Author Archives: Mangusti

Tunnelma kohosi Temppeliaukion kirkon kupoliin Kuudennen kerroksen orkesterin sunnuntaisen konsertin lopussa. Ludwig van Beethovenin (1770–1827) yhdeksännen sinfonian finaali oli fantastista kuultavaa heti sellojen ja bassojen puhuttelevasti muotoillusta resitatiivista lähtien. Hyvin harjoitettu kuoro lauloi komeasti ja laulusolistit hoitivat pienehköt tehtävänsä mainiosti ikään kuin orkesterin osana.

On harvinaista herkkua kuulla yleensä massiivisin voimin toteutettu Beethovenin sinfoninen testamentti pienemmällä kokoonpanolla ja ”autenttisilla” soittimilla soitettuna. Jousisoittimien suolikielet ja varsinkin klassiset puhaltimet tuovat sointiin rosoista elävyyttä ja monia tasaisen jalosti soivasta modernista sinfoniaorkesterista puuttuvia sävyjä. Kuudennen kerroksen orkesteri soitti erinomaisen puhtaasti ja yhtenäisellä fraseerauksella. Tunnetusti hankalasti soivia puhaltimia miehittivät mainiot muusikot, ja varsinkin klarinetti, oboe ja trumpetti loistivat sooloillaan. Pienessä yhtyeessä ei voi vähätellä konserttimestarin merkitystä: Antti Tikkanen hoiti jälleen tonttia selkeästi ja liioittelematta.

Yhdeksäs sinfonia on kuitenkin pitkä teos – perimätiedon mukaan CD-levyn 74 minuutin kesto määriteltiin siten, että sinfonia mahtuisi Wilhelm Furtwänglerin johtamana yhdelle levylle – ja sen soidessa mieleeni ehti tulla joitain varauksellisempiakin ajatuksia. Kapellimestari Tuomas Hannikaisen olemus on aristokraattinen ja hyväntuulinen, mutta johtamisessa on jotain melko jäykkää ja yksitotista. Niinpä orkesterin sointikin on välillä vivahteeton ja turhan kulmikas. Rytmisillä jaksoilla on vaarana junnata paikoillaan, ja olisin kaivannut keitokseen myös enemmän suvantoja ja herkistelyä. Tekstuurit soivat hiukan tasapaksusti myös erikoisesta balanssista johtuen: viuluja tuntui olevan liian vähän puhaltajien ja alempien jousten määrään verrattuna.

Mitä rytmiikkaan tulee, orkesteri soittaa kylläkin tarkasti ja yhtenäisesti, mutta kaipailin lisää sitä maanläheistä svengiä, josta Venezuelan Simon Bolivar -orkesteria menneellä viikolla kehuin. Hannikaisella tuntuu olevan taipumus pitää tempo jatkuvassa liikkeessä ja muotoilla mikroskooppisesti nopeutuvia ja hidastuvia fraaseja, mutta itseäni ilahduttaisi varsinkin tanssillisissa jaksoissa takakenoisempi ote. Joskus valittu tempo oli hurjan nopea, ja Beethovenin Molto vivace -osan trio olikin karata käsistä.

Yhtä kaikki, hieno konsertti. Kiitettävää on myös Kuudennen kerroksen orkesterin tapa saattaa julkisuuteen teosharvinaisuuksia. Saksalaissyntyisen, Alankomaissa elämäntyönsä tehneen Johann Wilhelm Wilmsin (1772–1847) sinfonia oli viehättävä tuttavuus, jonka soisi löytävän muistakin konserttiohjelmista tulevaisuudessa.

Kaikki se hehkutus, mitä viime aikoina on ollut luettavissa Venezuelan musiikki-ihmeestä ja sen lippulaivasta Simon Bolivar -orkesterista, on totta! Tiistainen konsertti jää varmasti mieleeni yhtenä suurenmoisimmista konserttikokemuksista: soiton korkean tason lisäksi siitä välittyi vastustamaton musiikin tekemisen riemu, jota piti yllä ja lietsoi kapellimestarikomeetta Gustavo Dudamel, hänkin orkesterin kasvatti ja nykyisin orkesterimaailman kuumimpia kansainvälisiä nimiä.

Dudamelin ryhdikästä johtamista oli nautinnollista katsoa. Ekonomiset ja tarkoituksenmukaiset liikkeet olivat kaiken aikaa valtavan ilmaisuvoimaisia. Hankalatkin tempojen vaihdokset olivat tarkkoja, ja kapellimestarilla tuntui olevan hyppysissään mahtava arsenaali muovata äänten alukkeita ja johdatella niiden sointia eteenpäin.

En muista koskaan kuulleeni yhtä energistä ja alkuvoimaisen rouheaa tulkintaa Igor Stravinskin Kevätuhrista. On helppo kuvitella, miten osa lähes sadan vuoden takaisen ensiesityksen kuulijoista suhtautui teokseen nuivasti, kun musiikki voi vieläkin kuulostaa niin röyhkeältä! Simon Bolivar -orkesterin suurimpia hyveitä on suvereeni ja tiukka rytminkäsittely niin tanssillisissa kuin lyyrisemmissäkin kohdissa. Tämä perustunee osittain soittajien perimään ja meitä pohjoiseurooppalaisia parempaan svengiin. Varmasti myös harjoitustyö on tehty huolella, sillä Kevätuhrin kompleksiset tekstuurit pysyivät todella kirkkaina. Orkesterin jättimäisen jousiston ansiosta sekä rouheat aksentit että hypistellyt pianissimosävyt toteutuivat hienosti. Laulavissa kohdissa panin merkille jousisektion lähes jatkuvan mutta maltillisen vibraton, joka varmasti auttoi tuottamaan lämpimän ja leveän soinnin.

Väliajan jälkeen kuultu Pjotr Tsaikovskin viides sinfonia oli kaunis ja soi lämpimästi, mutta ehkä Stravinskin kulmikkaasta fraseerauksesta ei täysin päästy irrottautumaan: välillä legato jäi mielestäni hieman pliisuksi. Myös Dudamelin tulkinta oli erikoisen katkonainen esimerkiksi ensiosan johdannossa. Kaikki puhaltajien soolot eivät olleet aivan timanttisia: hitaan osan kuuluisa käyrätorvimelodia oli kyllä kauniisti muotoiltu, mutta valitettavan ylävireinen. Ylipäänsä pidin puhaltajien sointia hieman kapeana, mutta tämä saattaa olla koulukuntiin liittyvä ero.

Ylimääräisinä kuultiin Jean Sibeliuksen Finlandia ja orkesterin vanha sotaratsu, Mambo Leonard Bernsteinin Sinfonisista tansseista. Finlandian ensitahdit kirvoittivat aplodit ja bravo-huudot, mutta teosta ei varmaankaan oltu harjoiteltu kovin pitkämielisesti. Mambo taas oli juuri niin hulvaton ja energinen kuin Youtubesta on voinut nähdä.

Minuun teki suuren vaikutuksen maestro Dudamelin toverillinen asenne: kapellimestari ei kertaakaan kumartanut korokkeelta vaan laskeutui aina soittajien keskelle halailemaan muusikoitaan, antaen näille suurimman kunnian.

Tämänkesäinen valistuksen ajan festivaali ”Les lumières” alkoi 1700-luvun lopun ruotsalaisten ja ruotsalaistuneiden säveltäjien orkesteri- ja oopperamusiikilla. Kuudennen kerroksen orkesteri oli sonnustaunut periodikostyymeihin, ja sopraanosolisti Tuuli Lindebergkin esitti kolme aariaa kolmessa eri puvussa. Teatterillisimman leiman tilaisuudelle antoi Sixten Lundbergin esittämä paroni Gabriel Lejonspåre, joka oli ”järjestänyt” tämän musiikillisen illan purjelaiva Götheborgin tuomia arvovieraita kunnioittamaan. Laivalla Suomeen saapunutta prinssi Carl Philipiä en kuitenkaan yleisön joukosta bongannut.Teatterilliset elementit tekivät hiukan vieraannuttavan vaikutelman. Aina vähäeleisen tyylikäs kapellimestari Tuomas Hannikainen esitti roolinsa hyvin, mutta orkesterin naisille pieni lisäharjoitus hoviniiauksiin olisi ollut paikallaan. Koko kööristä tuli mieleeni ne Prahan keskustorilla turisteja ahdistelevat konserttien sisäänheittäjät, joiden markkinoimissa tilaisuuksissa sitten soitetaan kirkkaimpia klassisen musiikin helmiä ajan hengen mukaisissa vaatteissa. Myhäilevän paroni Lejonspåren juonnot sen sijaan olivat sekä viihdyttäviä että informatiivisia, joskin olisin kaivannut samoja tietoja myös käsiohjelmaan.

Orkesteri ei ikävä kyllä ollut huippukunnossa. Olen kuullut heiltä viimeksi (toki eri kokoonpanolla ja hieman eri soittajistollakin) huippuluokan tulkinnan Beethovenin Pastoraalisinfoniasta, mutta tämänkertainen esitys ei kestä vertailua. Fraseeraus oli toki eläväistä, mutta aika ajoin kaikki soitinryhmät sortuivat kangisteluun, ja jotkin ensiviulujen virtuoosisemmista kuvioista jäivät valjuiksi. Myös puhtauden ja rytmisen yhtenäisyyden saralla oli toivomisen varaa, vaikka komppiryhmän työ etenkin kontrabasistin osalta oli ilahduttavan dynaamista ja rouheaa.

Tuuli Lindberg on teknisesti erittäin taitava laulajatar. Hänen sointinsa on kuulas, kaunis ja tasainen sekä sävelpuhtautensa horjumaton. Syystä tai toisesta laulunumerojen esitykset jäivät kuitenkin minulle etäiseksi. Koin, että Lindeberg käytti instrumenttiaan vailla sitä sisäistä paloa, jota kohti kansa yhä vaeltaa oopperaan kuulemaan vanhoja tuttuja Verdejä tai Puccineja niiden ajoittaisesta banaaliudesta huolimatta.

Pidin kiinnostavimpana teoksena konsertin päätösnumeroa, saksalaissyntyisen Joseph Martin Krausin (1756-1792) sinfoniaa cis-molli, joka on totta tosiaan Lejonspåren sanoin Sturm und Drang -henkinen: ailahteleva, tummasävyinen ja tunteellinen. Kraus muutti Tukholman hoviin 22-vuotiaana ja saavutti suurta menestystä ennen muuta oopperasäveltäjänä. Myöhemmin Kustaa III lähetti hänet viiden vuoden Grand Tourille tutustumaan eurooppalaisiin säveltäjiin, ja Kraus tapasikin muun muassa Gluckin, Albrechtsbergerin ja Haydnin matkallaan. Myöhäinen cis-mollisinfonia on musikologi Bertil van Boerin mukaan toinen vain kahdesta 1700-luvulla sävelletyistä sinfonioista tässä intonaation kannalta hankalassa sävellajissa! Kaiken kaikkiaan on kiinnostavaa tutustua vähemmän tunnettujen säveltäjien tuotantoon, mistä kiitos Kuudennen kerroksen orkesterin ohjelmasuunnittelulle. Toivoisin vain jatkossa enemmän sitä jäntevyyttä, iskevyyttä ja soinnin rikkautta, johon orkesterin konserteissa olen tottunut.

Kaikenlaiset juhlavuodet konserttiohjelmien suunnittelijan työkaluina ovat usein kyseenalaisia, mutta epäilyt hälvenevät, kun Olivier Messiaenin (1908-1992) syntymän satavuotisjuhlavuonna kuullaan niin paljon kertakaikkisen merkittävää musiikkia. Radion sinfoniaorkesterin ja Kirkko soikoon -festivaalin yhteisprojektina toteutettiin perjantaina Meidän herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastuminen (1965-1969) ensi kertaa Suomessa. On ihailtavaa, että kapellimestarit ja orkesterit eivät epäröi tarttua näihin massiivisiin ja kenties myös epäkaupallisiin haasteisiin, joihin voidaan viime ajoilta lukea melkein tarkalleen vuosi sitten Rso:n konsertissa kuultu Messiaenin Turangalîla-sinfonia tai Helsingin kaupunginorkesterin esittämä Gustav Mahlerin kahdeksas sinfonia vielä vuotta aiemmin.Messiaenin musiikista on vaikeaa kirjoittaa yksinkertaisesti tai yksiselitteisesti, mutta Jouni Kaipaisen teksti käsiohjelmassa oli ansiokas valaisevuudessaan ja viihdyttävyydessään. Säveltäjä oli poikkeuksellinen persoona, jonka maailmankatsomuksessa rakkaus, avaruus, luonto ja ihmisen kaipuu tuonpuoleiseen yhdistyivät saumattomasti. Hänen teoksensa rakentuvat esimerkiksi hindulaisten rytmien, lintujen tarkasti muistiin merkittyjen äänien ja säveltäjän kehittämien modaalisten asteikoiden perustalle. Kaikkea tätä ja muutakin sitoo yhteen horjumaton katolinen usko, mystiikan ja panteismin värittämänä. Messiaenin musiikki on yhtäältä ekstaattista ja visionääristä, toisaalta myös järjestelmällistä ja jyhkeää.

Radion sinfoniaorkesteri soitti herpaantumattomalla intensiteetillä Sakari Oramon johdolla. Esitystä varten pääkaupunkiseudun eri kuoroista yhdistetty laulajajoukko teki vaikutuksen sävelpuhtaudellaan ja yhtenäisyydellään ja oli saumaton osa jättikoneistoa, joka yhdessä toteutti Messiaenin fantastisen rikasta orkestraatiota ja väripalettia.

Kirkastumisessa on kaksi osaa, joiden rakenne on symmetrinen ”seitsemikkö”, pyhä luku. Kussakin on Matteuksen evankeliumin jakso ja sen kaksi meditaatiota, joita seuraa toinen evankeliumi ja uudet kaksi meditaatiota. Seitsemikön päättää massiivinen koraali. Teoksen alussa kerrotaan, kuinka Jeesus vei kolme opetuslapsistaan korkealle vuorelle, jossa ”hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.” Suuria hyppyjä sisältävän yksiäänisen laulustemman ja putkikellojen rinnakkaiset liikkeet sähköistivät tunnelman heti. Viimeistään toisessa osassa valkeni, miten erilainen teos on parikymmentä vuotta varhaisempaan Turangalîlaan verrattuna, samantapaisesta muodosta huolimatta. Sävelkieli on pointillistisempaa ja jotenkin ankarampaa kuin maallisen rakkauden suloisuutta ylistävässä sinfoniassa. Vaikutelmaa lisää pianon, sellon, huilun, klarinetin ja kolmen lyömäsoittajan muodostama (seitsemän soittajan) solistiryhmä, joka soittaa enimmäkseen eläväistä, rytmisesti kompleksista tekstuuria. Mieleeni tuli Messiaenin oppilaan Pierre Boulezin ja muiden ankarampien modernistien sävelkieli, joka edellisellä tuli osaksi orgaanista kokonaisuutta. Suurin soolo-osuus on pianolla, ja Jouko Laivuori selvitti ornitologisen tehtävänsä erinomaisesti. Risto Poutasen sellosoolot olivat mehukkaita.

Viides osa ”Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi” vei kuitenkin ajatukseni Johannes Brahmsin Saksalaiseen requiemiin, jossa käytetään samaa tekstiä. Tyylien erilaisuudesta huolimatta molempien teoksien kauneus on ylitsepursuavaa. Messiaenin sydämellisimmässäkään musiikissa ei tonaliteetti silti ole kaikkea puoleensa vetävä magneetti, vaikka Kirkastuminen päättyykin juhlallisesti e-duuriin. Tekstuurissa on usein mukana sekä pieni että suuri terssi, jotka yhdessä synnyttävät ambivalentin duurimollisoinnun; tonaaliset värit ovat jumalallisen kokonaisuuden yksi ilmentymä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni toiseksi viimeisessä osassa ”Ilmestyi koko kolminaisuus”, jossa vahvastikin dissonoivan tekstuurin keskeltä ilmestyy yhä uudelleen samalla sekä jännitettä purkava että pakahduttava sointukulku a-duurista e-duuriin lisäseksteineen. Ehkä konsertissa kävijäkin kirkastui, ainakin mieleltään.

Onneksi on makuasioita! Helsinkiläisiä musiikinystäviä hemmotellaan korkeatasoisilla, persoonallisilla esityksillä, joista yksi nauttii, saa väristyksiä ja vakuuttuu taiteen tehtävästä maailmassa, kun taas toinen jää mietteliääksi, välinpitämättömäksi tai vaille tyydytystä. Molempi parempi, arjen yläpuolelle kohottautuvina kokemuksina.

Marko Ylönen on tunnetuimpia sellistejämme, ja Sibelius-Akatemian sali tulikin kiitettävän täyteen; myös harvemmin konserteissa vierailevia silmäätekeviä nähtiin. Yhteistyö pianisti Arto Satukankaan kanssa oli parhaimmillaan konsertin päättäneessä Frederic Chopinin (1810–1849) laajamittaisessa sonaatissa. Duotyöskentely oli luontevaa, ja Ylösen lähes horjumattoman puhdas soitto, suuren soinnin jatkuva kvaliteetti ja tulkinnan määrätietoisuus tekivät teokselle oikeutta. Satukangas selvitti vaativan piano-osuuden kunnialla. Chopinia edelsi Jean Sibeliuksen (1865-1952) Malinconia, joka möyrii traagisissa tunnelmissa, muttei mielestäni kuulu säveltäjän parhaisiin teoksiin. Tulkinta oli tässäkin kappaleessa hehkuvan intensiivistä.

Konserttiohjelma vaikutti rakentuvan keveyden ja painokkuuden vastakkainasettelulle, ja molemmilla puoliskoilla kuultiin aluksi pienempi konserttikappale ennen mittavaa sonaattia. Konsertin aloitti Alexander Glazunovin (1865–1936) Trubaduurilaulu, miellyttävä tunnelmapala, joka katosi kuitenkin muistista nopeasti. Sitä seurasi Francis Poulencin (1899–1963) ihastuttava, sävellysajankohtanaan virkistävän anakronistinen sonaatti. Keskeistä Poulencin musiikissa on mielestäni älykäs, humoristinen melodisuus, hienostuneesti nostalgialla parfymoituna. Sellosonaatin Ballabile-osassa säveltäjä kenties muistelee samppanjalla marinoituja Les Six -ryhmän kekkereitä kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Ylönen ja Satukangas tuntuivat olevan väärissä juhlissa ja saivat myös tämän teoksen kuulostamaan jotenkin slaavilaiselta. Tempot olivat nopeita, jopa kiireisiä, ja vaikka virtuoosimaisessa päätösosassa ihastelin Ylösen suvereenia teknistä osaamista, jäi turhan moni yksityiskohta ja äkillinen tunnelman muutos vaille huomiota.

Esiintyjät virittivät heti lavalle tultuaan tunnelman, jota voisi kuvailla keskittyneeksi ja vakavamieliseksi – minusta se oli totinen, jopa ankara. Tunnelma heijastui myös musisointiin, ja monin paikoin olin sitä mieltä, että lempeämpi ja maltillisempi ote soinnissa ja erityisesti agogiikassa eli sävelten ja taukojen ajoittamisessa olisi ollut eduksi. Käsiohjelmassa Ylönen kertoi läheisestä suhteestaan kamarimusiikkiin, jota hän kuitenkin soittaa hyvin solistisesti, taka-alalle suuremmin vetäytymättä. Tämä vaatii kumppanilta yhtä intensiivistä, dynaamisesti fraseeraavaa otetta, mutta Satukangas pysytteli enimmäkseen säestävässä roolissa. Piano-osuuden tekstuurit jäivät paikoitellen epämääräisiksi, joskin konserttisalin kehnossa kunnossa olevalla flyygelillä saattoi olla osuutta asiaan.

Ylösen soitossa on objektiivisesti ottaen monia erinomaisia piirteitä. Paraskin kvaliteetti, häikäisevin virtuositeetti tai laajamittaisin muodon taju voi kuitenkin alkaa kuulostaa urheilusuoritukselta ja saa tämän kuulijan kaipaamaan myös hauraita, pienimuotoisia ja sallivia sävyjä soiton inhimilliseen kokonaisuuteen.