Amfion pro musica classica

Author Archives: Jari Kallio

Arvio: Saariaho-festivaali huipentui La Passion de Simonen ensiesitykseen Tampere-talossa

Säveltäjä Kaija Saariaho. Kuva: Jari Kallio

Säveltäjä Kaija Saariaho. Kuva: Jari Kallio

Sunnuntai-iltana Tampere-talon Kylässä Kaija Saariaho -festivaali sai hienon huipennuksen vaikuttavassa päätöskonsertissa, jossa kuultiin La Passion de Simonen (2006/2013) ensemble-version Suomen ensiesitys.

Alun perin soolosopraanolle, kuorolle ja suurelle orkesterille sävelletyn La Passion de Simonen uudessa versiossa solistin osuus on ennallaan, mutta kuoro-osuudet on sovitettu neljälle vokalistille, ja orkesterina toimii yhdeksäntoista soittajan kamariyhtye. Lisäksi puheosuudet, jotka alkuperäisessä versiossa kuultiin ääninauhalta, ovat nyt osa elävää esitystä, näyttelijän lausumina.

Ensimmäinen versio kantaesitettiin Wienissä vuonna 2006, osana Peter Sellarsin New Crowned Hope -festivaalia.  Alkusysäys La Passion de Simonen ensemble-versisolle tuli kapellimestari Clément Mao-Takacsilta ja ohjaaja Aleksi Barrièrelta, pariisilaisen La Chambre aux échos -musiikkiteatteriryhmän taiteellisilta johtajilta. Ajatus oli itänyt kaksikon mielessä Wienin-kantaeityksestä lähtien.

Kehiteltyään konseptia pidemmälle, Mao-Takaks ja Barrière lähestyivät ajatuksineen Saariahoa, joka kiinnostui ideasta suuresti. Säveltäjän mukaan ensemble-version työstäminen osoittautui lopulta yllättävän kivuttomaksi prosessiksi.

”Siinä vaiheessa kantaesityksestä oli kulunut jo sen verran aikaa, että mua ei säälittänyt ottaa pois materiaalia, vaan koin ennemminkin kaivavani esiin partituurin tärkeimmät asiat. Ensemble-versio on alkuperäiseen verrattuna jotenkin lämpimämpi. En ihan vielä ymmärrä, miten se on oikeastaan mahdollista, kun kyseessä on kuitenkin sama musiikki, mutta sen lämpö ja kontakti yleisöön on kuitenkin aivan erilainen”, Saariaho pohti taannoisessa Amfionin haastattelussa.

Muodollisesti La Passion de Simone jakautuu, ristin tien esikuvan mukaisesti viiteentoista osaan tai asemaan, liittyen täten osaksi keskiajan kristillisyydestä juontuvaan musiikilliseen passioperinteeseen, jonka tunnetuimpia ilmentymiä ovat luonnollisesti Bachin passiot.

Bachin teoksia voidaan tarkastella pitkän musiikillisen kehityslinjan päättävinä huipentumina. Sittemmin passitotraditio vähitellen hiipui, mutta 1900-luvun jälkipuolella se alkoi kokea uutta tulemistaan Pendereckin Luukaspassion (1966) ja Pärtin Passion (1982) myötä.

Uusi vuosituhat toi mukanaan kokonaisen passioiden menestyksekkään sarjan, alkaen  Oswaldo Golijovin La Pasión según San Marcosista (2000) ja jatkuen Saariahon La Passion de Simonessa, David Langin The Little Match Girl Passionissa (2007), James MacMillanin Johannespassiossa (2007) ja Luukapassiossa (2015) sekä John Adamsin The Gospel According to the Other Maryssa (2012).

Toisin kuin suurin osa edellä mainittuja teoksia, La Passion de Simone ei pohjaudu perinteiseen evankeliumien passiokertomukseen, vaan se käsittelee filosofi Simone Weilin (1909-1943) elämää, ajatuksia ja uhrikuolemaa.

Passioperinteen mukaisesti Amin Maaloufin libreton keskushenkilönä on kertoja, jonka osuus on kirjoitettu soolosopraanolle. Kertojan kautta teos peilaa Simone Weilin elämää ja ajatuksia, pyrkien ymmärtämään sitä elämänvalintojen ketjua, joka lopulta johti tämän kuolemaan kolmenkymmenenneljän vuoden iässä.

Saariahon seitsemänkymmentäviisiminuuttinen partituuri kasvaa orgaanisesti avaussivuiltaan laajaksi musiikilliseksi matkaksi, jonka ilmiasu vaihtelee liki staattisista meditaatioista voimallisiin purkauksiin, joiden emotionaalinen puhuttelevuus ja suoraviivaisuus on ennenkuulumatonta Saariahon tuotannossa.

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa. Kuva: Jari Kallio

La Passion de Simonen avaavasta musiikillisesta materiaalista kohoaa moni-ilmeinen tekstuurien ja musiikillisten muotojen sarja, joka muodostaa alati muuttuvan kokonaisuuden, peilaten Simone Weilin matkaa kohti uhrikuolemaa ja metafyysistä ylösnousemusta.

Kertojan laaja soolo-osuus, jonka sopraano Sayuri Araida lauloi kertakaikkisen vaikuttavasti, on puettu mitä kauneimpaan ja ilmaisuvoimaisimpaan musiikilliseen asuun, joka karttaa visusti oopperalaulun maneereja.

”Mä en halunnut siihen rooliin mitään briljeeraamista. Sillä on sanoma, eikä siinä ruveta sitten korkeita nuotteja venyttelemään”, Saariaho kuvasi lähestymistapaansa.

Passioperinteen hengessä kuoron tehtävänä on rakentavaa kommentaaria soolo-osuuden lomaan. Tämän lisäksi lauluääniä käytetään läpi La Passison de Simonen instrumentaalisesti laajentamaan orkesterikudoksen sointivärien kirjoa.

La Chambre aux échos -ryhmän neljä vokalistia, Sandra Darcel, Marianne Seleskovitch, Johan Viau ja Romain Dayez lauloivat moninaiset osuutensa häikäisevän puhtaasti ja värikylläisesti. Näyttämöllisesti vokaalikvartetti oli myös mitä vakuuttavin, tuoden produktioon koskettavaa intiimiyttä.

Simone Weilin näyttämöllinen läsnäolo toteutui oivallisesti näyttelijä Isabelle Seleskovitchin osuudessa, tuoden kokonaisuuteen oman kiehtovan tasonsa. Seleskovitchin hienovaraisen tulkinnan huipentuma koettiin kahdeksannen aseman alun lyhyessä duossa Sayuri Araidan kanssa. Tässä kertojan ja Simone Weilin lyhyessä kohtaamisessa sama tekstikatkelma kuullaan sekä laulettuna että puhuttuna, ohikiitävänä kosketuspintana, jonka näyttämöllisenä vastakohtana nähdään Seleskovitchin ja Araidan lyhyt halaus.

La Passion de Simone Tampere-talossa sunnuntaina. Kuva: Jari Kallio

La Passion de Simone Tampere-talossa sunnuntaina. Kuva: Jari Kallio

Aleksi Barrièren voimallinen näyttämöllepano kohosi vakuuttavasti musiikista ja libretosta, johtaen mitä luontevimman henkilöohjauksen kautta mitä palkitsevimpaan elämykseen. Kolmekymmentä- ja neljäkymmentälukujen arkistomateriaalia ja oman aikamme kuvastoa yhdistävä video-osuus täydensi näyttämöllepanon yhteiskunnallisen kommentaarin ulottuvuutta erinomaisen ajankohtaisesti.

Étienne Exbrayat’n hienon valosuunnittelun täydentämänä La Passion de Simone sai Tampere-talossa upean näyttämötoteutuksen, jonka saumaton yhteys musiikkiin teki syvän vaikutuksen.

Avanti! toteutti Saariahon partituurin rikkumattoman idiomaattisesti. Clément Mao-Takacsin johdolla musiikki heräsi eloon kaikessa moninaisuudessaan ja yksityiskohtien tulvivassa kirkkaudessaan. Tekstuurien läpikuultavuus ja värikylläisyys oli mitä nautittavinta samalla, kun balanssi laulajien ja orkesterin välillä toteutui kerrassaan ihanteellisesti.

Kenties mieleenpainuvimpia musiikillisia hetkiä olivat oboen ja celestan vuorollaan muodostamat duetot sopraanosolistin kanssa. Samoin viidennen aseman tehdasmusiikki kiehtovine rytmeineen, joissa orkesterin ja laulajien osuudet lomittuvat mitä omaperäisimmin, kiinnittyi muistiin välittömän tehokkaasti.

Kaija Saariaho ja La Passion de Simonen esiintyjät Tampere-talon lavalla. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho ja La Passion de Simonen esiintyjät Tampere-talon lavalla. Kuva: Jari Kallio

La Passion de Simonen kaikin puolin suurenmoinen produktio sai Tampere-talon yleisöltä syvästi vaikuttuneen ja innostuneen vastaanoton, osoittaen, jälleen kerran, aikamme musiikkiteatterin ilmaisuvoiman.

– Jari Kallio

 

Kaija Saariaho: La Passion de Simone (2006/2013)

 

Avanti!

La Chambre aux échos

Clément Mao-Takacs, kapellimestari

 

Sayuri Araida, sopraano

Isabelle Seleskovitch, näyttelijä

Sandra Darcel, sopraano

Marianne Seleskovitch, mezzosopraano

Johan Viau, tenori

Romain Dauez, bassobaritoni

 

Aleksi Barrière, ohjaus

Étienne Exbrayat, valaistus

Pauline Squelbut, lavastus

 

Tampere-talo, Tampere

Sunnuntai 10. maaliskuuta 2019, klo 19

Kaija Saariaho etsii alati uusia haasteita ja puolustaa kulttuurin asemaa koulutuksessa sekä yhteiskunnassa

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa lauantaiba. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho ja Avanti! La Passion de Simonen harjoituksissa Tampere-talossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio

Säveltäjä Kaija Saariaho on viettänyt viime päivät Pariisin-kotinsa sijaan Tampereella, toissa perjantaina käynnistyneen ”Kylässä Kaija Saariaho” -festivaalin merkeissä. Tampere-talon järjestämän tapahtuman puitteissa kuultu, moni-ilmeinen konserttisarja huipentuu tänään La Passion de Simone (2006/2013) -oratorion kamariorkesteriversion Suomen ensiesitykseen.

Konsertissa kapellimestari Clément Mao-Takacs johtaa kamariorkesteri Avantia ja La Chambre aux échosin laulajia. Sopraanosolistinia kuullaan Sayuri Araidaa ja näyttäohjauksesta vastaa Aleksi Barrière.

Alun perin isolle orkesterille ja kuorolle kirjoitettu La Passion de Simone syntyi Peter Sellarsin tilauksesta Wieniin New Crowned Hope -festivaalille.

”Peter pyysi minulta ensin nimenomaan oopperaa. Olin juuri saanut Adriana Materin valmiiksi kolmen vuoden työn jälkeen, joten ajatus siitä, että ryhtyisin heti seuraavalla viikolla säveltämään uutta oopperaa, oli aivan mahdoton”, Saariaho kertoo.

Oopperan sijaan ajatus oratoriotyyppisestä teoksesta tuntui säveltäjästä kevyemmältä lähestymistavalta.

”En varsinaisesti ajatellut La Passion de Simonea näyttämölle, mutta siinä muodossa sitä kuitenkin useimmiten esitetään.

La Passion de Simone tarkastelee nimihenkilönsä filosofi Simone Weilin (1909-1943) elämää, ajatuksia ja kärsimyskuolemaa. Aihe on kiehtonut säveltäjää jo pitkään.

”Kun aloin lukioiässä lukea Simone Weilia, koin hänellä olleen niin paljon elämänkokemusta, etten kyennyt häntä vielä tuolloin ymmärtämään. Todellisuudessahan hän oli nuori nainen, jolle ei ehtinyt kertyä kuin puolet siitä elämänkokemuksesta, jota mulla on nyt. Silti en häntä vieläkään ymmärrä. Hän on ollut aivan erityinen ihminen, jonka älyn ja herkkyyden yhdistelmä on tuottanut niin kiinnostavia ajatuksia, että niitä kannattaa pohtia yhä tänäänkin.

Simone Weilin elämäntarina on niin monin tavoin ajankohtainen. Taas olemme siinä tilanteessa, jossa sodat eivät ole kaukana, ja heikomman sortaminen on ihan jokapäiväistä. Kaiken lisäksi me kaikki tiedämme nyt koko ajan mitä ympärillämme tapahtuu. Emme voi piiloutua tietämättömyyden taakse. Siksi on kiinnostavaa, mitä meistä kukin voi osaltaan tehdä.”

La Passion de Simonen juuret juontavat myös Saariahon ensimmäisen oopperan, Kaukaisen rakkauden (2000) harjoituksiin Salzburgissa.

”Peter luki tuolloin Simone Weilia, ja hänelle syntyi vaikutelma, että Amin Maaloufin libretto olisi saanut innoitteensa Weilin tuotannosta. Kun sitten tiedustelin tätä Aminilta, hän vastasi kysymällä, kuka on Simone Weil”, Saariaho muistelee.

Kaukaisen rakkauden ja Adriana Materin (2005) hedelmällisen yhteistyön jatkoksi Maaloufista tuli kuitenkin säveltäjän työpari myös La Passion de Simoneen.

”Mulla oli jo aika varhain mielessäni teoksen muotoajatus. Halusin siihen kertojaksi soolosopraanon ja Simonen äänen, joka tulisi nauhalta, sekä kuoron. Adriana Materissa oli ollut vielä aivan liikaa tekstiä, mutta musta oli sitten tullut jo sellainen kovanaama, että uskalsin sanoa, etten halua nyt sellaista. Niinpä sitten todella kovistelin Aminia tuosta tekstin määrästä”, säveltäjä kertoo kiitellen kuitenkin suuresti Maaloufin yhteistyöhalukkuutta.

”Amin on aina asettanut itsensä nöyrästi musiikin palvelukseen. Aina, kun hän on saanut yhden version valmiiksi, hän on jättänyt sen työhuoneeseensa luettavakseni ja pyytänyt laittamaan siihen plussia ja miinuksia, joiden pohjalta hän on jatkanut eteenpäin.”

Aloite La Passion de Simonen sovittamisesta pienemmälle kokoonpanolle tuli alun perin Clément Mao-Takacsilta ja Aleksi Barrierilta, joiden mielissä visio oli alkanut itää jo Wienin ensiesityksestä lähtien.

”Clément ja Aleksi olivat perustamassa La Chambre aux échosia, kun he tulivat luokseni ajatuksineen La Passion de Simonen kamariversiosta. Clément oli jo katsonut kuoron osuudet läpi todeten, että ne ovat sovitettavissa vokaalikvartetille. Aleksilla taas oli tarkka käsitys, että teokseen tulisi näyttelijä ääninauhan sijaan ja vokaalikvartetti olisi mukana tapahtumien kuvittamisessa”, Saariaho muistelee.

”Tottahan on, että isoa versiota ei ole kauheasti esitetty. Se teki silloin aikanaan ison kierroksen, mutta sen jälkeen sitä on kuultu melko harvakseltaan. Sillä kun on aika spesiaalit tarpeensa.”

Saariaho kuvaa uuden version tekemisen olleen lopulta yllättävänkin helppo prosessi:

”Siinä vaiheessa kantaesityksestä oli kulunut jo sen verran aikaa, että mua ei säälittänyt ottaa pois materiaalia, vaan koin ennemminkin kaivavani esiin partituurin tärkeimmät asiat. Isossa versiossa kuoro on massa ja orkesteri on massa, kun taas kamariversiossa kuoron neljä laulajaa ovat henkilöinä vahvasti läsnä. Samoin kamariorkesterin yhdeksäntoista muusikkoa ovat ihan eri tavalla vastuullisia osuuksistaan kuin isossa versiossa.

”Isompi versio oli Peterin ohjauksena tietenkin loistava, kuten kaikki hänen työnsä. Se oli tunnelmaltaan aika synkkä ja vääjäämätön. Kamariorkesteriversio on taas jotenkin lämpimämpi. En ihan vielä ymmärrä, miten se on oikeastaan mahdollista, kun kyseessä on kuitenkin sama musiikki, mutta sen lämpö ja kontakti yleisöön on kuitenkin aivan erilainen.”

La Passion de Simonen musiikillisessa ytimessä on soolosopraanon laaja osuus, jonka Saariaho kirjoitti alun perin Dawn Upshaw’lle, joka oli kuitenkin kantaesityksen aikaan vakavasti sairaana, joten Pia Freund lauloi roolin Susanna Mälkin johtamassa kantaesityksessä.

”Mä en halunnut siihen rooliin mitään briljeeraamista. Sillä on sanoma, eikä siinä ruveta sitten korkeita nuotteja venyttelemään. Mielessäni olivat voimakkaasti Dawnin hyvin tasainen rekisteri ja kaikki se kokemus, mitä mulla oli Kaukaisen rakkauden jälkeen Dawnista. Kaukaisen rakkauden ensimmäinen versiohan oli liian korkea. Nyt sen sijaan tiesin ihan tarkkaan, miten musiikki voisi istua juuri Dawnin äänelle.”

Esittäjän tuntemus on olennainen osa Saariahon sävellysprosessia.

Karitalle (Mattila) kirjoitettu musiikki on mennyt hänen äänensä mukaisesti, tai niin olen sen kokenut. Vastaavasti Only the Sound Remainsin (2015) kohdalla katsoimme Philippe Jarousskyn kanssa asioita. Hän ehdotti esimerkiksi ensimmäisen osan kirjoittamista matalampiin rekistereihin ja korkeampien äänten säästämistä toiseen osaan.”

Samantyyppiset ilmiöt liittyvät säveltäjän mukaan myös soitinmusiikkiin.

”Konsertot ovat, kun mietin niitä jälkikäteen, aina muotokuvia niistä ihmisistä, joille ne on kirjoitettu. Vaikka sitä ei tietoisesti niin ajattele säveltäessään, niin kyllähän se ihminen ja sen tapa soittaa ja tulkita muutakin musiikkia ovat siinä mielessä. Jos ajatellaan vaikka Kari Kriikulle sävellettyä klarinettikonserttoa (D’om le vrai sens, 2010), ei ole sattumaa, että siinä solisti pomppii ympäri lavaa. Jos olisin kirjoittanut sen jollekin toiselle, niin ehkä tuota elementtiä ei olisi tullut siihen. Mutta Karin tapauksessa se alkoi tuntua tarpeelta, vaikka en periaatteessa ollenkaan tykkää siitä, että solistit kulkevat lavalla ympäriinsä, koska se tuntuu usein itsetarkoitukselliselta.”

Säveltäjät joutuvat kuitenkin tottumaan siihen, että ennemmin tai myöhemmin teokset alkavat elää omaa elämäänsä, kun eri esittäjät ottavat niitä ohjelmistoonsa, kukin aivan omanlaisiaan näkökulmia avaten.

”Nyt olen tähän jo vähän paatunut ja tottunut. Suurin šokki oli aikanaan, kun Kaukaisesta rakkaudesta tuli toinen produktio. Olin nuori oopperasäveltäjä enkä ollut tajunnut, että kaikki tietysti muuttuu siirryttäessä produktiosta toiseen. Siinä kävi vielä niin, että mulla oli Peterin version viimeinen esitys Châtelet-teatterin matineassa, josta lähdin junalla suoraan Berniin toisen produktion kantaesitykseen. Ohjaaja Olivier Tambosi odotti kärsimättömänä mun palautetta. Kun olimme vasta menossa lavalle kumartamaan, hän kysyi siinä ja heti, mitä tykkäsin. Olin ihan pyörällä päästäni ja vastasin vain, että mitä voin sanoa.  Olivier reagoi siihen sanomalla ’Sä oot pettynyt, mä tiesin tän!’ Hän ei varmaan ole ikinä toipunut siitä”, Saariaho naurahtaa.

Siitä šokista selvittyäni olen ajatellut, että kaikkien näiden produktioiden erilaisuus on oikeastaan kiehtovaa, kunhan ne eivät ole ihan ufoa. Toisaalta, eihän kukaan tule multa kysymään, että voiko tämän tehdä näin.”

Varsinaista sävellystyötään Saariaho tekee lopulta varsin suoraviivaisesti, edeten prosessissaan johdonmukaisesti teoksen alusta loppuun.

”Kerään materiaalista kokemusta sävellyksen aikana. Mulle olisi aika vieras ajatus hypätä siinä johonkin ja sitten täyttää se väli jälkikäteen. Suoraviivainen eteneminen on olennaista materiaalin käsittelyn kannalta, sillä siinä pitää käydä läpi ne tietyt kokemukset, joita sävellysprosessin aikana tulee vastaan. Tietenkään en osaa sanoa ennalta, mitä nuo prosessit tarkalleen ovat. ”

Sillä, onko kyseessä näyttämöteos vai konserttikappale, ei Saariahon mukaan ole määräävää vaikutusta sävellysprosessiin. Jakoa absoluuttiseen musiikkiin ja ohjelmalliseen musiikkiin säveltäjä pitää yleisesti problemaattisena.

”En mä tiedä, onko sitä jakoa oikeasti olemassa. Mulla voi olla jokin ulkomusiikillinen lähtökohta, mutta kaikesta tulee aina lopulta puhtaasti sävellystyötä. Ja miten muutenkaan se voisi olla! On kiinnitettävä huomio musiikillisiin parametreihin ja siihen, mitä niille tapahtuu. Totta kai siinä on eroja, kirjoittaako oopperaa, jossa on paljon faktista asiaa, teksti ja kaikkea muuta, vai sooloviulukappaletta. Mutta jälkimmäisessäkin tapauksessa, ainakin mun kohdalla, jotkut metaforat siellä taustalla usein vaikuttavat.

Se on oikeastaan kumma, että jossain vaiheessa historiaa näitä juttuja on arvotettu niin paljon. Kysymys on kuitenkin aste-eroista. Lisäksi jokaisella teoksella on omat lähtökohtansa. Totta kai iso teos vaatii enemmän aikaa ja suunnittelua, muotorakennetta pitää miettiä enemmän, joten ehkä se tekee siitä sitten painavampaa, mutta en mä lähtisi näitä niin arvottamaan. ”

Vaikka itse sävellystyö muuttuu kokemuksen karttuessa, siitä ei Saariahon mukaan välttämättä tule kuitenkaan helpompaa.

”Koska sävellystyö on niin kompleksinen aktiviteetti, siinä on aluksi paljon opettelemista tiedon, sävellysteknisten asioiden, oman tahdon ja mielikuvituksen suhteista sekä siitä, paljonko antaa intuitiivisen materiaalin vaikuttaa.  Nuorten säveltäjien teokset voivat olla monesti hyvin tiukkoja, kun tuolloin ei vielä tiedä niin paljon eikä uskalla antaa intuition vaikuttaa. Intuitio ei kuitenkaan ole lopulta mikään musta laatikko, vaan se rakentuu kokemuksesta. Sinnehän menee kaikki mitä säveltäjä tekee. Kun intuitio nojaa kokemukseen, siitä tulee ajan oloon vankempi.

Toisaalta sitä haluaa aina antaa itselleen uusia haasteita eikä halua toistaa itseään. Vaikka palaisinkin johonkin muotorakennetyyppiin tai tiettyyn tapaan kehitellä materiaalia, kyllä siihen täytyy olla aina perusteltu tarve. Ei sellainen cut and paste -tyyli kauhean pitkälle kanna. Kun on tehnyt jo paljon, niin kyllähän siinä täytyy aika paljon päätään vaivata sillä, mikä voisi olla minulle tänään uudenlaista, raikasta ja tarpeeksi haasteellista. Haluaisin aina, että sävellystyössä on paljon haasteita. Joten siinä mielessä työskentely ei tule juuri helpommaksi. Eihän elämäkään helpommaksi tule, ainoastaan erilaiseksi.”

Työssään jokainen säveltäjä joutuu Saariahon mukaan kohtaamaan ulkoista painetta toistaa itseään.

”Kun Kaukaisesta rakkaudesta tuli hitti, koin tosi voimakkaasti, että minulta odotettiin lisää samanlaista, mutta vielä vähän parempaa. Se on tietenkin ihan normaalia ja ymmärrettävää. Joku kuulee, että tuossapa on kiinnostava säveltäjä, siltä haluasi kuulla lisää samantyylistä. Mutta tämä on osa sitä sävellystyön arkipäivää.”

Saariahon uusin ooppera valmistui viime vuoden lopulla. Se kuullaan kesällä 2020 Eix-en-Provencessa. Sitä odotellessa säveltäjän mieli on kuitenkin hakeutunut jo uuteen projektiin.

”Oopperan parissa meni monta vuotta. Olen tuuletellut tässä vähän aivojani ja aloittelen orkesterikappaletta, joka tulee Susannan (Mälkki) orkesterille ja muille tilaajille ympäri maailman. Se on tämän vuoden projekti. Yhtään nuottia en ole vielä kirjoittanut, työskentely pyörii nyt muodon kanssa. Kun olen kirjoittanut niin pitkään oopperaa, jossa on pitänyt varoa dynamiikkoja, on hirveän kiva kirjoittaa puhdas orkesterikappale. Mä luulen, että siinä aukeaa vähän erilaisia juttuja.”

Sävellystyönsä ohella Saariaho tarkkailee aktiivisesti ympäröivää yhteiskuntaa ja kantaa huolta sen ilmiöistä.

”Vaikka kulttuurileikkauksia tehdään ympäri maailmaa, olen silti pettynyt nimenomaan siitä, että niitä tapahtuu meillä Suomessa. Maailmalla meidät tunnetaan nimenomaan kulttuurimaana, sen suhteen meillä on ihan legendaarinen maine. On todella sääli, jos se romutetaan. Musta tuntuu, että nykypäättäjät eivät ymmärrä, kuinka kaikki tämä nojaa aina viime kädessä koulutukseen.

Taidehan on omien tunteiden käsittelyn ja tunneälyn omaksumiseen ja kasvattamiseen aivan uskomaton keino. Taideterapiassa käytetään näitä keinoja, koska niillä on parantava vaikutus ihmiseen. Jos lapsilla ei ole enää jatkossa pääsyä näihin, niin onhan se hurjaa. Ajatellaan nyt vaikka näitä syrjäytyneitä poikia. Poikien pitää pelata jääkiekkoa ja mikäs siinä, sehän on hyvä, mutta kyllä siinäkin se pärjäämisen malli on aika aggressiivinen. Empatiakyvyn ja toisten hyväksymisen kasvattamien tulevat taiteen kautta niin luonnostaan.

Sitten tätä kulttuurileikkausten taustaa vasten voi miettiä, miten päättäjät kohtelevat omia lapsiaan. Kyllä mä luulisin, että niiden lapset käyvät edelleen soittotunneilla.

Minkä tahansa soittimen hallitseminen on melkeinpä kompleksisista, mitä ihminen voi tehdä. Siinä pitää olla fyysisesti kontrollissa, hallita lihaksistoa aivojen kautta, poimia nuottien viesti, ajatella miten haluaa sen soittaa ja mitä siitä tuntee. Ei siitä luulisi olevan kenellekään haittaa. Kysymys on vain siitä, miten lapset saavutetaan ja miten kaikilla olisi mahdollisuus sitä tehdä”, Saariaho summaa.

Säveltäjä ei liioin lämpene ajalle ominaisen konsulttipuheen koukeroille ja sen ontoille käsitteille.

”Mua on häirinnyt tämä puhe Suomi-brändistä, joka on tosin jo tainnut väistyä vähän taka-alalle. Yhtenä huipentumana tästä ajattelusta voisi mainita sen, kun Hämeenlinnassa kaupunginjohtajan vaihduttua lopetettiin Sibelius-sävellyskilpailu, koska sitä pidettiin liian elitistisenä. Siellä haluttiin mieluummin keskittyä brändäämään Hämeenlinnaa Sibeliuksen syntymäkaupunkina laittamalla myyntiin Sibelius-sukkia, Sibelius-sikareita ynnä muita säveltäjään liitettäviä kulttiesineitä. Kuitenkin tuohon ensimmäiseen Sibelius-kilpailuun tuli kuusisataa partituuria, ja juuri kilpailun ansioistahan kaupunki tunnettiin tuolloin ympäri maailmaa nimenomaan Sibeliuksen syntymäkaupunkina.

Brändihän tulee sisällöstä. Eikö Suomen-brändi voisi olla luontoaan aktiivisesti suojeleva maa, jolla on hieno koulusysteemi ja kulttuurielämä; musiikkikoulutus, joka tuottaa yhä edelleen, ainakin toistaiseksi, tähtiluokan muusikkoja.”

– Jari Kallio

Arvio: Intensiivinen avauskonsertti käynnisti Tampere-talon kiehtovan Saariaho-festivaalin

Kaija Saariaho, Pia Freund, Minna Pensola ja Minna Tervamäki Tampere-talon lavalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Kaija Saariaho, Pia Freund, Minna Pensola ja Minna Tervamäki Tampere-talon lavalla perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Tampere-talon kymmenen päivän mittainen Kylässä Kaija Saariaho -festivaali käynnistyi perjantaina intensiivisellä poikkitaiteellisella avauskonsertilla, joka rakentui kahden Saariahon vokaaliteoksen, From the Grammar of Dreams (1988) ja Lonh (1996) ympärille.

Konsertin kokonaisuuden olivat suunnitelleet yhteistyössä sopraano Pia Freund, viulisti Minna Pensola ja tanssija-koreografi Minna Tervamäki. Musiikkia, tilaa, liikettä, valoja ja videomateriaalia yhteen sulauttavassa kokonaisuudessa saatiin kuulla kahden Saariahon teoksen lomassa monipuolinen ja hämmästyttävän toimiva kokonaisuus Bachia, Honeggeria, Pärtiä ja Shchedriniä. Mahtuipa joukkoon vielä Pensolan ja Tervamäen yhteinen improvisaatiokin.

Illan avasi From the Grammar of Dreams, Sylvia Plathin romaanista Lasikellon alla (The Bell Jar, 1963) sekä vuonna 1965 postuumisti julkaistusta kokolemasta Ariel poimitun Paralytic-runon katkelmiin pohjautuva, äärettömän ilmaisuvoimainen vokaaliteos, jossa elämän ja kuoleman teemat kietoutuvat mielenterveysongelmien parissa kamppailleen kirjailijan ravisteleviin kokemuksiin.
Pia Freund toteutti tämän alun perin kahdelle sopraanolle kirjoitetun teoksen molemmat vokaaliosuudet Tampere-talossa elektoniikan avustamana, laulaen toisen stemman livenä aiemmin nauhoittamansa osuuden parina. Lavalla Freundia säesti Minna Tervamäen tanssima koreografia, ratkaisu, joka sulautui teoksen henkeen varsin hyvin.

Kaikkiaan noin kymmenminuuttinen From the Grammar of Dreams muodostaa verraten lyhyestä kestostaan huolimatta laajan draamallisen kokonaisuuden, jonka kaksi ääntä ilmentävät monia todellisuuksia ja näkökulmia, välillä toisensa kohdaten, milloin myötäillen, milloin törmäten, välillä toisistaan pois matkaten. Kiihkeät purkaukset ja staattiset tuokiokuvat tuovat tekstuuriin ja tunnelmaan voimakkaita kontrasteja.

From the Grammar of Dreams. Minna Tervamäki ja Pia Freund. Kuva: Jari Kallio

From the Grammar of Dreams. Minna Tervamäki ja Pia Freund. Kuva: Jari Kallio

Freundin tulkinnassa huokaukset, kuiskaukset, melismat, intensiiviset huipennukset ja vaikuttavat hiljentymät kohoavat Plathin teksteistä alati ilmaisuvoimaisina vangiten kuulijansa huomion ja pitäen tiukasti otteessaan alkutahdeista päätökseen saakka.
Konsertissa From the Grammar of Dreamsia kehystivät niin ikään Sylvia Plathin elämään ja tuotantoon pohjannut Freundin ja Tervamäen dramatisoitu johdanto sekä illan ensimmäisen osan päättäneet videokuvan säestämät Plathin sanat. Vaikka jälkimmäisen osuuden kesto oli kenties hieman pitkänpuoleinen suhteessa kokonaisuuteen, rakentui näistä elementeistä kuitenkin varsin puhutteleva kokonaisuus.

Konsertin jälkimmäinen puolikas käynnistyi puolestaan oivallisesti Bachin E-duuri-sooloviulupartitan preludilla, jonka Minna Pensola soitti laskeutuessaan verkkaisesti portaita katsomosta lavalle.

Arthur Honeggerin sooloviulusonaatin allegretto grazioso -osan johdattelemana seurasi yksi illan kohokohdista, Arvo Pärtin Es sang vor langen Jahren (1984), Clemens Bretanon kaipuuntäytteiseen tekstiin pohjautuva vähäeleisen hienovarainen sävellys lauluäänelle, viululle ja alttoviululle.

Es sang vor langen Jahren. Pia Freund ja Minna Pensola. Kuva: Jari Kallio

Es sang vor langen Jahren. Pia Freund ja Minna Pensola. Kuva: Jari Kallio

Es sang vor langen Jahren kuultiin Tampere-talossa Pensolan sovituksena, jossa alttoviulun osuus oli integroitu sulavasti sooloviulun stemmaan. Pia Freund eli Pärtin pelkistetynkauniin vokaalilinjan kerrassaan vaikuttavasti, hengittäen saumattomasti yhdessä Pensolan hienon säestyksen kanssa.

Näistä koskettavista vaikutelmista siirryttiin Shchedrinin Balalaikan (1997) pariin. Nimensä mukaisesti tämä kauttaaltaan pizzicatoa hyödyntävä sooloviulukappale imitoi jossain määrin leikitellenkin balalaikan sointimaailmaa ja siihen assosioituvaa sävelkieltä. Tätä mainiosta esitystä seurasi Pensolan ja Tervamäen improvisaatio, jossa musiikki ja liike pelasivat kiehtovan kisailevasti yhteen.

Honeggerin sonaatin largo-osa toimi siltana illan huipentavaan päätökseen, Saariahon Lonhiin (1996) sopraanolle ja elektroniikalle. Jaufre Rudelin oksitaaninkieliseen tekstiin pohjaava Lonh on lumoavan kaunis, niin ikään kaipuun läpäisemä teos, joka toimi sittemmin kasvualustana Saariahon ensimmäiselle oopperalle Kaukainen rakkaus (L’amour de loin, 2000).

Lonhin kiehtova säestys rakentuu elektronisesti tuotetusta materiaalista, jonka ambienssissa puhekatkelmat, moninaiset lyömäsoittimelliset aihelmat sekä luonnon äänet tai niiden imitaatiot muodostavat alati kiehtovan soivan todellisuuden, jonka lomasta ainutlaatuisen kuulas vokaaliosuus kohoaa alati ilmaisuvoimaisena peilaten myöhäiskeskiaikaisen trubaduurilaulun tekstiä mitä idiomaattisimmin.

Lonh. Pia Freund ja Minna Tervamäki. Kuva: Jari Kallio

Lonh. Pia Freund ja Minna Tervamäki. Kuva: Jari Kallio

Pia Freund antoi Lonhin vokaaliosuudelle kertakaikkisen vaikuttavan soivan ilmentymän, jonka laaja ilmaisuasteikko kuiskauksista liki loitsumaisen ekstaattisiin nousuihin vangitsi musiikin olemuksen koko lailla täydellisesti. Tervamäen koreografia kohosi oivallisesti musiikista sulautuen kuulonvaraiseen elämykseen erinomaisesti.

Kaikkiaan perjantaista muodostui hieno avaus kiehtovalle Saariaho-festivaalille, joka huipentuu ensi sunnuntaina La Passion de Simonen kamariorkesteriversion Suomen ensiesitykselle.

– Jari Kallio

Pia Freund, sopraano
Minna Pensola, viulu
Minna Tervamäki, tanssi ja koreografia

Kaija Saariaho: From the Grammar of Dreams kahdelle sopraanolle (1988)
Johann Sebastian Bach: Preludi sooluviulupartitasta E-duuri, BWV 1006 (1720)
Arthur Honegger: Allegretto grazioso ja Largo sonaatista sooloviululle d-molli (1940)
Arvo Pärt: Es sang vor langen Jahren sopraanolle ja viululle (1984)
Rodion Shchedrin: Balalaika sooloviululle (1997)
Minna Pensola & Minna Tervamäki: Improvisaatio
Kaija Saariaho: Lonh sopraanolle ja elektroniikalle (1996)

Tampere-talon pieni sali
Pe 1.3.2019, klo 19.00

Arvio: Ensemble InterContemporainin vaikuttava Musica Nova -vierailu lumosi ja herätti ajatuksia

Ensemble InterContemporain ja Enno Poppe Musiikkitalossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio

Ensemble InterContemporain ja Enno Poppe Musiikkitalossa lauantaina. Kuva: Jari Kallio


Tämänvuotisen Musica Nova -festivaalin yksi huippuhetkistä koettiin lauantaina, kun Musiikkitaloon saapui todellinen uuden musiikin jättiläinen, Ensemble InterContemporain säveltäjä-kapellimestari Enno Poppen johdolla. 

Liki vuosikymmen ehti vierähtää yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta. Vuoden 2009 juhlaviikoilla EIC esiintyi perustajansa Pierre Boulezin sekä silloisen musiikillisen johtajansa Susanna Mälkin kanssa. Tuolloin, kuten nytkin, yhtyeellä oli tuomisinaan mitä kiinnostavin ohjelmisto keskieurooppalaista uutta musiikkia. 

Musica Nova -konsertin ensimmäisellä puoliskolla kuultiin kaksi Ensemble InterContemporainin viime vuonna kantaesittämää teosta, Bruno Mantovanin lyömäsoitinkonsertto Cadenza no. 1 sekä PierreYves Macén kaduilta taltioitua äänimateriaalia ja liveyhtyettä yhdistävä Rumorarium. 

Mantovanin Cadenza no. 1 syntyi Ensemble Intercontemporainin lyömäsoittajan Gilles Durot’n aloitteesta. Nimensä mukaisesti konserton lähtökohtana on kandenssien virtuositeetti. Toisin kuin perinteisen konserton kontekstissa, Mantovanin teoksessa solisti ei ole kadenssissaan yksin, vaan saa seurakseen soitinyhtyeen. 

Cadenza no. 1 etenee solistin johdolla yhtyeen peilatessa ja kehitellessä soolo-osuudesta poimittuja aiheita. Solistin soittimisto on sijoitettu lavan eri osiin; vibrafoni, kongit, tam-tam, putkikellot ja lautaset vasemmalle, marimba keskelle ja rummut, bongoista isorumpuun, oikealle. Näiden lisäksi yhtyeen soitinvalikoimaan kuuluu jousten, puhallinten ja vaskien ohella oma löymäsoittimistonsa, jotka on jaoteltu kahden muusikon kesken. 

Tämän soittimiston mahdollisuuksia Mantovani käyttää herkullisesti hyödykseen niin sointivärien, tekstuurien kuin dynamiikankin suhteen. Cadenza onkin teos, jolla on välittömän lumoava vaikutus kuulijaansa.

EIC lyömäsoitinsolisti Gilles Durot Bruno Mantovanin teoksen parissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

EIC lyömäsoitinsolisti Gilles Durot Bruno Mantovanin teoksen parissa Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Solisti avaa teoksen konginiskulla, josta rakentuu vähitellen metallisen löymäsoittimiston kiehtova, kimmeltävien värisävyjen kudos, jonka lomasta aihelmat kulkeutuvat yhtyeen toistamiksi ja kehittelemiksi. Lyhyen välisoiton aikana solisti siirtyy lavan toiseen laitaan rumpujen luokse, aloittaen uuden jakson, jonka materiaali vaihtelee yksittäisistä rummuniskuista mitä monimuotoisimpiin rytmisiin kuvioihin. 

Vuoroteltuaan aikansa näiden lyömäsoitinpattereiden välillä, solisti asettuu lopulta marimban äärelle, jolloin vuorupuhelussa yhtyeen kanssa avautuu jälleen uusi taso, kunnes musiikki palaa alun metallisiin sointimaailmoihin, saapuen näin päätökseensä. 

Kautta Cadenza no. 1:n oli riemastuttavaa seurata solistin ja Poppen johtaman EIC:n saumantonta yhteistyötä. Durot’n hämmästyttävä ketteryys antoi Mantovanin riemukkaan kekseliäälle soolo-osuudelle jäntevän ja loogisena etenevän muodon, johon muu yhtye liittyi ihailtavan sulavasti. Harva teos on ensikohtaamisella tehnyt yhtä perinpohjaista vaikutusta kuin Cadenza no. 1. Erinomainen valinta konsertin avaukseksi! 

Pierre-Yves Macén Rumorarium puolestaan rakentuu perin erilaiselle, mutta yhtä lailla vaikuttavalle vuoropuhelulle. Macén teoksessa yhtyemusiinki kietoutuu kadun äänistä koostettuun soolo-osuuteen, jonka toteutuksesta livetilanteessa vastaa sampleri, jonka ääressä työskenteli EIC:n erinomainen kosketinsoittaja Hidéki Nagano. 

Ajatus jokapäiväisten äänien kytkemisestä osaksi sävellettyä musiikkia ei ole tietenkään mikään uusi innovaatio, mutta sen alituinen kiehtovuus piilee niissä moninaisissa mahdollisuuksissa, joiden kautta tätä integraatiota on mahdollista lähteä rakentamaan. Macén tapauksessa nämä arkipäiväiset äänet eivät ole niinkään kadun hälyä vaan varsin musikaalisia. 

Monituiset katusoittajien esitysten katkelmat toimivat lähtökohtana yhtyemusiikille muodostaen kiehtovan moni-ilmeisen kokonaisuuden. Rytminen ketteryys ja voimalliset purkaukset vuorottelevat riemullisen ja jopa lyyrisen materiaalin kanssa varsin omintakeisella tavalla johtaen lopputulokseen, joka kurkottaa pitkälle pelkän säveltutkielman tuolle puolen muodostaen mitä puhuttelevimman kokonaisuuden. 

Taltioidun materiaalin rakenne vaihtelee ambient-hälystä aina täysimittaisen musiikillisiin katkelmiin. Taidokkaasti rakennettu yhtyeosuus vuoroin myötäilee ja kehittelee taltioitua materiaalia, vuoroin taas  asettuu sen vastavoimaksi. 

Macén tulokulma akustisen musiikin ja taltioidun äänimaailman yhdistämiseen on kenties raikkain sitten Steve Reichin kekseliäimpien oivallusten. Lajissaan Rumorarium onkin mestariteos, joka sai Poppen johdolla Ensemble InterContemporainilta mitä mieleenpainuvimman toteuksen. 

Illan jälkipuolella kuultiin Poppen Koffer (2012). Tämä puolituntinen soitinyhtyeteos perustuu viiteen katkelmaan vuosina 2011-12 sävelletystä IQ-oopperasta, joka nimensä mukaisesti käsittelee älykkyyden ja sen mittaamisen kysymyksiä. Vaikka Kofferilla on luonnollisesti siteensä oopperaan, muodostaa se siitä huolimatta oman, itsenäisen musiikillisen todellisuutensa. 

Koffer ei ehkä ole Cadenza no. 1:n tai Rumorariumin kaltainen, välittömästi lumoava teos, mutta sillä on siitä huolimatta omat, vankat hyveensä. Oma jännittävä lukunsa on Kofferin sointimaailma, jota värittävät saksofoni ja Wagner-tuuba sekä retrohenkisiin tietokonesoundeihin assosioituva mainio kosketinosuus. 

EIC:n ja Enno Poppen Musica Nova konsertin päätös Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

EIC:n ja Enno Poppen Musica Nova konsertin päätös Musiikkitalossa. Kuva: Jari Kallio

Poppe rakentaa teoksessaan kiehtovasti erilaisia sointialluusioita, josta kasvaa jäntevästi rakennettu sointidraama, jossa taidokas kontrapunkti ja kekseliäät soolo-osuudet oivallusesti vuorottelevat. Säveltäjän johtaman Ensemble InterContemporainin upea esitys toi ajatuksia herättävän illan hienoon päätökseen. 

– Jari Kallio

Ensemble InterContemporain

Enno Poppe, kapellimestari

Gilles Durot, lyömäsoittimet

 

Bruno Mantovani: Cadenza no. 1 (2018)

Pierre-Yves Macé: Rumorarium (2018)

Enno Poppe: Koffer (2012)

 

Musica Nova Helsinki. Musiikkitalo

Lauantai 9. 2. 2019, klo 19.15

Arvio: Barenboim ja Boulez Ensemble antoivat parastaan Pintscherin kantaesityksessä

Matthias Pintscherin NURin kantaesitys sunnuntaina Berliinissä. Kuva: Jari Kallio

Matthias Pintscherin NURin kantaesitys sunnuntaina Berliinissä. Kuva: Jari Kallio

”Täydellinen”, kuului Daniel Barenboimin lyhyt, mutta verrattoman osuva luonnehdinta Matthias Pintscherin uutuusteoksesta NUR (2018) pianolle ja kamariorkesterille. Teos sai kantaesityksensä sunnuntaina Berliinin Pierre Boulez Saalissa Barenboimin ja säveltäjän johtaman Boulez Ensemblen kahdenkymmenenyhden muusikon esittämänä. 

Daniel Barenboim Stiftungin ja Sekhri Family Foundationin tilausteoksena syntynyt NUR (Tuli niin hepreaksi kuin arabiaksikin) on merkittävä lisäys pianolle ja soitinyhtyeelle sävellettyjen konserttojen kirjallisuuteen, joka ei ole ollenkaan niin runsaslukuinen kuin perinteisten orkesterisäesteisten konserttojen, jos kohta Ligetin pianokonsertto (1985-88) onkin oivallinen esimerkki ensin mainitusta formaatista. 

Kesällä 2018 sävelletty, alati kiehtovaan pianon ja soitinyhtyeen dialogiin perustuva NUR on aivan erityisen mukaansatempaava teos. Otsikkonsa hengessä Pintscherin partituuri on lumouksen lailla kuulijaansa inspiroiva, hehkuvien soivien kuvien virta, jonka moninaiset musiikilliset ideat kietoutuvat teoksen kolmiosaiseen kaavaan. 

Käyrätorven johdanto käynnistää ensimmäisen osan hienovireisten tutti-repliikkien saattelemana. Pianon kimmeltävät soinnut liittyvät kudokseen moni-ilmeisen lyömäsoittimiston peilaamina. Soolosellolla on keskeinen rooli läpi teoksen, osana Pintscherin hienostunutta jousisatsia. 

Lyhyen kadenssin jälkeen avausosa haipuu vähitellen hiljaisuuteen mitä vangitsevammalla tavalla. Lyhyt toinen osa puolestaan piirtyy esiin hiljaisuudesta äärettömän herkin tekstuurein pitäen kuulijan tarkkaavaisuuden tiukasti aistillisen meditatiivisessa otteessaan.   

Päätösosa kohoaa punaiseen hehkuun, nopeiden tempojen ja tiheiden tekstuurien jännitteissä, jotka purkautuvat hetkellisinä roihuina. Solistin ja ensemblen vuoropuhelu on mitä kiehtovinta, kutoen soittimet yksi toisensa jälkeen huimaan soinnin verkkoon, joka tihentyy intensiivisiin päätöstahteihin.  

Daniel Barenboim, Matthias Pintscher ja Boulez Ensemble. Kuva: Jari Kallio

Daniel Barenboim, Matthias Pintscher ja Boulez Ensemble. Kuva: Jari Kallio

Barenboim ja säveltäjän johtaman Boulez Ensemblen muusikot antoivat parastaan NURin kantaesityksessä saaden yleisöltä ansaitut, innokkaat kiitokset. Pitkien aplodien jälkeen muusikot palasivat lavalle ja esitys toistettiin. Tämä olikin mitä erinomaisin ratkaisu uuden teoksen kohdalla.   

Iltapäivän konsertin alkupuolella kuultiin toinenkin ensiesitys, Pintscherin Verzeichnete Spur. Säveltäjä oli nimittäin uudistanut alun perin vuonna 2005 sävelletyn teoksensa elektronisen osuuden yhteistyössä Pariisin IRCAM-musiikkikeskuksen kanssa, ja teos kuultiin nyt ensimmäistä kertaa uudessa asussaan. 

Soolokontrabassolle, kolmelle sellolle, bassoklarinetille, kontrabassoklarinetille, harpulle, pianolle ja lyömäsoittimille sävelletty Verzeichnete Spur on tummien sointien vaikuttava tutkielma, jossa keskinäistä dialogia käyvät niin solisti, kamariyhtye kuin elektroninen materiaalikin.

Boulez Ensemble teki Pintscherin johdolla upeaa työtä Verzeichnete Spurin parissa. Yhdessä äänisuunnittelija Benoit Meudicin ohjaaman elekronisen materiaalin kanssa teoksesta muodostui mitä omintakeisin soiva kaikkeutensa, jonka synnyttämä vaikutus oli kerrassaan ainutlaatuinen.   

Kahden Pintscherin uutuuden välissä kuultiin Claude Debussyn vuonna1915 säveltämä mestariteos, Sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle. Teoksen oli määrä tulla, Sello- (1915) ja Viulusonaattien (1916-17) ohella, osaksi kuuden sonaatin kokoelmaa Six sonates pour divers instruments, mutta Debussyn kuollessa vuonna 1918 projekti jäi keskeneräiseksi. 

Sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle on kuin täydellinen jalokivi, jossa lumovoimaiset tekstuurit on sommiteltu omaleimaiseksi tulkinnaksi sonaatin kaavasta. Debussyn tapa kirjoittaa huilulle on aina yhtä hurmaavaa, kuten ovat alttoviulun ja harpun osuudetkin. 

Claudia Stein, Michael Barenboim ja Aline Khouri Debussyn sonaatin parissa Boulezsaalissa. Kuva: Jari Kallio

Claudia Stein, Michael Barenboim ja Aline Khouri Debussyn sonaatin parissa Boulezsaalissa. Kuva: Jari Kallio

Boulez Ensemblen muusikot Claudia Stein, Michael Barenboim ja Aline Khouri tarjosivat nautinnollisen tulkinnan Debussyn sonaatista, joka olikin erinomainen teosvalinta Pintscherin musiikin lomaan. Huumaava sointi yhdistettynä rakenteelliseen selkeyteen ja täydelliseen balansoitiin mahdollistivat syvän Debussy-elämyksen. 

– Jari Kallio

 

Boulez Ensemble

Matthias Pintscher, kapellimestari

Daniel Barenboim, piano

 

Matthias Pintscher: Verzeichnete Spur (2005/2019, uudistetun version kantaesitys)

Claude Debussy: Sonaatti huilulle, alttovilulle ja harpulle 1915)

Matthias Pintscher: NUR pianolle ja soitinyhtyeelle  (2018, kantaesitys)

Pierre Boulez Saal, Berliini

Sunnuntai 20.1.2019, klo 16