota oli myös Isabelle Faustin ihastuttavassa soitossa. Solistikaksikon yhteistyötä oli todellinen ilo seurata niin konserton laajoissa pelkästään solisteille kirjoitetuissa osuuksissa kuin orkesterisäestyksellisissäkin jaksoissa.

Gardinerin ja Gewandhaus-orkesteri tarjosivat solisteille täydellisen tuen. Konserton orkesterijaksot toivat useammankin kerran mieleeni Brahmsin ensimmäisen serenadin, jonka Gewandhaus levytti taannoin hienosti väistyvän ylikapellimestarinsa Riccardo Chaillyn johdolla. Piristävä ja kiehtova konserttovalinta kerta kaikkiaan.

Väliajan jälkeen kuultiin Robert Schumann Es-duurisinfonia (1850-51). Tämä ”Reiniläinen sinfonia” julkaistiin aikoinaan järjestysnumerolla kolme, vaikka se on, jos keskeneräinen Zwickausinfonia sekä Alkusoitto, scherzo ja finaali otetaan huomioon, säveltäjänsä kuudes sinfoninen teos ja samalla sinfoniasarjan päätös, jos d-mollisinfonian revisiota ei oteta lukuun.

Reiniläinen sinfonia on nimensä mukaisesti vuolas sointivirta, jossa Schumannin orkesterinkäyttö on mestarillisimmillaan. Vaikka sinfonia ei ole sanan varsinaisesti ohjelmallinen, on sen alati muuttuvat karakterit helppo assosioida niin Beethovenin kuudenteen kuin Berliozin Fantastiseen sinfoniaankin.

Jo 90-luvulla Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen kanssa levytetty sinfoniasykli osoitti Gardinerin taidokkuuden Schumannin verrattoman soittimellisen keksinnän tulkitsijana. Vuosien varrella nämä periodisoiton hyveet vaikuttavat jalostuneen entistä riemastuttavimmiksi.

Vibratosta puhdistettu kuulas jousisointi, tarkoin hiotut puhallinaiheet sekä soitinryhminen antifonaalinen sijoittelu mahdollistivat optimaalisen balanssin eri soitinryhmien välillä. Ykkös- ja kakkosviulujen ohella käyrätorvet oli sijoitettu pareittain orkesterin kummallekin laidalle. Tällä oli huomattava vaikutus kokonaissointiin.

Gardinerin tempovalinnat olivat plastisempia kuin aikoinaan levyllä. Gewandhaus-orkesterin sointi oli mitä ilmeikkäintä ja värikylläisintä kaikkine sävyineen. Sinfonian kokonaismuoto hahmottui jännittävästi ja jokaisesta fraasista sai sekä hienosti mietityn että spontaanin vaikutelman.

Avausosan sointivirrassa orkesteri hehkui täyteläisenä ja silti läpikuultavana. Kekseliäästä scherzosta en muista kuulleeni ilahduttavampaa tulkintaa. Sinfonian kaksi olemukseltaan täysin vastakkaista hidasta osaa muodostivat erityisen vaikuttavan kontrastin. Nicht schnell -andanten sävyt piirtyivät lämpimän pastoraalisina kun taas neljännen osa pelottavan jylhä autius tuntui kurkottavan johonkin sanomattomaan.

Musertavaa pysähdystä seuraava finaali jää usein irralliseksi saarekkeeksi, mutta tuntien Schumanninsa Gardiner rakensi finaalin taitavasti hetki hetkeltä varovaisen toiveikkaasta alusta kohti viimeisten partituurin sivujen tiivistä sinfonista huipennusta vailla rahtustakaan väärää paatosta. Vaikuttava päätös.

Kokonaisuutena lauantai-illan konsertti oli myös hieno osoitus, kuinka hyvin perinteinen alkusoitto-konsertto-sinfonia -kaava voi parhaimmillaan toimia. Ilahduttava kokemus.

— Jari Kallio

Leipzigin Gewandhaus-orkesteri
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari
Isabelle Faust, viulu
Kristian Bezuidenhout, piano

Johannes Brahms: Akateeminen juhla-alkusoitto c-molli, Op. 80
Felix Mendelsdohn: Konsertto viululle, pianolle ja orkesterille d-molli
Robert Schumann: Sinfonia Nro. 3 Es-duuri, Op. 97

Festspielhaus Baden-Baden
Lauantai 14.05.2016, klo 19.00

Arvio: Ensemble Modern toi Steve Reich -harvinaisuuden Hannoveriin

 Steve Reich, kapellimestari Brad Lubman, Ensemble Modern ja Synergy Vocals

Steve Reich, kapellimestari Brad Lubman, Ensemble Modern ja Synergy Vocals

Three Talesin viimeinen näytös. Brad Lubman, Ensemble Modern ja Synergy Vocals

Three Talesin viimeinen näytös. Brad Lubman, Ensemble Modern ja Synergy Vocals

Ensemble Modernin Hannoverin tämänvuotisen Herrenhausen-festivaalin avauskonsertti keskittyi kahdeksankymmentävuotisjuhliaan viettävän Steve Reichin musiikkiin. Ilahduttavassa ohjelmassa oli harvoin kuultu video-ooppera Three Tales (1998-2002) sekä Kronos-kvartetille sävelletty WTC 9/11 (2010).

Reichin ja Ensemble Modernin säännöllinen yhteistyö alkoi reilut parikymmentä vuotta sitten. Kun säveltäjän oma yhtye ei ole enää keikkailut, on Ensemble Modernista tullut merkittävin Reichin musiikkia aktiivisesti esittävä kokoonpano. Yhtye onkin tilannut ja kantaesittänyt useita säveltäjän teoksia, joista tähän saakka merkittävin on juuri Three Tales. Ensemble Modernin tulevan syksyn ohjelmistossa on jälleen uusi tilausteos Pulse.

Valtaosa Reichin tuotantoa on sävelletty erilaisille alle kahdenkymmenen muusikon yhtyeille. Reich käyttää mikrofonivahvistusta mahdollistaakseen soolojousten ja muun yhtyeen, erityisesti lyömäsoitinten välisen balanssin säilyttäen samalla instrumenttien solistisen ketteryyden ja sointivärin.

Neljätoista vuotta sitten Wienin juhlaviikoilla kantaesityksensä saanut Three Tales summaa yhteen Reichin tärkeimpiä sävellystekniiknisiä keinovaroja 60-luvun ääninauhateoksista myöhempään soitin- ja vokaalimusiikkiin saakka avaten samalla uusia kehityssuuntia kohti laajempaa harmonista ja melodista kehittelyä.

Hannoverissa Three Tales kuultiin samalla kokoonpanolla kuin Wienin kantaesityksessä kapellimestari Brad Lubmanin johtaessa Ensemble Modernin ohella Synergy Vocals -lauluyhtyettä. Three Tales on osa dokumentaarista äänimateriaalia soitin- ja vokaalimusiikkiin yhdistävien Reichin teosten sarjaa, joka alkoi Different Trains (1988) -klassikolla ja on sittemmin jatkunut City Lifessa (1995)m taannoisessa WTC 9/11:ssa (2010) sekä Reichin ja videotaiteilija Beryl Korotin ensimmäisessä video-oopperassa The Cave (1989-93).

Three Tales tarkastelee ihmisen ja hänen luomansa teknologian monitahoista ja problemaattista suhdetta kolmen kertomuksen kautta. Ensimmäinen näytös perustuu Hindenburg-zeppeliinin rakentamista ja tuhoutumista käsittelevään arkistomateriaaliin, kun taas toinen näytös, Bikini pureutuu Yhdysvaltain 40- ja 50-lukujen ydinkokeisiin Bikini-atollilla ja niihin liittyvään saarten alkuperäisväestön pakkosiirtoon. Kolmannessa Dolly-näytöksessä puolestaan saavutaan oman aikamme genetiikan ja robotiikan, kloonauksen ja tekoälyn problematiikan pariin.

Hindenburgin ensimmäinen ja neljäs kohtaus perustuvat Lakehurstin onnettomuuden dokumenttimateriaaliin, toinen kohtaus taas kuvaa zeppeliinin rakentamista ja kolmas pohtii aluksen vaikuttavuutta ja probaganda-arvoa arkistomateriaalin kautta. Musiikillisesti neljä kohtausta muodostavat sinfonisen perusrakenteen, jossa ääriosina on kaksi allegroa ja välissä scherzo ja hidas osa.

Mielenkiintoista kyllä, rakenteellisesta selkeydestään huolimatta Hindenburg on kokemuksena Three Talesin epätasaisin. Sen toinen kohtaus on kertakaikkisen nerokas niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Reich rakentaa neliminuuttisen Nibelung Zeppelin -osan Wagnerin Reininkullan Niebelheim-motiiville. Tätä Alberichin valtakunnan alasinten kalketta Reich käyttää huikeina kaanonmuodostelmina, joita vibrafonit, pianot ja jouset harmonisoivat ja kehittelevät edelleen. Videomateriaali peilaa musiikkia oivallisesti erilaisilla dokumenttimateriaalista poimittujen fragmenttien kekseliäillä kollaaseilla.

Brad Lubmanin johtama Ensemble Modern toteutti osan äärettömän hienosti tavoittaen musiikin lähes aavemaisen tunnelman, joka jatkui myös kolmannen osassa. Tässä haastattelumateriaalille ja arkistofilmeille perustuvassa kohtauksessa huomio kiinnittyi erityisesti jousisoittajiin ja laulajiin, joiden herkullisesti toteuttamat sointivärit ja kromaattiset harmoniat tekivät suuren vaikutuksen. Musiikkiin samplatut kirkonkellojen uhkaavat kumahdukset säestivät videolla Kölnin tuomiokirkkoa ohittavaa Hindenburgia aivan erinomaisen vaikuttavasti.

Mielenkiintoista kyllä, itse onnettomuutta kuvaavat näytöksen avaus- ja päätöskohtaukset eivät yltäneet samaan vaikuttavuuteen. Nissäkin oli toki monia ihailtavia musiikillisia hetkiä, kuten alun kolmiääniset tenorikaanonit, jotka tuovat mieleen Reichin kuulaan Perotinus-vaikutteisen Proverb (1995) -vokaaliteoksen. Samoin onnettomuusfilmin tunnettua toimittaja Herb Morrisonin selostusta on muokattu digitaalisin keinoin varsin vakuuttavasti. Silti jonkinlainen ristiriita tuhoutuvan zeppeliinin visuaalisen järisyttävyyden ja musiikin epädramaattisuuden välille tuntuu jäävän. Tämä lienee tosin ainakin jossain määrin säveltäjän tarkoituskin.

Täyteen kekseliäisyyteensä Three Tales kohoaa kuitenkin seuraavassa Bikini-näytöksessä, jonka musiikillinen muoto perustuu kolmeen pääjaksoon ja näiden sykliseen kehittelyyn kohti vaikuttavaa huipennusta ja codaa. Näytöksen jännitettä rakentaa tehokkaasti myös muuhun musiikilliseen materiaaliin lomittuva lähtölaskenta kohti lopussa koittavaa ydinräjähdystä.

Ensemble Modernin ja Synergy Vocalsin saumatonta virtuositeettia Reichin salamannopeasti tunnelmasta, tekstuurista ja instrumentaatiosta toiseen leikkaavan musiikin parissa saattoi vain ihailla. Brad Lubman piti näytöksen rakenteen tiukasti hallussaan ja kokemuksesta muodostui mitä vaikuttavin. Erityisen mieleenpainuvia olivat jousten hallitsemat Bikini-atollin alkuperäisväestöä ja sen kohtaloita peilaavat jaksot, joiden Cezannen tyyliin muokattu dokumenttimateriaali yhdistyi musiikkiin täydellisesti.

Reich ja Korot kuvaavat ydinräjähdyksen sienipilven sijaan yksinkertaisella hidastetulla kuvamateriaalilla tuhoutuvasta palmurivistöstä sekä lähes staattiseksi hidastuvalla musiikilla, jota seuraa lyhyt coda. Tämä koskettava surumusiikki karttaa kaikkea suureellisuutta ja imelyyttä Reichille ominaiseen tyyliin.

Kolmas näytös, Dolly on uskomaton kokoelma muokattua haastattelumateriaalia, jota laulu- ja soitinyhtye värittää ja kehittelee mitä mielikuvituksellisimmin. Monet Dollyn rakenteet ovat harmonisesti ja kontrapunktisesti Reichin siihenastisen tuotannon kompleksisimpia, ja niillä on ollut vaikutusta säveltäjän myöhempään musiikilliseen ajatteluun, minkä voi huomata niin WTC 9/11:ssa kuin viime vuoden Juhlaviikoilla kuullussa lyömäsoitinkvartetossakin.

Dolly on geeniteknologian, robotiikan ja tieteen etiikan asiantuntijoiden haastattelujen katkelmille perustuva laaja dialogi, joka on musiikilliselta muodoltaan varsin vapaa, ikään kuin reichilainen fantasia. Muokatussa materiaalissa Reich ja Korot ovat tietenkin vaikuttaneet siihen, millaisina haastattelujen sisällöt peilautuvat katsojalle, mutta tekijät ovat pyrkineet kunnioittamaan haastateltaviensa ajattelun lähtökohtia vaikka lopputulos rakentuu ennen kaikkea musiikkiteatterin ehdoilla.

Viimeinen näytös vie kuulijansa henkeäsalpaavalla vauhdilla Dolly-lampaasta ihmisyyden peruskysymyksien kautta tekoälyn ja robotiikan maailmoihin. Musiikki kuljettaa kuulijaa mitä erilaisimmissa maailmoissa alkaen laulusolistien kuulaista osuuksista virtuoosisten lyömäsoitinkuvioiden kautta aina muokatusta puhemateriaalista rakennettuun tiheimpään kontrapunktiin saakka. Kokonaisuudessaan Three Talesin kolmas näytös on Reichin vaikuttavimpia sävellyksiä. Jälleen kerran Ensemble Modern, Synergy Vocals ja kapellimestari Lubman toteuttivat Reichin partituurin monet haasteet kerrassaan ihailtavalla rytmisellä tarkkuudella, puhtaudella sekä vuosien kokemuksen tuomalla varmuudella ja ymmärryksellä.

Dollyn päätyttyä konsertti jatkui suoraan WTC 9/11:n maailmaan. Reichin viisitoistaminuuttinen teos jousikvartetille ja ääninauhalle avaa ikonisia uutiskuvia intiimimmän näkökulman New Yorkin terrori-iskuihin yhdistelemällä nauhoitetussa materiaalissa tavallisten newyorkilaisten haastatteluja pelastuslaitoksen tallenteisiin. Puhekatkelmat muodostavat jousten melodisen materiaalin perustan samoin kuin jo Different Trainsissa.

Kaikkea sentimentaalisuutta karttava WTC 9/11 on vangitseva sävellys, jonka vaikuttavuuden salaisuus on sen tiiviissä ilmaisussa, omintakeisissa, puheenkaltaisissa melodioissa sekä monia Reichin varhaisteoksia laajemmassa ja vapaammassa materiaalin kehittelyssä.

Illan konsertissa WTC 9/11:n viimeisiä sointuja seurasi pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen Reich ja muusikot palkittiin pitkillä, innokkailla suosionosoituksilla. Säveltäjä ja kapellimestari saivat tulla kerta toisensa jälkeen lavalle kumartamaan kiitolliselle yleisölle. Reich on todellakin yksi kaikkein kiehtovimmista aikamme säveltäjistä.

— Teksti ja kuvat: Jari Kallio

Ensemble Modern
Synergy Vocals
Brad Lubman, kapellimestari

Steve Reich: Three Tales, WTC 9/11

Pe 13.05. klo 20.00

Kunstfestspiele Herrenhausen
Hochschule für Musik, Theater and Medien, Richard Jakoby Saal
Hannover

Kansallisoopperan Carmina Burana nähdään suorana verkossa

Kansallisooppera esittää Carl Orffin suurteoksen Carmina Burana torstaina 19.5. Helsingin Sanomat lähettää loppuunmyydyn konsertin suorana verkossa.

Suora lähetys Suomen kansallisoopperasta alkaa klo 18.30. Ennen esitystä Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Vesa Sirén isännöi keskustelua teoksesta. Carmina Burana -konsertti lähetetään sekä Helsingin Sanomien HSTV:ssä että Kansallisoopperan verkkopalvelun Stage24-kanavalla.

Kansallisoopperan loppuunmyydyssä konsertissa kuullaan Carl Orffin kuuluisa 24 maallisen laulun sävelteos kokonaisuudessaan. Konsertin johtaa norjalaiskapellimestari Eiving Gullberg Jensen, joka teki debyyttinsä Suomen kansallisoopperassa tänä keväänä Hulttion tie -oopperassa. Solisteina laulavat sopraano Hanna Rantala, baritoni Ville Rusanen ja tenori Sergey Balashov. Konsertissa laulaa myös Kansallisoopperan kuoro ja lapsikuoro.

Vuonna 1937 sävelletty Carmina Burana on Orffin tunnetuin teos. Kuuluisaa kuoro-osuutta O Fortuna on käytetty ainakin 70 mainoksessa ja elokuvassa, mutta kokonaisuutena teos esitetään suhteellisen harvoin. Kansallisoopperassa Carmina Burana esitettiin viimeksi 20 vuotta sitten. Teoksen suuresta suosiosta kertoo sekin, että nyt järjestettävä konsertti myytiin loppuun kuukausia ennen esityspäivää.

Carl Orff: Carmina Burana
Suomen kansallisoopperan päänäyttämö
19.5.2016 klo 19.00.
Suora lähetys HSTV ja Stage24 klo 18.30 alkaen.
Konsertti on loppuunmyyty.

Säveltäjät Myrskyn pauloissa

Ritari 0f8bca95-eb43-47bb-82de-3953fb8116c6

Kevään viimeisessä Ritarihuoneen residenssisarjan konsertissa 15.5. kello 19 päästetään valloilleen William Shakespearen Myrsky-näytelmästä innoituksensa saaneiden säveltäjien musiikkia. Konsertin teema kunnioittaa lukuisia taiteilijoita kautta aikain inspiroineen Shakespearen kuoleman 400-vuotisjuhlavuotta.

Jo konsertin kuullut hämeenlinnalaisyleisö otti sen ihastuneena vastaan. Englantilaisen barokin mestarin Henry Purcellin nimissä kulkevat teokset muodostavat rungon kokonaisuuteen, johon tuovat maustetta Kaija Saariahon The Tempest Songbook -laulusarjan teokset. Antti Tikkasen liidaaman konsertin solisteina laulavat sopraano Pia Freund ja baritoni Gabriel Suovanen.

Lue lisää ohjelmasta.

Lue FiBOn blogista, millaiset olivat Myrsky-produktion alkuvaiheet.

Orkesterin kannatusjäsenille on ennen konserttia oma tilaisuus, jossa tarjoilun lisäksi nautitaan mm. sopraano Pia Freundin ja Antti Tikkasen esittämistä muistakin kuin konsertissa kuultavista musiikillisista makupaloista.

 

FIBO logo 9fcce9db-4df1-4f28-a9fc-bda10d8b3376