Amfion pro musica classica

Author Archives: Jari Kallio

Arvio: Thomas Adèsin uusi pianokonsertto sai loistavan Suomen ensiesityksen

Kirill Gerstein ja säveltäjän johtama Helsingin kaupunginorkesteri Thomas Adèsin pianokonserton harjoituksissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

Kirill Gerstein ja säveltäjän johtama Helsingin kaupunginorkesteri Thomas Adèsin pianokonserton harjoituksissa keskiviikkona. Kuva: Jari Kallio

On aina erityinen ilo kuulla säveltäjien esittävän omaa musiikkiaan. Jos kohta omat vuoteni eivät riitä siihen, että olisin ehtinyt nähdä Stravinskyn johtajankorokkeella, koen olevani etuoikeutettu istuessani yleisössä Thomas Adèsin johtaessa. 

Kuluneella viikolla Adès debytoi Helsingin kaupunginorkesterin podiumilla tuomisinaan mainio ohjelma, jonka ytimessä oli hänen uusi pianokonserttonsa (2018), solistinaan Kirill Gerstein, jolle teos on omistettu. Konserton ohella saatiin kuulla Busonin kovin harvakseltaan soitettu Romanza e Scherzoso, Op. 54 (1921) pianolle ja orkesterille, Sibeliuksen valloittava orkesterisarja Scènes historiques II, Op. 66 (1912) sekä Janáčekin jylhä rapsodia, Taras Bulba (1915-18/1927). 

Adèsin uusi konsertto kuultiin illan keskellä, heti väliajan jälkeen. Kolmioisainen kaksikymmentäkaksiminuuttinen konsertto on ilmeistä sukua Ravelin, Prokofjevin ja Bartókin merkkiteoksille. Samalla se on kuitenkin aidointa Adèsia parhaimmillaan ja omaperäisimmillään.   

Konsertto perustuu perinteiseen nopea-hidas-nopea -kaavaan. Virtuoosisen konserton ensimmäiseen osaan sisältyy häikäisevä kadenssi. Teos sai kantaesityksensä Bostonissa viime maaliskuussa. Euroopan puolella se kuultiin ensimmäisen kerran Leipzigissa huhtikuun lopulla säveltäjän johtamassa Gewandhaus-orkesterin konsertissa, Gerstein solistinaan.   

Ensimmäinen osa sukeltaa suoraan allegrissimo-pyörteeseen solistin ja orkesterin huikean vuoropuhelun siivittämänä. Orkesteri poimii aiheita pulppuavasta soolo-osuudesta kehitellen niistä alati muotoaan muuttavia kudelmia.   

Kirpeä rytmiikka kiidättää musiikkia eteenpäin ehtymättömänä virtana sallien solistille vain muutaman lyhyen lepohetken. Alati tiheämmäksi kasvavasta orkesterisatsista purkautuu suurenmoinen kadenssi, jota seuraa solistin ja orkesterin hämmästyttävään kontrapunktiin perustuva kooda.  

Konserton painovoimakeskittymä on sen upea hidas osa, andante gravemente. Sen johdantona toimii lyhyt puhallinkoraali, joka virittää tunnelman kongien säestämän pianon taianomaiselle sisääntulolle. Musiikin lempeässä keinunnassa on hienovireistä lyyrisyyttä vailla minkäänlaista pinnallista sentimentaalisuutta.   

Päätösosa, allegro giojoso, on rytmin ja sointivärien juhlaa. Solisti ja orkesteri suuntaavat avaustahdeilta kohti oivallisesti rakennettua soivaa labyrinttia, jonka kontrapunktinen kudos on kerrassaan ihailtavaa. Osan keskivaiheilla musiikki rauhoittuu hetken pysähdykseen ennen tihentymistään vaikuttavaan päätökseen.   

Gerstein ja säveltäjän johtama Helsingin kaupunginorkesteri antoivat konsertolle loistavan Suomen ensiesityksen. Soolo-osuus soi Gersteinin otteissa vuolaan virtuoosisesti ja syvän musikaalisesti Adèsin ilmaisun monituiset ulottuvuudet hienosti tavoittaen. Yhdessä Adèsin kanssa orkesteri eli saumattomasti solistinsa mukana, hienosti fraseeraten ja rytmistä tarkkuustyötä tehden. 

Loputtomassa yksityiskohtien virrassaan ja ehtymättömässä energiassaan konsertto oli suurenmoinen kokemus, jonka täyteen pakatun Musiikkitalon yleisö otti riemuissaan vastaan. Nyt kun teoksella on takanaan useampikin menestyksekäs esitys ja tulevan vuoden kalenterissa on lukuisia edessä, lienee paikallaan jo ounastella konserton päätyvän ansaitusti osaksi ohjelmistoa.

Kirill Gerstein, Thomas Adès ja HKO pianokonserton Suomen ensiesityksen jälkeen perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Kirill Gerstein, Thomas Adès ja HKO pianokonserton Suomen ensiesityksen jälkeen perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Jännittävänä ylimääräisenään Gerstein soitti toisenkin Suomen ensiesityksen, nimittäin Adèsin Berceusen (2018), joka on säveltäjän oivallinen soolopianosovitus The Extreminating Angel -oopperastaan (2015-16). Makaaberin käänteen saavassa kehtolaulussa voi aistia Ravelin öisen surrealismin henkeä, minkä Gerstein tavoittikin kerrassaan hienosti.

Adèsin konserton edellä, illan ensimmäisen puolikkaan päätöksenä kuultiin tuo mainio Busoni-harvinaisuus, Romanza e Scherzoso, Op. 54. Adèsin tavoin Busoni oli verraton pianisti, säveltäjä ja kapellimestari. Tämän eurooppalaisen fin de sièclen keskushahmon tuotannosta suurin osa on harmillisesti vaipunut unohduksiin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. 

Gerstein kuitenkin tuntee Busoninsa. Aiemmin tänä vuonna julkaistiin hänen erinomainen levytyksensä säveltäjän valtavasta piankonsertosta (1901-04), jolla Bostonin sinfoniaorkesteria ja Tanglewoodin festivaalikuoroa johtaa  Sakari Oramo.

Adèsin ja Gersteinin Helsingin konserttia varten nuotiston kätköistä esiin kaivama Romanza e Scherzoso on Busonin myöhäistuotannon kekseliäs taidonnäyte, jonka toivottaa mieluusti tervetulleeksi takaisin konserttiohjelmiin. Kymmenminuuttisen kappaleen kuluessa alun tunteikas lyyrisyys muuttuu oikukkaan kujeilevaksi scherzoksi pianon ja orkesterin taidokkaan dialogin siivittämänä.  

Gersteinin, HKO:n ja Adèsin seurassa Romanza e Scherzoso oli riemastuttava kokemus. Busonin mainio musiikki heräsi eloon hienosti rakennettuna, energisenä ja yksityiskohdiltaan hiottuna. 

Illan ohjelman kokonaisuudessa Busonin teos istui mainiosti niin Adèsin kuin Sibeliuksenkin rinnalle. Kuten tunnettua, Busoni tutustui nuoreen suomalaissäveltäjään opettaessaan pianonsoittoa Helsingin konservatoriossa vuosina 1888-90. Herroista tuli pian ystävät, jotka yhdessä Adolf Paulin ja Armas Järnefeltin kanssa tapasivat viettää aikaa Helsingin kahviloissa. On myös hyvä muistaa, että juuri Busoni rohkaisi Sibeliusta ryhtymään vakavissaan säveltäjäksi.  

Vuosina 1911-12 Sibelius sävelsi kaksi sarjaa Historiallisia kuviaan (Scènes historiques), jotka pohjautuivat pääasiassa jo olemassaolevaan sävelmateriaaliin. Jälkimmäinen sarja, Scènes historiques II, Op. 66 sai kantaesityksensä säveltäjän johdolla Helsingin kaupunginorkesterin (eli silloisen Helsingin filharmonisen seuran orkesterin) konsertissa maaliskuussa 1912. 

Mielenkiintoista kyllä, parikymmenminuuttista orkesterisarjaa kuulee kohtalaisen harvoin konserteissa. Omalle kohdalleni Scènes historiques II on osunut viimeksi joskus yhdeksänkymmentäluvun jälkipuoliskolla. Niinpä sen kuuleminen perjantaina olikin varsin piristävää. 

Sarjan avaa liki elokuvallinen metsästyskohtaus, jonka käyrätorviaiheita ja jousten ketteriä juoksutuksia värittävät puupuhaltimet. Vetoavassa musiikissa on kenties aistittavissa Kuuden sinfonian (1918-23) scherzon etiäisiä. HKO ja Adès maalasivat metsästyskohtauksesta kuulaan maisemanäyn, jonka valojen ja varjojen lomassa viipyili varsin mielellään.  

Kuvankaunis Minnelaulu ammentaa samasta soivasta ulottuvuudesta kuin sinfoninen runo Bardi (1913/1914). Kummassakin teoksessa Sibelius käyttää harppua värittämään orkesterin standardikokoonpanoa. Tuloksena on mitä oivallisinta Sibeliaanista orkesterikerrontaa, jonka viehättävän tummat sävyt soivat lumoavasti orkesterin ja Adèsin tulkitsemina.   

Kolmas kohtaus, Nostosillalla, käynnistyy riemastuttavilla pizzicato-kuluilla, joiden lomassa kuullaan huilun ja klarinetin mainio duetto. Oboen ja fagotin johdolla koko muu orkesteri kietoutuu mukaan soivaan kokonaisuuteen johdattaen osan hienoon päätökseensä.  

Illan loppuhuipennuksena kuultiin Leoš Janáčekin mukaansatempaava orkesterirapsodia Taras Bulba (1915-18/1927). Kellojen ja urkujen vahvistamalle suurelle orkesterille sävelletty kolmiosainen Taras Bulba kasvaa tulvivaksi orkesterikuvien sarjaksi, jolla on huumaava vaikutus kuulijaansa. 

Koskettavassa lyyrisyydessään ja vimmaisessa myrskyisyydessään musiikki kuvaa niin värikylläisiä taistelukohtauksia kuin intiimin tunnelmallisia hetkiäkin avoimen ohjelmallisesti. Keskimmäisen osan Berlioz-henkinen mestauskohtaus on verraton osoitus Janáčekin erehtymättömästä dramaturgian hallinnasta.   

Thomas Adès ja HKO Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Thomas Adès ja HKO Musiikkitalossa perjantaina. Kuva: Jari Kallio

Orkesteri heittäytyi Janáčekin laveaan sointivirtaan koko sydämellään avauksen koskettavasta englannintorvisoolosta urkujen, vaskien ja kellojen vaikuttavaan loppuhuipennukseen. Adèsin johdolla saatiin kuulla kerrassaan erinomainen esitys, jossa orkesterikudos avautui kuulaana ja tarkoin balansoituna.  

Kokonaisuutena ilta oli mitä mieltäylentävin innoittaen niin yleisön kuin HKO:n muusikotkin pitkiin suosionosoituksiin. Toivottavasti saamme houkuteltua Adèsin Suomen-vierailulle pian uudelleen.    

– Jari Kallio  

 

Helsingin kaupunginorkesteri

Thomas Adès, kapellimestari

 

Kirill Gerstein, piano

 

Jean Sibelius: Scènes historiques II, Op. 66 (1912)

Ferrucio Busoni: Romanza e Scherzoso, Op. 54 (1921)

Thomas Adès: Konsertto pianolle ja orkesterille (2018), Suomen ensiesitys

Leoš Janáček: Taras Bulba (1915-18/1927)

 

Musiikkitalo, Helsinki

Pe 29.11.2019, klo 19

Thomas Adès: ”Säveltäminen on pohjimmiltaan kaoottista”

Säveltäjä, kapellimestari, pianisti Thomas Adès. Kuva: Brian Voce

Säveltäjä, kapellimestari, pianisti Thomas Adès. Kuva: Brian Voce

Brittiläinen säveltäjä, kapellimestari ja pianisti Thomas Adès on saapunut täksi viikoksi Helsinkiin. Hän johtaa Helsingin kaupunginorkesterin perjantai-illan konsertin Musiikkitalossa. Kiehtovan ohjelman ytimessä on Adèsin uusi pianokonsertto (2018), jonka kantaesitys oli Bostonissa viime maaliskuussa. Euroopassa konsertto kuultiin ensimmäisen kerran huhtikuun lopulla säveltäjän johtaman Gewandhaus-orkesterin kanssa.

Kuten kantaesityksissäkin, konserton solistina kuullaan Helsingissä Kirill Gersteinia, jolle teos on omistettu. Nyt kuultava uutuusteos on Concerto Concison (1997) ja Suomessakin maaliskuussa 2017 kuullun In Seven Daysin (2008) ohella Adèsin kolmas konsertto pianolle ja orkesterille.

”Konsertossa minua kiehtoo tuo 1800-luvun ajatus teoksesta eräänlaisena sulkeutuvana ympyränä, ikään kuin täyden kierroksen matkaavana emotionaalisena kokemuksena. Minua alkoi äkkiä kiinnostaa, miten tuo oikein toimii ja miksi, ja ajattelin, että tämän kappaleen haluan nyt tehdä.

Musiikillisen dialogin ulottuvuutta voi luonnollisesti ilmaista kaikkein perusteellisimmin juuri konserton kautta. Säveltäjälle se on hauska lähtökohta. Konsertossa ei ole kysymys vain ihmisten välisestä vuoropuhelusta, vaan sen kautta pääsee korostetummin kertomaan tarinaa.  

Kokeilin monenlaisia juttuja tämän teoksen kanssa niin avauksen kuin muidenkin taitteiden suhteen. Tein luonnoksia ja etsin omaa tietäni. Loppuun pääseminen teetti aika lailla työtä. Saavuttuani päätökseen palasin takaisin alkuun ja mietin, että ei sen näin pidä mennä. Tuossa vaiheessa minulle oli muodostunut musiikista tietynlainen mielikuva, joka ei sitten pitänytkään enää yhtä säveltämäni todellisuuden kanssa.  

Niinpä tuosta kuukausia aiemmin sävelletystä materiaalista tuli kuin möykky kuvanveistäjän savea, josta ryhdyin kuorimaan kerroksia saadakseni esiin kirkkaan ytimen. Se on ehkä hieman outo tapa työskennellä, mutta teen asiat mieluummin näin päin sen sijaan, että aloittaisin jollain pelkistetyllä ja lisäisin siihen yksityiskohtia jälkikäteen.  

Vaikka sitä voi olla vaikea uskoa, minun musiikkini on syntynyt nimenomaan tällaisen yksinkertaistamisen kautta. The Exterminating Angel -ooppera (2015-16) syntyi juuri näin. Sävelsin sen ensin isolla pensselillä saadakseni käsityksen kokonaisuudesta. Sitten tiivistin ja pelkistin musiikkia niin paljon kuin mahdollista. Jotakuinkin samalla tapaa toimin nyt myös pianokonserton suhteen.  

Konserton finaalin suhteen tärkein kysymys oli, eteneekö se kuin tykin ammus Ravelin tapaan, vai tuleeko siihen tuo pysähdys, kuten niin monissa konsertoissa. Kesti aikansa nähdä, miten sen pitää mennä. On erikoista, miten näillä asioilla onkin oma tahtonsa. Säveltäjä kuuntelee materiaaliaan lääkärin lailla, mittaa pulssin, laatii diagnoosin ja määrää lääkityksen. En olekaan koskaan ennen ajatellut sitä näin!” 

 

Adèsille säveltäminen on oikean järjestyksen tuomista musiikilliseen kaaokseen. 

”Yritän työskennellä aamuisin. Rutiineista on tullut yhä tärkeämpiä iän myötä. Nuorempana saatoin heittäytyä säveltämään mihin aikaan tahansa, mutta nykyisin työskentelen säännönmukaisemmin. Yritän istua alas ja kirjoittaa kappaleen valmiiksi. 

Säveltäjän työ on niin abstraktia. Tuo materiaalinen järjestäminen, siitähän tässä työssä on kysymys, on pohjimmiltaan kaoottista. Säveltäjä tarttuu palaseen tästä kaaoksesta ja alkaa luoda siihen järjestystä määrittämällä iskujen paikat ja niin edelleen. Vähitellen pilvimassasta alkaa muotoutua teos. 

Saan aikaan melkoisen määrän sotkua säveltäessäni. Pidän siitä, että minulla on useampia versioita samanaikaisesti käytössäni. Se on hyvä tapa edetä, sillä silloin asioita on helpompi hahmottaa. 

Tämä kuulostaa varmasti hullulta, mutta olen yhä vakuuttuneempi siitä, että teokseni ovat olemassa minusta riippumatta ikään kuin itseni ulkopuolella, taikka sisälläni, mutta ne ovat tavallaan olemassa ennen kuin olen säveltänyt niitä. Ja minun tehtäväni on saada ne kirjoitettua ylös oikein. 

Koen olevani ikään kuin vanhan ajan radiovastaanotin, jollaisilla tapasin nuorempana leikitellä taajuusvalitsinta huojuttaen. Nyttemin ajattelen, että tuo huojuntakin voi itsessään olla osa teosta. En osaa sanoa, mistä tässä kaikessa on pohjimmiltaan kysymys, mutta minulle on apua tästä fantasiasta, uskosta, että kappaleesta on oikea versio olemassa jossain salaisissa kansioissa.”

 

Mutta entä jos näin ei olekaan?

”Mietin Schubertia ja hänen keskeneräisiä teoksiaan, jotka ovat erittäin kiehtovia. Kun noita teoksia tarkastelee, huomaa, että niiden materiaalin DNA:ssa on jotakin, mikä on tehnyt niiden loppuun saattamisen mahdottomaksi. Beethoven taas olisi pakottanut materiaalinsa väkisin paikoilleen, bang, bang, bang… Joskus kovistelu ja päättäväisyys on juuri se, mitä tarvitaan.”

 

Uuden teoksen kuuleminen ensimmäistä kertaa on Adèsille tärkeä hetki. 

”Kun saan kappaleen valmiiksi lähetän sen eteenpäin, vaikkapa nyt Kirillille. Saatuaan musiikin hän kuvaa soittoaan ja lähettää minulle pieniä videopätkiä. Ja kun kuuntelen näitä, kappaleesta tulee totta. Rakastan tuota hetkeä, se on kuin ainainen joulu! Olen addiktoitunut tuohon tunteeseen. Se on niin jännittävää, kunhan itse musiikki vain on jännittävää.”

Aktiivisena kapellimestarina ja pianistina Adès on usein mukana oman musiikkinsa esityksissä. Orkesterien johtaminen ei kuitenkaan ollut suunniteltu urapolku, vaan se tuli mukaan kuvioihin täysin sattumalta. 

”Ensimmäinen kerta, kun johdin, oli Kamarisinfoniani (Chamber Symphony,1990) kantaesitys, kun olin yhdeksäntoistavuotias. Yleisöä taisi olla kolmentoista kuulijan verran. Olin ajatellut, ettei teoksessa tarvita kapellimestaria, tai sitten jonkun muun oli määrä johtaa se, en muista enää tarkkaan, mutta joka tapauksessa muusikot pyysivät minua johtamaan. Ja niinpä minä sitten johdin. Se tuntui kummalliselta. Jälkikäteen ajattelin, että OK, tämä olikin hauskaa. Sittemmin johdin lisää keikkoja Cambridgen yliopiston musiikillisen seuran konserteissa.

En koskaan ajatellut itseäni kapellimestarina, joka kiertää johtamassa orkestereita, kuten nykyisin teen. En olisi ikinä uskonut niin käyvän. Mutta, kuten yleensä, yksi asia johti toiseen, ja tässä ollaan. 

Lontoossa toimi suurenmoinen yhtye nimeltään The Composers Ensemble, jota pyöritti säveltäjä John Woolrich. Se oli fantastista aikaa! Me kiersimme ympäri Englantia soittamassa. Meitä saattoi olla vain kolme muusikkoa, tai viisi, joskus enemmänkin. Välillä hommaan kuului hieman johtamista. Se oli todella mukavaa. Sävelsin heille kappaleeni Life Story (1993). En johtanut ensimmäisen oopperani (Powder Her Face, 1995) ensimmäisiä esityksiä, mutta johdin levytyksen. Mutta en vie tuolloinkaan ajatellut tekeväni uraa kapellimestarina, päin vastoin.

Sitten päädyin jotakin kautta vähäksi aikaa tekemisiin erään agentin kanssa. Hän alkoi täyttää kalenteriani keikoilla sen ja sen orkesterin kanssa silloin ja silloin. Reagoin tähän hyvin alkukantaisesti ja sairastuin. En voinut sietää koko hommaa, koska en ymmärtänyt miten nämä asiat toimivat. 

Nykyisin olen enemmän sinut johtamisen kanssa. En voisi enää kuvitellakaan eläväni ilman esiintymisiä. Menettäisin todennäköisesti järkeni, ja päätyisin otsikoihin, mutta en hyvällä tavalla. Pidän yhä enemmän säveltämisen ja esiintymisen välisen sillan ylittämisestä. Nautin tästä crossoverista”

 

Jokaisen esityksen takana on intensiivinen harjoitusprosessi, jossa lyhyeen aikaan puristetaan usein iso määrä työtä. 

”Jokainen orkesteri on omanlaisensa, joten koskaan ei voi täysin ennakoida, mitä harjoitusten kuluessa tapahtuu. Kokemuksen kautta olen kuitenkin oppinut arvioimaan, paljonko harjoituksissa on mahdollista saada aikaan. Hyvän orkesterin kanssa voi saavuttaa valtavasti yhden tunnin aikana. Edellyttäen, että säveltäjä on osannut kirjoittaa kappaleensa hyvin. 

Uskoisin osaavani tehdä työni paremmin nykyisin. Jos osaa ottaa huomioon käytännön kysymykset eikä kirjoita mitään painajaismaisen vaikeaselkoista, homman pitäisi sujua hyvin harjoituksissa. Ja liiallinen täydellisyys tekee koko touhusta tylsää. 

Yleensä riittää, jos aloittaa jollakin yksinkertaisella yleisellä luonnehdinnalla. Sillä saa varmistettua, että kaikilla on yhteinen näkemys kokonaisuudesta, mikä helpottaa työskentelyä huomattavasti. Tällöin jokaista yksityiskohtaa ei tarvitse miettiä erikseen. Harjoituksissa on oikeastaan kyse siitä, että kaikki saadaan ajattelemaan ja hengittämään saman pulssin mukaan.”

 

Kapellimestarin työssään Adès pitää kokemuksiaan orkesterimuusikkona erityisen opettavaisina. 

”Orkesterikokemukseni ovat ajalta jolloin olin alle kaksikymppinen. Silloin esiinnyin aika usein orkesterimuusikkona. Soitin esimerkiksi pianoa Simon Rattlen johdolla Stravinskyn Les Nocesissa. Se oli todella mielenkiintoinen kokemus, josta opin ymmärtämään, miten johtaminen toimii. Hän sai soittajan todella tiedostamaan oman roolinsa musiikissa.

Johtajankorokkeella on hyvä muistaa, millaista on seurata kapellimestaria ja lukea musiikkia ilman partituuria, tuntematta kokonaisuutta. Sehän on koko lailla erilaista.” 

 

Oman musiikkinsa ohella Adès on johtanut laajalti monien muiden säveltäjien tuotantoa. Musiikkitalossa hän johtaa nyt toista kertaa. Viime kaudella Adès johti Radion sinfoniaorkesterin kanssa Sibeliusta oman mestariteoksensa, Totentanzin (2013) rinnalla. 

”Halusin johtaa Tapiolan, koska se on suosikkejani ja koska tiesin orkesterinkin pitävän siitä. Sitten kun tuli harjoitusten aika, mietin, mitä oikein olen mennyt tekemään tulemalla Helsinkiin johtamaan Tapiolaa Paavo Berglundin orkesterin kanssa. Herran tähden! Mutta se oli hauskaa ja muusikot ottivat sen hyvin. Ja ainahan orkesterissa on joku, joka ei ole soittanut kyseistä teosta aiemmin. Kaikkiaan se oli hyvin jännittävää, ja he jopa halusivat, että teemme seuraavalla kerralla lisää Sibeliusta. Se oli heiltä ystävällisesti sanottu. Ilmeisesti onnistuin tekemään ainakin jotakin oikein!”

 

Sibeliusta on Adèsin ja HKO:n ohjelmassakin, tällä kertaa oivallinen Scènes historiques II (1912). Lisäksi illan kuluessa kuullaan Leoš Janáčekin orkesterirunoelma Taras Bulba (1905-15/1918) sekä Ferruccio Busonin hieno, harvoin kuultu Romanza e Scherzoso (1921) pianolle ja orkesterille Adèsin pianokonserton parina. Omaa musiikkiaan johtaessaan kapellimestari-Adès ja säveltäjä-Adès pääsevät tekemisiin keskenään. 

”Yleensä tässä kohtaa pitää ratkoa dynamiikan monitulkintaisuudet. Aina kun partituurissa lukee mezzopiano, osa soittaa sen pianossa ja osa fortessa, ja siinä kohtaa pitää sitten vain päättää, kumpaa on tarkoittanut. Samoin käy metronomimerkintöjen kohdalla. Aikanaan minulla oli niihin varsin outo suhde, mutta sittemmin olen kehittynyt jonkin verran, luulisin ainakin. Mutta en silti usko, että oman musiikkini esittäminen on vaikuttanut minuun säveltäjänä sen kummemmin. Toki haluan, että musiikki soi kirkkaasti ja ymmärrettäväsi, mutta sen ihmeempää vaikutusta en tosiaan usko olleen. 

Kokemukset musiikin esityksistä näkyvät lähinnä siten, että huomaan yhä enemmän miettiväni, millaisella jousituksella jokin toimisi parhaiten, tai että tämä kohta on selkeämpi, jos kirjoitan sen ¾-tahtina. Näitä mietin musiikkia kirjoittaessani. Tylsiä, ammattilaisten teknisiä kysymyksiä.”

 

Uusien teosten säveltämisen ohella Adès muokkaisi mieluusti myös joitain vanhempia teoksiaan uuteen uskoon. 

”Haluaisin tehdä director’s cut -versioita muutamista kappaleistani, varsinkin sellaisista, joita ei esitetä kovin ahkerasti. Haluaisin pelastaa niistä joitakin. Se olisi mukavaa, mutta en tiedä, koska minulla olisi aikaa siihen.”

 

Parhaillaan Adèsilla on työn alla Dantelta innoitteensa ammentava teossarja, jonka ensimmäinen osa, Inferno (2019) sai kantaesityksensä viime keväänä Walt Disney Concert Hallissa Los Angelesin filharmonikoiden konsertissa Gustavo Dudamelin johdolla.

”Minussa on tämä puoli, joka haluaa työstää jo olemassa olevaa musiikkia. Ensimmäisen kerran kokeilin tätä Dowlandin musiikilla Darknesse Visiblessa (1992). Minusta tuntuu, ettei se ole oikeastaan minun kappaleeni, vaan ennemminkin Dowlandia minun esittämänäni. Tavallaan en ole sen säveltäjä, vaikka toisaalta tietysti olen. Mutta minusta siinä on kysymys jostain ihan omanlaisestaan aktiviteetista. 

Infernossa halusin pukeutua Lisztin musiikkiin. Yhtäältä olen käyttänyt Lisztiä sellaisenaan, omina orkestraatioinani, toisaalta olen säveltänyt kokonaan omaa musiikkiani. Ja sitten kaikkea tältä väliltä. Olen ikään kuin aloittanut soittamaan Lisztiä ja sitten improvisoinut oman fantasiani tai kadenssini. Siirtymät eivät ole itsestään selviä, ne ovat itse asiassa monesti aavemaisia, mutta hyvällä tavalla. 

Jos ajatellaan Pulcinellaa, niin sehän on tavallaan läpikotaisin Pergolesia, mutta Straviskyn kokoamana. Uskoisin hänen ajatelleen, mistä olisi apua nyt, vuonna 1920, mikä olisi uutta luovaa, jotakin sellaista, mitä ei ole saatavilla. Mitä kattilan pohjalta löytyy. Jotakin samantapaista yritin saada aikaan Infernossa. Me olemme nyt ajallisesti kauempana Lisztistä kuin Stravinsky oli Pergolesista. Siinä on pitkä pätkä musiikin historiaa välissä, mutta ajattelin, että se olisi nyt kiinnostavaa. 

Liszt oli helvetin ja demonisen säveltäjä. Hänen rinnallaan on ollut oivallisia kanssamatkustajia, kuten Berlioz, joka oli tärkeä vierailija. Mutta Liszt asui helvetissä. Niinpä Infernoa oli hauska säveltää. Olen kappaleeseen kovin tyytyväinen. Pidän siitä!”

Euroopan puolella Inferno kuullaan ensimmäisen kerran Adèsin johdolla Amsterdamin Concertgebouw’ssa kesäkuussa. Toinen osa, Angel Symphony (2020) puolestaan saa kantaesityksensä Birminghamissa toukokuussa Mirga Gražinytė-Tylan johtamana. 

 

Kestellessamme kaikkien näiden säveltäjien musiikista, törmäämme myös ikiaikaiseen jakoon abstraktin ja ohjelmallisen musiikin välillä. 

”Se on hyvin vanhanaikainen ajatus, josta tulevat mieleen lähinnä lapsuuteni vanhat oppikirjat. Mitä on abstrakti musiikki? Tuo käsite ei merkitse yhtään mitään. Minusta sillä on lähinnä uskonnollisen snobismin kaiku, sillä aikanaan abstraktilla viitattiin nimenomaan hartaaseen musiikkiin. Ohjelmamusiikki nähtiin maallisena, vailla pyhyyttä. Musiikki, joka pyrki ilmaisemaan jotakin, herätti epäilyksiä. 

Minusta tuollainen asenne on kaikin tavoin pitkästyttävää. Suurenmoinen ohjelmamusiikki voi olla vaikka kuinka sisällökästä ja todellista. Ajatellaan vaikka Mendelssohnin Hebridit-alkusoittoa (1830/1832). Kuinka hämmästyttävä teos se onkaan! Ja sehän on täysin kuvaileva, mutta samalla myös abstrakti, täydellinen. Musiikki voi olla samaan aikaan kumpaakin. 

Kaikissa Beethovenin sonaateissa on henkilöhahmoja. Hänen mielessään oli maskuliinisia ja feminiinejä, herooisia ja lempeitä hahmoja, olen varma siitä. Välillä musiikissa on oopperakohtauksia, näyttämöllisiä hetkiä, hyvinkin spesifejä. Ei välttämättä jotain tiettyä, vaikka voi se olla sitäkin. Useampikin hänen teokistaan liittyy mielestäni Shakespeareen, varsin läheisesti. Pianotriossa, Op. 70, No. 2 (1808) on Myrskyn tematiikkaa. Uskon todellakin näin olevan. Siinä on varmasti kyse Prosperosta ja Mirandasta. Olen jotakuinkin varma tästä, sillä hän luki Myrskyn noihin aikoihin. Hänelle musiikki oli jatkuvaa dialogia. Tuskin hän olisi ajatellut tuota teosta abstraktina. 

Yhdeksännen sinfonian (1822-24) finaalissa on tuo suurenmoinen hetki, jolloin tämä tyyppi ryntää lavalle ja ’Freude!’, yhtäkkiä ollaan keskellä oopperaa. Se on täysin villiä! Sama voisi tapahtua Eroicassa (1802-04). Saattaisihan se olla hullunkurista, mutta miksipä ei. Sehän on ilmiselvää ohjelmamusiikkia myös.”

 

Beethovenista puheen ollen, Adès ja Britten Sinfonia saivat viime keväänä päätökseen konserttisarjan, jossa kuultiin kaikki sinfoniat Gerald Barryn teosten rinnalla. 

”Se oli hurja idea, jonka halusin tehdä. Johdettuani monia Geraldin teosten kantaesityksiä ajattelin, että meidän pitäisi levyttää niitä. Samalla tajusin, etten koskaan ehdi levyttämään mitään. Niinpä ryhdyimme pohtimaan, miten saisimme tämä onnistumaan, ja tämä idea pulpahti esiin. Se oli ihan mieletöntä!

Alkuun konsertteihin ei tullut juuri ketään, eikä sillä ollut edes väliä, koska meillä oli niin hauskaa. Mutta projektin maine kasvoi vähitellen, ja lopulta konsertit kävivät todella hyvin kaupaksi. 

Beethovenia on ollut hienoa johtaa. En ota sitä tavaksi, mutta olen nauttinut siitä ja oppinut kamalan paljon. Ja Geraldin vanhemmat ja uudemmat teokset sopivat tähän hyvin, uskon. Ainakin itse koen niin. Olemme vihdoin löytäneet levy-yhtiön, joka haluaa julkaista kaiken yhtenä kokonaisuutena, niin Beethovenit kuin Barrytkin. Olen tähän todella tyytyväinen.”

 

Kovan modernismin valtakauden yksi isoja tabuja koski säveltäjän suhdetta yleisöön. Ajatusta siitä, että säveltäjä ottaisi jotenkin kuulijansa huomioon, pidettiin kerettiläisenä. Mutta millainen on Adèsin suhde yleisöön? 

”Minusta tuo ajattelutapa, että olen tehnyt jotakin väärin, jos yleisö viihtyy, on niin hupaisa! Pohjimmiltaan konserteissa on kyse samoista asioista kuin harjoituksissakin. Vaatii oman vaivansa päästä jyvälle siitä, mitä säveltäjän päässä liikkuu. Sitä on helposti kuin teini-ikäinen, joka parahtaa, ettei häntä ymmärretä ja lukittautuu huoneeseensa. Tällöinkin riittää, että joku jaksaa kuunnella ja kommunikoida ymmärrettävästi.  

Kaikki me olemme tahollamme omituisia ja hölmöjä ja hankalia, joten nuo reaktiot ovat varsin ymmärrettäviä. Tiivistäisin koko jutun näin: en halua antaa kenenkään vääristää omaa kokemustani suuntaan tai toiseen. Eli siinä mielessä suhteeni yleisöön on ongelmaton.”

– Jari Kallio

Arvio: Andrew Normanin huikea Sustain sai upean Euroopan ensiesityksen LA Philin ja Dudamelin Barbican-residenssin päätöksessä

Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Los Angelesin filharmonikkojen ja Gustavo Dudamelin hieno kolmipäiväinen Barbican-residenssi sai mieliinpainuvan päätöksensä keskiviikkoillan konsertissa, jonka ohjelmassa oli kaksi mitä vaikuttavinta teosta.

Andrew Norman on aikamme säveltäjistä omintakeisimpia. Hänen tuotannossaan näennäisesti yhteensopimattomat ainekset sulautuvat saumattomiksi kokonaisuuksiksi, joiden maailmoissa on jotakin kerrassaan ainutlaatuista. 

Nyt ensimmäistä kertaa Euroopassa kuultu, LA Philin tilauksena valmistunut lumoava 35-minuuttinen orkesteriteos Sustain sai kantaesityksensä Walt Disney Concert Hallissa viime syksynä Dudamelin johdolla. Vastakohtien tuonpuoleiseen ykseyteen kurkottava Sustain on paradoksaalisesti sekä kiihdyttävä että meditatiivinen, staattinen ja dramaattinen sekä yhtäältä liki aineeton, mutta toisaalta äärimmäisen fyysinen. 

Puhtaasti musiikillisella tasolla tarkasteltuna Sustainin laaja muotokaari rakentuu kymmenestä samaan materiaaliin perustuvasta syklistä. Ensimmäinen sykli kattaa 399 tahtia, joiden lomassa musiikin häikäisevä, viisitoistaminuuttinen tapahtumaketju purkautuu verkkaisesti soivaan tilaan. Toinen sykli tiivistää tapahtumasarjan 248 tahdin puitteisiin. Kolmas sykli puolestaan on enää 83 tahdin mittainen. Prosessi kiihtyy kiihtymistään, kunnes viimeiset syklit ovat lopulta puristuneet kahteen tahtiin. 

Syklit käynnistyvät kahden, lavan kumpaankin reunaan sijoitetun pianon arpeggiokuviolla, jota värittävät harput ja metallikellot. Ensimmäisen syklin aloittaa jousten divisi-kulkujen ketju, jonka lomassa musiikki matkaa tilassa ja ajassa pultilta toiselle. Puhallinten pitkien äänten harmoniakulut värittävät sävelkudosta upeasti.  

Tekstuurin tihentyessä lyömäsoitinpulssit luovat musiikkiin kiehtovia liikeilluusioita. Lopulta koko orkesteri tempautuu näihin pulsseihin ja niiden väliseen huojuntaan. Seuraa huipentuma, jonka jälkimainingeissa musiikki palaa vähitellen alkutekijöihinsä ja katoaa hiljaisuuteen. 

Toisessa syklissä samoista perusaineksista rakentuu kiehtovan erilainen narratiivi. Jokaisella sykillä on omanlaisensa, alati kiihtyvä draamallinen kaari. Kullakin kierrolla musiikista kohoaa oma huumaava pienoismaailmansa, jonka horisontit kurkottavat kohti tuntematonta. 

Viimeisiin sykleihin tultaessa musiikilliset prosessit ovat muuttuneet ohikiitäviksi eleiksi, joiden nopeus uhmaa tiedonkäsittelymme rajoja. Musiikki astuu lopulta konventionaalisen notaation tuolle puolen lopun aleatorisessa taitteessa, jossa kapellimestari antaa enää sisääntuloja eri soitinryhmille. 

Kun nämä mullistukset lopulta tyyntyvät, musiikki pelkistyy ohuiksi säikeiksi, jotka yksitellen katoavat tyhjyyteen. Viimeisen arpeggiosignaalin kaikua seuraa jousten air bow, äänetön päätössointu, jonka mimiikka tekee valtaisan vaikutuksen.

Dudamel ja orkesteri ottivat Sustainin täydellisesti haltuunsa Barbicanissa ja tarjosivat loppuunmyydylle salille huikean Euroopan ensiesityksen. LA Philin muusikot uppoutuivat musiikkiin ihailtavan omistautuneesti. Orkesterin käsissä Sustainin tekstuurit, harmoniat ja pulssit piirtyivät ilmoille tarkasti ja henkevästi. Dudamel piti kokonaismuodon ajallisen ja tilallisen dramaturgian tarkoin hallussa kautta laajan muotokaaren. Edes raikuvimmat aplodit tai vuolaimmat kiitokset eivät täysin tee oikeutta tälle ainutlaatuiselle kokemukselle, jonka voimaannuttava vaikutus kantaa aikojen taakse. 

Anton Bruckner sävelsi neljännen sinfoniansa alun perin vuoden 1874 tammikuun ja marraskuun välillä. Sinfonia koki kuitenkin perusteellisia muodonmuutoksia ennen vuoden 1881 kantaesitystään. Vuonna 1878 Bruckner korvasi alkuperäisen kolmannen osan uudella metsästysscherzolla ja vuonna 1880 hän sävelsi sinfonialle uuden finaalin. 

Vaikka Bruckner jatkoi teoksen muokkaamista vielä moneen otteeseen kantaesityksen jälkeen, 1878/80-versio on vakiintunut useimmin esitetyksi. Sitä voineekin pitää kokonaisuutena tasapainoisimpana. Tässä muodossaan sinfonia kuultiin myös Barbicanissa.

Monituisista Brucknerin sinfonioihin liitetyistä alaotsikoista neljännen romanttinen on ainoa, joka on peräisin säveltäjältä itseltään. Bruckner tiedetään laatineen sinfonialleen myös ylimalkaisen kirjallisen ohjelman. Tätä ei kuitenkaan liene tarpeen ottaa kovin tiukaksi tulkinnalliseksi ohjenuoraksi, sillä Bruckner laati ohjelman mitä ilmeisimmin jälkikäteen kantaesityksen yleisöä ajatellen.

Vuoden 1881 ensiesitys oli menestys, joka merkitsi Brucknerin ”kypsän kauden” alkua sinfonikkona. Niin yleisön, orkesterimuusikoiden kuin kapellimestarienkin rakastama sinfonia on mieliä nostattava teos, joka sopi myös erinomaisesti Normanin Sustainin pariksi. 

Ensimmäisen osan avaa aavistelevan jousitremolon ylle kohoava käyrätorven singnaali. Tämä aihe saa kaikua puupuhaltimilta, joiden siivittämänä musiikki kasvaa ensimmäiseen huipennukseensa, jota hallitsee voimallinen vaskiaihe. Brucknerille tyypilliseen tapaan musiikillinen materiaali perustuu kolmeen teemaryhmään, joista kasvaa huikea soivien kuvien majesteetillinen ja lyyrinen kavalkadi. 

Orkesteri ja Dudamel verhosivat musiikin upeaan soivaan asuun, jossa ilmaisuenergia ja kudoksen läpikuultavuus yhdistyivät esimerkillisesti.

Andante, quasi allegretto -osaa hallitsevat pitkät, tummat varjot. Musiikki on vilkkaissa yöllisissä kuvaelmissaan lähes elokuvan kaltaista, mikä istui oivallisesti losangelesilaismuusikoiden ilmaisuun. Yhdessä Dudamelin kanssa orkesteri vaikuttavaa työtä hitaan osan parissa. 

Vilkkaan kuvasarjan maalaa mieliin myös kolmannen osan metsästyskohtaus. Käyrätorvien ja trumpettien vuoropuhelu käynnistää tämän avaran scherzon, jonka liike-energia kasvaa alati kiihkeämmäksi osan edetessä. Lyhyt trio suo hetken henkäyksen ennen scherzon kertausta. Oli suuri ilo saada kuulla tämä osa LA Philin soittamana. Dudamelin tempovalinnat olivat kerrassaan osuvia ja siivittivät orkesterin vakuuttavaan lopputulokseen. 

LA Phil ja Dudamel Brucknerin neljännen sinfonian parissa Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

LA Phil ja Dudamel Brucknerin neljännen sinfonian parissa Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Vaikka Bruckner kamppaili finaalin parissa viisitoista vuotta pääsemättä mielestään täysin tyydyttävään lopputulokseen, tekee musiikki kuitenkin konsertissa aina huumaavan vaikutuksen. Finaali ei ehkä ole rakenteellisesti Brucknerin kaikkein omaperäisimpiä, mutta kokemuksellisesti sillä on erityisen puhutteleva vaikutus kuulijaansa. Innostava ja omistautunut esitys tarjosikin mainion päätöksen Dudamelin ja Los Angelesin filharmonikoiden tämänvuotiselle Barbican-residenssille. Näiden hienojen muistojen kanssa kelpaa odottaa ensi vuoteen. 

– Jari Kallio

Los Angelesin filharmonikot

Gustavo Dudamel, kapellimestari
Andrew Norman: Sustain (2018), Euroopan kantaesitys

Anton Bruckner: Symphony Nro. 4 Es-duuri, WAB 104 (1874/1878-80, editio Leopold Nowak) 

 

Barbican Centre, Lontoo

Ke 20.11. 2019, 19.30

Arvio: Taitoa yli rajojen – Los Angelesin filharmonikot ja Gustavo Dudamel lavalla Herbie Hancockin kanssa

Herbie Hancock, Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa tiistaina. Kuva: Mark Allan / Barbican

Herbie Hancock, Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa tiistaina. Kuva: Mark Allan / Barbican

Rajojen ylittäminen on haastavaa, olipa sitten kyse konkreettisista, henkisistä tai musiikillisista rajoista. Musiikin raja-aitojen murtamisen suhteen on tietenkin helppo olla kyyninen, kiitos monien crossover-viritelmien, joita markkinointitiimeissä kautta maailman on vuosien varrella kokoon kyhätty. 

Tilanne on kuitenkin kovin toisenlainen Los Angelesin filharmonikoiden kaltaisella orkesterilla. Kalifornian rikas kultturiperinne kattaa niin Schönbergin, Stravinskyn kuin Hollywoodinkin, puhumattaan jazzista, popista ja lukemattomista kansanperinteistä. Niinpä monet perinteiset rajat ovatkin menettäneet merkityksensä Länsirannikon orkestereiden arjessa. 

Osana vuoden 2019 Barbican-residenssiään LA Phil ja Gustavo Dudamel tarjosivat Lontoon-yleisölleen tuntumaa siihen, kuinka rajojen yli liikutaan ammattitaitoisen sulavasti ja vaikuttavasti. Tiistai-illan jälkimmäisellä puolikkaalla filharmonikot esiintyivät yhdessä orkesterin jazz-osaston johtajan, legendaarisen Herbie Hancockin ja tämän kvartetin kanssa. Orkesterikonsertin jatkoksi kuultiin vielä bändin oma setti. 

Hancockin, LA Philin ja Dudamelin ohjelmassa oli kolme klassikkoa Chameleon (1973), Butterfly (1974) ja Rockit (1983), kaikki tuoreina sovituksina kvartetille ja orkesterille. Näistä taiten tehdyistä sovituksista antoisin oli ehdottomasti Rockit, jossa Hancockin bändi, orkesteri ja DJ fuusioitiin orgaaniseksi kokonaisuudeksi.

Särmikäs jousisatsi, puhallinten värikylläiset harmoniat ja oivalliset lyömäsoitintekstuurit tekivät Rockitin orkesteriosuudesta mukaansatempaavan kokonaisuuden. Vahvistuksen balanssi suhteessa kvartettiin ja DJ:n osuuteen toimi kauttaaltaan mainiosti mahdollistaen hienon elämyksen. Dudamelin ja Hancockin musiikinjohto pelasi hyvin yhteen, ja kumpikin vaikutti silminnähden nauttivan yhteistyöstä. 

Chameleon ja Butterfly olivat kumpikin oivaltaen sovitettuja, jos kohta Rockitia perinteisemmällä otteella. Tätä älköön kuitenkaan tulkittako moitteeksi, sillä molemmat kappaleet olivat varsin nautittavia, varsinkin kun asialla oli huippumuusikoiden joukko. Miksauksen suhteen olisin kuitenkin toivonut Chameleonissa tarkempaa orkesterin fokusointia, varsinkin parin ensimmäisen minuutin aikana. 

Butterflyn osalta äänisuunnittelu toimi alusta alkaen huomattavasti paremmin. Nyt orkesteri ja kvartetti soivat asianmukaisessa balanssissa. 

Kaikkiaan on sanottava, että tämän hedelmällisen ja taidokkaan yhteistyön vaikuttavin ulottuvuus oli kenties sen molemminpuolinen luontevuus. Näin rajoja ylitetään omistautuneesti ja innostavasti. 

Gustavo Dudamel ja LA Phil Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Gustavo Dudamel ja LA Phil Barbicanissa. Kuva: Mark Allan / Barbican

Illan alkupuolella kuultiin kaksi Euroopan ensiesitystä. Paul Desennen Guasamacabra (2018) pohjautuu Venezuelan guasa-perinteeseen, missä hullunkurisia riimejä sommitellaan mitä yksinkertaisimpiin melodioihin, joihin tuo särmää oikukas viisijakoinen rytmi. 

Kuten teoksen otsikko antaa ymmärtää, Desenne vie guasa-perinteen uudelle ilmaisun tasolle yhdistämällä leikkisyyden ja makaaberin. Tuloksena on tavallaan tämän päivän Latinalaisen Amerikan La Valse, katastrofin rajoilla tasapainoileva orkesterikuvaelma.

Guasamacabra alkaa viattoman leikkisästi, mutta sävyt tummenevat nopeasti. Musiikki vaeltaa valoisasta nostalgiasta armottomaan pahansuopuuteen käyden toistuvasti lähellä romahdusta. Toisin kuin Ravelin vuosina 1919-20 säveltämä koreografinen runoelma, Guasamacabra ei pääty itsetuhoon, vaan loppu on moniselitteisempi ja voimaannuttavampi. 

Venezuelan lasten ja nuorten kamppailulle ja kärsimykselle omistettu Guasamacabra on vaikuttava orkesterifresko, jonka instrumentaatio on kerrassaan upeaa. Orkesteri ja Dudamel olivat kotonaan Desennen oikukkaan rytmiikan ja alati muotoaan muuttavan soivan kudoksen parissa. Tuloksena oli puhuttelevan teoksen menestyksekäs Europan kantaesitys ja hieno illan avaus. 

Guasamacabran jälkeen iltaa jatkettiin toisen uutuuden, Gabriela Ortizin Téenek – Invenciones de Territorion (2017) parissa. Teos muodostuu orkesterikuvaelmien sarjasta, jonka moni-ilmeisyys heijastelee rinnakkaineloamme ja meitä yhdistävää toiseuden kokemusta. Téenekin kuvaelmien näennäisestä irrallisuudesta kasvaa mielekäs jatkumo, jonka lomassa syvennytään mitä moninaisimpiin ilmaisun muotoihin. 

Orkesterille Téenekin tekstuurien, rytmien ja melodisen ilmaisun runsaus tarjoaa kerrassaan mainion haasteen. Dudamel ja LA Phil vastasivat haasteisiin innoittavalla varmuudella, jonka saattoi aistia kautta vakuuttavan Euroopan kantaesityksen. Musiikki oli tulvillaan hehkuvia värejä, ketterää rytmiikkaa ja esimerkillistä läpikuultavuutta.  

Kokonaisuutena ilta toi virkistävästi yhteen aikamme musiikkikulttuurien moninaisuutta ja tämän hienon orkesterin laaja-alaista osaamista. 

– Jari Kallio

 

Los Angelesin filharmonikot

Gustavo Dudamel, kapellimestari

 

Herbie Hancock, piano ja koskettimet

 

Paul Desenne: Guasamacabra (2018) Euroopan kantaesitys

Gabriela Ortiz: Téenek – Invenciones de Territorio (2017) Euroopan kantaesitys

Herbie Hancock: Chameleon (1973)

Herbie Hancock: Butterfly (1974) 

Herbie Hancock: Rockit (1983)

 

Barbican Centre, Lontoo

Ti 19.11.2019, 19.30

Arvio: Yuja Wang, LA Phil ja Gustavo Dudamel aloittivat Barbican-residenssinsä John Adamsin uuden pianokonserton suurenmoisella esityksellä

Yuja Wang, Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa maanantaina. Kuva: Mark Allan / Barbican

Yuja Wang, Gustavo Dudamel ja LA Phil Lontoon Barbicanissa maanantaina. Kuva: Mark Allan / Barbican

Los Angelesin filharmonikot aloittivat yhdessä musiikillisen johtajansa Gustavo Dudamelin kanssa kolmipäiväisen residenssinsä Lontoon Barbicanissa maanantaina johdattamalla yleisönsä musiikilliseen aarreaittaan, jossa odotti kolme mestariteosta tältä ja viime vuosisadalta.

Illan aloitti Alberto Ginasteran hieno Variaciones concertantes (1953), jota ainakin täällä Euroopan  puolella turhan harvoin soitetaan. Ginasteran muunnelmasarja on orkesterille erinomainen käyntikortti, sillä jokainen sen variaatioista on kirjoitettu eri soolosoittimille. Näin äänenjohtajat pääsevät esittelemään osaamistaan mitä oivallisimmin tämän haastavan mutta palkitsevan teoksen parissa. 

Kun asialla on LA Philin kaltainen huippumuusikoiden joukko, teosvalinta palkitsee myös kuulijan mitä runsaskätisimmin. Orkesteri ja Dudamel tarjosivatkin elämyksen upeiden niin upeiden soolojen ja duettojen kuin erinomaisen yhteissoitonkin muodossa. Mainio teosvalinta, joka avasi kuulijan aistit kerrassaan hienosti. 

Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana John Adams on säveltänyt vaikuttavan sarjan konserttoja, joista useimmista on tullut osa solistien ja orkestereiden ohjelmistoa. Lontoossa saatiin kuulla sarjan uusin tulokas, Yuja Wangille sävelletty LA Philin tilausteos Must the Devil Have All the Good Tunes? (2018-19). 

Viime maaliskuussa Walt Disney Concert Hallissa kantaesitetty teos on Adamsin kolmas pianokonsertto Takemitsun innoittaman  Eros Pianon (1989) ja Nancarrow-henkisen Century Rollsin (1996) jälkeen. Kuten osuva otsikko antaa ymmärtää, Must the Devil Have All the Good Tunes? on eräänlainen danse macabre, joskin funk-henkinen sellainen. 

Konserton käynnistää fagottien, kontrafagottien ja kontrabassojen herkullinen groove, jonka lomaan solistin tummanpuhuva tanssi kietoutuu. Oikukas 9/8-tahtilaji huojuttaa musiikkia mitä mukaansatempaavimmin, vangiten solistin ja orkesterin pyörteisiinsä. 

Oman sävytyksensä orkesterikudokseen tuo lehmänkellojen omintakeinen sointi, yksi monista Adamsin kekseliään instrumentaation mieleenpainuvista detaljeista. Säveltäjän tyylin läpikotaisin tuntien Dudamel ja orkesteri tekivät partituurille kunniaa koko antaumuksellisella taidollaan. 

Solistin osuus oli Wangin käsissä rytmin ja värin sammumatonta juhlaa, joka naulitsi kuulijan huomion vastustamattoman lumovoimaisesti. 

Vaikka Must the Devil Have All the Good Tunes? on yksiosainen teos, laaja muotokaari kätke sisäänsä perinteisen nopea-hidas-nopea -kaavan, jonka taitteet kasvavat yhteen orgaanisesti. 

Vaikuttavan kaunis, hidas keskitaite kätkee sisäänsä kenties hienointa musiikkia, mitä Adams on koskettimille kirjoittanut. Samaa voi toki sanoa myös orkesterisatsista. Kiehtovien soivien kuvien läpi vaeltavan musiikin omintakeiset harmoniat ja puhuttelevat tekstuurit tekevät oikeutta Yuja Wangin ainutlaatuiselle pianisimille. Tässä musiikissa ajan ja tilan taju katoavat. Solistin, orkesterin ja kapellimestarin huippuunsa hiottu yhteistyö tarjosi elämyksen, jonka kokeminen oli todellinen etuoikeus. 

Musiikin lähes huomaamaton muodonmuutos vie solistin ja orkesterin kohti päätöstaitetta, taidokkaaseen orkesteriasuun puettua swing-finaalia. Upeasti kirjoitettu kontrapunkti kehystää liki pakonomaista sisäistä paloa, joka kiidättää solistia uhmakkaasti eteenpäin aivan päätöstahdeille saakka. Kahdesti orkesteri yrittää pysähdystä jousten staattiseen sointuun, ja kahdesti solisti vetää pidemmän korren. Lopulta kolmas takaa-ajo tuottaa tulosta, ja orkesteri saa kuin saakin viimeisen sanan.

Yuja Wang Barbicanin lavalla. Kuva: Mark Allan / Barbican

Yuja Wang Barbicanin lavalla. Kuva: Mark Allan / Barbican

Adamsin konserton Lontoon ensiesitys oli kaikin puolin suurenmoinen kokemus. Konserton riehaannuttama Barbicanin yleisö sai nauttia vielä solistin kolmesta ylimääräisestä, Michael Tilson Thomasin Wangille muutama vuosi sitten säveltämästä You Come Here Oftenista?, Nikolai Kapustinin Toccatinasta ja Lisztin sovittamasta Schubertin Gretchen am Spinnradesta.

Väliajan jälkeen orkesteri ja Dudamel sukelsivat Igor Stravinskyn muinaisen venäjän folkloresta ammentavan Kevätuhrin (Le Sacre du printemps, 1911-13) maailmaan. Tämä yli satavuotias teos on yhä modernismin täydellisimpiä ilmentymiä, jonka jännitys ja inspiraatio kantavat ajasta ikuisuuteen. Sen kuohuvat rytmit, omaleimaiset harmoniat, ainutlaatuinen orkestraatio sekä silkka sammumaton energia muodostavat aina aivan erityisen kokemuksen. 

LA Phil ja Dudamel yhdistivät näkemyksessään teoksen ikiaikaisia ja modernistisia ulottuvuuksia kertakaikkisen vakuuttavasti. Tuloksena oli tulkinta, jossa pidättelemätön energia, yksityiskohtien tarkkuus ja musiikillinen keksintä kohtasivat mitä vaikuttavimmin.

Stravinskyn partituurin rytminen rikkaus heräsi orkesterissa eloon ihastuttavan virtuoosisena, Dudamelin ohjastaessa tätä vuolasta virtaa äärimmäisen tarkasti. Enpä muista koskaan kuulleeni ensimmäisen osan päättävän Danse de la terren purkautuvan ilmoille vastaavanlaisena vyörynä. Sama peräänantamaton henki läpäisi huikean Dance sacralen, jonka vimma ja äärimmäinen yksityiskohtien toteutuksen tarkkuus olivat jotakin uskomatonta.

Näiden hurjimpien myrskyjen vastapainona toisen osan yölliset harmoniat piirtyivät ilmoille ravistelevan pysähtyneinä. Soivassa kaikkeudessaan tässä oli Kevätuhri, jota kelpaa muistella. 

Gustavo Dudamel ja konserttimestari Martin Chalifour kättelevät maanantain konsertin päätteeksi. Kuva: Mark Allan / Barbican

Gustavo Dudamel ja konserttimestari Martin Chalifour kättelevät maanantain konsertin päätteeksi. Kuva: Mark Allan / Barbican

Loppukepposena Dudamel ja orkesteri soittivat hykerryttävän ylimääräisen, John Philipp Sousan Liberty Bell Marchin (1893) antaen riemulliselle illalle iloisen päätöksen. Ja lisää on onneksi tulossa seuraavina iltoina. 

– Jari Kallio

 

Los Angeles Philharmonic

Gustavo Dudamel, kapellimestari

 

Yuja Wang, piano

 

Alberto Ginastera: Variaciones concertantes (1953)

John Adams: Must the Devil Have All the Good Tunes? (2018-19)

Igor Stravinsky: Le Sacre du printemps (1911-13/1947) 

 

Barbican Centre, Lontoo

Ma 18.11. 2019, klo 19.30