Author Archives: Ilmapuntari

Romantiikka musiikissa on varmasti sinänsä ajaton ilmiö, jota on esiintynyt aina ja tulee esiintymään jatkossakin. On ehkä silti yllättävää, miten suuri merkitys 100–200 vuotta vanhalla tyylihistoriallisella romantiikalla on edelleen: tämän kauden musiikki paitsi muodostaa sinfoniaorkesterien kantaohjelmiston, myös innoittaa säveltäjiä tänäkin päivänä, jopa niinkin erilaisia taiteilijapersoonia kuin Magnus Lindbergiä ja Einojuhani Rautavaaraa.Einojuhani Rautavaaran 15-minuuttinen orkesteriteos Anadyomene kantaesitettiin vuonna 1968 Helsingin Juhlaviikkojen päätöskonsertissa. Teoksen piti alun perin pohjautua rivirakenteisiin, jotka Rautavaara oli johtanut James Joycen kryptisen Finnegans Wake -romaanin alkukappaleiden sanankäänteistä. Säveltäjän mukaan musiikki alkoi kuitenkin ensimmäisten tahtien jälkeen emansipoitua kirjallisista symboleista ja kehittyä omaan suuntaansa. Rautavaaran päätös jättää kirjallis-sarjalliset rakenteet syrjään oli varmasti aivan oikea: Anadyomenesta tuli vaikuttava uusromanttis-impressionistinen sävellys, joka lumoaa nimenomaan musiikillisilla ideoillaan. Kappaleen dramaturginen kaarros on selkeä ja tehokas: alun utuisista soinneista edetään kohti isoja huipennuksia, jotka hiipuvat lopussa hiljaisuuteen. Myös orkesterisointia Rautavaara käsittelee aistikkaasti ja kekseliäästi. Avain Rautavaaran myöhempiin menestyksiin oli löytynyt.

Magnus Lindbergin puolituntinen Seht die Sonne (2007) on sävelletty Berliinin Filharmonikoille, joiden sointikulttuurilla sekä kunniakkailla romanttisen musiikin esitysperinteillä lienee ollut vaikutuksensa teoksen muotoutumiseen. Kappaleen otsikko on lainattu Schönbergin jättimäisen Gurre-Lieder -teoksen kuoro-osuuden tekstistä. Lindbergin sävellyksen toinen innoittaja lienee Gustav Mahler, sillä kantaesityksessä Seht die Sonne sai seurakseen Mahlerin 9. sinfonian.

Kummiteostensa tapaan Seht die Sonne on sävelletty jättimäiselle, viisinkertaiset puupuhaltimet käsittävälle orkesterille, josta Lindberg nostaa esiin uhkean täyteläisen, usein tummasävyisen soinnin. Musiikin laajat kaarrokset ja kiihkeä ekspressiivisyys tuovat todellakin mieleen Mahlerin. Tyylillisesti teos merkitsee Lindbergin siirtymistä entistä perinteisempään suuntaan: musiikin harmoninen yleisilme on ajoittain lähes tonaalinen, vaikka myös joukkoluokkapohjainen ajattelu kuuluu edelleen. Lindbergin sävellystekninen ammattitaito on joka tapauksessa täysin suvereenia, ja eri suunnista saadut vaikutteet ovat elimellinen osa hänen omaa ilmaisuaan.

Kaikista ansioistaan huolimatta Seht die Sonne jätti jossain määrin rutiininomaisen ja sovinnaisen vaikutelman. Tyylillisen muutoksen myötä Lindbergin musiikki tuntuu menettäneen jotain siitä ehdottomuudesta ja yllätyksellisyydestä, joka hänen tuotannostaan aiemmin on tehnyt niin kiinnostavaa. Ehkäpä nämä ominaisuudet löytyvät vielä uudestaan, vaikka nykyisen tyylinkin puitteissa.

Jean Sibeliuksen viulukonserton esityksillä on Helsingin Juhlaviikoilla ja sitä edeltäneillä Sibelius-viikoilla pitkät perinteet. Tänä vuonna oli Elina Vähälän vuoro liittyä festivaalilla konserton solistina toimineiden viulistien kunniakkaaseen ja nimekkääseen joukkoon.

Vähälän tulkintaote oli ulkonaisesti varsin hillitty ja viileä. Tempot olivat kautta linjan reippaita, ja avointa romantisointia hän pyrki selvästikin välttämään. Pinnan alla esityksessä oli kuitenkin vahvaa intensiteettiä ja muotoilun kauneutta, jotka kantoivat läpi koko teoksen ja jättivät tyylikkään kokonaisvaikutelman. Vähälän sointi oli lähes koko ajan korkeatasoinen, mutta aivan rikkeittä hän ei finaalin pahimmista karikoista selvinnyt.

Konsertin aluksi muistettiin hiljattain kuollutta Pehr Henrik Nordgrenia esittämällä ylimääräisenä numerona hänen teoksensa Kesämusiikkia (1977). Nordgrenin herkässä sävellyksessä vuorottelivat alakuloiset ja herkät tunnelmat, mutta kokonaisuus jätti melko jäsentymättömän vaikutelman.

Radion sinfoniaorkesterin ja Sakari Oramon työskentely oli vahvaa ja ilmeikästä kautta illan.

Huvilateltassa kuultiin viime torstai-iltana ensin eteläintialaista karnaattista musiikkia, sitten Eero Hämeenniemen säveltämä uusi fuusioteos, jossa intialaiset ja suomalaiset solistit esiintyivät yhdessä kamariorkesteri Avantin kanssa. Konsertti kaikkiaan oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen tapahtuma. Karnaattista musiikkia ei Suomessa aiemmin juuri ole elävänä esityksenä kuultu, joten alan intialaisen supertähden, laulaja Bombay Jayashri Ramnathin vierailu oli todellinen merkkitapaus. Monikulttuurisen fuusiomusiikin taas luulisi olevan nykymaailmassa yleinen ilmiö, mutta käytännössä sitä on ainakin taidemusiikin piirissä tehty vain vähän. Kun Hämeenniemi on useaan otteeseen korostanut kulttuurien vuoropuhelun tärkeyttä, oli kiinnostavaa vihdoin kuulla häneltä eri musiikkiperinteitä konkreettisesti ja rohkeasti yhdistävä sävellys.Karnaattisen musiikin aikakäsitykseen orientoituminen ei ollut vaikeaa: konsertin 70-minuuttinen ensimmäinen puolisko kului kuin siivillä. Vaikka ragoja ja talameita ei tuntisikaan, voi karnaattista musiikkia hahmottaa mielekkäästi myös länsimaisen perinteen lähtökohdista käsin. Musiikin motiivista kehittelyä oli hauska seurata, ja teosten vähitellen kiihtyvä rytminen draivi imaisi mukaansa. Länsimaisesta kuulijasta saattaa tosin bordunaäänen ja ”toonikan” jatkuva läsnäolo tuntua välillä rajoittavalta, mutta asiaan tottuu. Noviisikin herkistyy pian musiikin pienille vivahteille, kuten melodioiden herkälle kuvioinnille ja asteikon vähäisille muutoksille. Karnaattinen musiikki perustuu huomattavassa määrin improvisaatioon, mutta improvisoinnin tarkkaa määrää ja astetta on ensikertalaisen mahdotonta hahmottaa.

Karnaattinen musiikki – kuten toki muutkin musiikit – nousee siivilleen ennen kaikkea loistavien esittäjien ansiosta. Bombay Jayashri on ilmiselvästi huikean taitava laulaja ja karismaattinen lavapersoona, jonka tulkinnat ovat vahvan intensiivisiä ja ilmeikkäitä. Myös viulisti Embar S. Kannan, mridangam-lyömäsoittaja Pungkulam Subramaniam ja ghatam-lyömäsoittaja S. Karthick ovat musiikkiperinteensä suvereenisti hallitsevia huippuammattilaisia, joiden yhteistyö solistin kanssa vaikutti täydellisen saumattomalta. Karnaattisen musiikin vakioyhtyeeseen kuuluu hieman yllättäen viulu, joka on portugalilaisten perintöä 1600-luvulta. Viulistin tehtävänä yhtyeessä on toimia laulusolistin heterofonisena ”varjona” ilman omaa melodis-kontrapunktista profiilia.

Eri musiikinlajeja yhdistelevät cross-over -viritelmät jättävät yleensä perin masentavan vaikutelman: erisukuisia aineksia on usein vain pantu yhteen ilman, että ne kohtaavat toisiaan millään tavoin. Eero Hämeenniemen laulusarjassa Sade ja punainen maa oli toisin: eri musiikkiperinteet olivat todellisessa vuorovaikutuksessa keskenään muodostaen samalla uudenlaisen, yhtenäisen ilmaisukielen. Teos oli upea näyttö monikulttuurisen musiikin mahdollisuuksista; en olisi etukäteen uskonut, että fuusiomusiikkia voisi tehdä näin hyvin.

Viisiosainen laulusarja on sävelletty vanhoihin tamilinkielisiin rakkausrunoihin, jotka Hämeenniemi oli käsiohjelmaa varten ilmeikkäästi suomentanut. Aistikkaat ja puhuttelevat runot muodostavat yhdessä dramaturgisen kaarroksen, joka antoi laulusarjalle vankan kerronnallisen rungon.

Sade ja punainen maa on monessa mielessä intialaista musiikkia. Teoksen rytmimaailma ja asteikot ovat peräisin Intiasta, ja intialaiseen tapaan basson bordunaääni pysyy usein pitkiä aikoja paikoillaan. Orkesteri tuo kuitenkin teokseen mukaan harmonian elementin, joka intialaisesta musiikista puuttuu. Harmonioiltaan kappaletta voisi länsimaisin termein kuvata vapaatonaalis-modaaliseksi, konsonoiva ilme siis hallitsee. Laulusoolojen aikana orkesteri on usein varsin passiivisessa osassa, mutta aktivoituu heti solistin pitäessä taukoa.

Intialaisten ja suomalaisten muusikoiden yhteistyö lavalla näytti toimivan erinomaisesti. Laulusolisti Bombay Jayashrin taidokkuus ja vahva eläytyminen vangitsivat yleisön jälleen. Intialaiset lyömäsoittajat toivat teokseen väriä ja rytmistä sykettä. Näkyvissä tehtävissä improvisoivina solisteina olivat myös viulisti Minna Pensola ja bassoklarinetisti Heikki Nikula, jotka selvisivät vaativista tehtävistään upeasti. Myös kamariorkesteri Avanti sopeutui erinomaisesti uudenlaiseen rooliinsa, jossa muusikoilta vaadittiin ajoittain myös improvisointia. Kapellimestari John Storgårds hallitsi Hämeenniemen musiikin hyvin sekä piti monikulttuurisen yhtyeen taitavasti koossa.

Menevä, rakkauden iloa kuvaava finaali päätti teoksen riehakkaisiin tunnelmiin ja villitsi yleisön lopullisesti.

Tällä viikolla tehdään suomalaisen musiikkiteatterin historiaa: Aleksanterin teatterissa esitettävä Veli-Matti Puumalan (s. 1965) esikoisooppera Anna Liisa (2001–08) on yksi kaikkein merkittävimmistä suomalaisista oopperoista, samaa luokkaa Aarre Merikannon Juhan, Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten, Paavo Heinisen Silkkirummun ja Kaija Saariahon Kaukaisen rakkauden kanssa. Anna Liisa on onnistunut kaikilla osa-alueillaan: Puumalan musiikki on vahvaa, dramaattista ja taidokasta, säveltäjän Minna Canthin näytelmän pohjalta kirjoittama libretto on tiivis ja jännitteinen, ja teoksen sanoma on ajaton ja koskettava. Erinomaiset elementit yhdessä synnyttävät harvinaisen voimakkaan ja rikkaan oopperakokemuksen. Read More →

Sibelius-Akatemian sävellysprofessorina vuodesta 2005 toiminut Veli-Matti Puumala (s. 1965) on aikamme merkittävimpiä ja kiinnostavimpia suomalaissäveltäjiä, jonka musiikkia kuulee valitettavan harvoin. Pianokonsertto Seeds of Time (2004) oli neljän pohjoismaisen orkesterin yhteistilaus, joka sai Teosto-palkinnon vuonna 2005. Oli korkea aika kuulla teos vihdoin Helsingissä; suunniteltu pääkaupungin-esitys keväällä 2007 kun peruuntui solistin sairastumisen vuoksi.Puumala on pianokonsertossaan halunnut välttää perinteistä virtuoosisolistin ja orkesterin välistä taisteluasetelmaa. Teoksen piano-osuus ei tosin millään muotoa ole niukka tai passiivinen, sillä solisti on äänessä lähes koko kappaleen ajan. Tiheä, virtuoosinen ja tarkkuutta vaativa soolo-osuus on myös pianistille ehdottoman haastava. Uudenlainen konserttolähtökohta näkyy ennen muuta soitinnusratkaisuissa: orkesteri on jaettu erilaisiin pienempiin ryhmiin ja yhtyeisiin, ja varsinaista tutti-jaksoa ei teoksessa kuulla oikeastaan lainkaan. Orkestraatio ohenee asteittain teoksen loppua kohti solistin saadessa samalla enemmän tilaa. Puumalan näkökulmat orkesteriin ovat persoonallisia, ja orkesterivärejä hän käyttää erittäin vaihtelevasti ja kiinnostavasti.

Draamalliselta kokonaishahmoltaan konsertto on selkeä ja vääjäämätön, mutta yksityiskohtien tasolla musiikki etenee rikkaasti ja usein arvaamattomastikin. Yksiosainen teos jakaantuu kolmeen selvästi erottuvaan pääjaksoon. Ensimmäinen pääjakso Turba on nopeaa, fragmentaarista ja aggressiivista musiikkia, jossa pianosolisti esiintyy orkesteritekstuurien osana ilman varsinaista omaa profiilia. Pianistin rooli kasvaa näkyvämmäksi laajassa keskijaksossa Premura, jota leimaavat nopeus, jatkuvuus ja hellittämätön liike. Loistokkaan mukaansatempaava jakso on ideoiltaan varsin tiukasti rajattua musiikkia, jonka kokonaiskaarroksena on melko suoraviivainen nousu ja lasku. Olisiko keskiosaa voinut kehitellä vielä pidemmälle, vielä yllättävämpiin ja groteskimpiin tilanteisiin saakka?

Laaja loppujakso Tra le Braccia della Notte on tietyssä mielessä teoksen ”rohkein”: koko jakso leijuu pitkänä, hitaana ja hiljaisena yömusiikkina, joka saa kuulijan ajantajun hämärtymään. Kaikissa jaksoissa musiikin etenemisen katkaisevat ajoittain orkesterin staattiset ”sointi-ikkunat”, joissa kurkistetaan teoksen ulkopuoliseen aikaan ja musiikilliseen todellisuuteen. Tämäkin on rohkea ratkaisu – joka onnistuu.

Omaperäisistä ja innovatiivisista ajankäytöllisistä ideoistaan huolimatta Seeds of Time jättää erittäin tasapainoisen, jopa klassisen vaikutelman. Musiikin ilmaisu ja materiaali on viime kädessä melko niukkaa ja ekonomista, tapahtumarunsautta on annosteltu harkiten, ja eri osien luonne on määritelty tarkkaan.

Konsertto hyödyntää rikkaasti modernia sointimaailmaa, mutta myös hienostuneet alluusiot perinteiseen pianokirjallisuuteen nousevat tärkeään asemaan. Olin kuulevinani viittauksia ainakin Chopinin, Prokofjevin, Albenizin, Ravelin ja Skrjabinin tuotantoon, orkesteriosuudessa myös jazziin. Niin taitavasti kuin alluusiot olikin toteutettu, nostatti niiden runsas käyttö kysymyksiä: mikä lopulta on Puumalan oma pianotyyli, ja onko hän konsertossaan aivan toden teolla yrittänyt sellaista löytää? Vai onko Puumalan näkökulmasta pianorepertuaari nykypäivänä jo ”valmis” ja säveltäjän ”oma pianotyyli” siten mahdottomuus?

Pianokonsertto Seeds of Time on joka tapauksessa mestariteos, yksi suomalaisen konserttokirjallisuuden merkittävimpiä saavutuksia. Teos olisi syytä saada piakkoin levylle, ja sen tulisi lähivuosina olla jonkun suomalaisorkesterin ulkomaankiertueen ohjelmistossa.

Ruotsalainen Roland Pöntinen oli konserton taitava ja virtuoosinen solisti. Puumalan musiikin rikkaan, moni-ilmeisen ja kirkkaan luonteen Pöntinen on ymmärtänyt erinomaisesti.

Balettimusiikki Petrushka (1911/1947) on ymmärrettävistä syistä Igor Stravinskyn (1882–1971) esitetyimpiä teoksia: yhdistyväthän kappaleessa folkloristinen välittömyys, orkestraalinen loisto, vahva tapahtumakuvaus ja sävellystekninen taidokkuus.

Petrushkan esityksestä Finlandia-talossa muodostui ainakin kapellimestari Jani Telarannan näytös: mittavan teoksen johtaminen ulkoa oli uskomaton suoritus. Telarannan vakuuttavassa tulkinnassa olivat kohdallaan sekä primitiivinen rempseys ja lämpö että moderni tarkkuus. HKO:n puhaltajat suoriutuivat vaativista sooloistaan erinomaisesti.

Helsingin Kaupunginorkesterin torstaikonsertti esitteli kaksi nykymusiikkiteosta, joista kumpikin omalla tavallaan ottaa etäisyyttä modernismin perinteeseen. Lisäksi kuultiin muhkea romanttinen sinfonia keskeisimmän kantaohjelmiston ulkopuolelta.Matthew Whittall (s. 1975) on Suomeen kotiutunut, perusopintonsa Yhdysvalloissa käynyt kanadalaissäveltäjä, jonka inspiraationlähteinä ovat usein runous ja luonto. Musiikillisia vaikutteita Whittall on ottanut monesta suunnasta, mutta perinteiset tonaaliset ainekset eivät hänelle ole mitenkään tabu. Niinpä orkesteriteos Of Aspens, Hills and Shattered Dreams (2000–2001) on paljolti kolmisointuista, osin jopa romanttista ja elokuvamaista musiikkia, jonka sointikuva on miellyttävän pehmeä ja kokonaismuoto selkeä. Kenttämäiset orkesteritekstuurit ja tietyt sointiväri-ideat taas tuovat teokseen tarvittavaa särmää ja kertovat myös modernimman musiikin vaikutteista.

Of Aspens, Hills and Shattered Dreams, joka lienee Whittallin ensimmäinen orkesteriteos, on monessa mielessä vakuuttava ja lahjakkuutta osoittava näyttö. Kappaleen identiteetti välittyy vahvasti, ja otsikon lupaamat tunnelmat teos tavoittaa osuvasti. Sävellyksen kokonaiskaarros on tyylikäs ja eheä, joskin tiettyinä hetkinä musiikissa olisi voinut olla enemmän suuntaa. Teoksen soitinnus kärsii välillä balanssiongelmista, mutta kokonaisuudessaan orkestraatio on pohdittua, persoonallista ja kiinnostavaa.

Brittisäveltäjä Mark-Anthony Turnage (s. 1960) on etsinyt vaikutteita jazzin ja rockmusiikin suunnalta, mutta on pitäytynyt lähinnä atonaalisen harmonian maailmassa. Kaksiosainen klarinettikonsertto Riffs and Refrains (2003) tarjosi ensiosassaan suorastaan punk-henkistä draivia, raivoa ja rytmistä kiihkoa. Osan sointimaailma oli kova ja kirpeä, ja virtuoosinen soolo-osuus hyödynsi klarinetin äärirekistereitä tehokkaasti. Hidas ja soinniltaan kuulas toinen osa tuntui innostavan alun jälkeen sovinnaiselta ja mitäänsanomattomalta pettymykseltä. Onko Turnagen kenties vaikea löytää musiikkiinsa innoitusta silloin, kun aineksina ei olekaan räiskettä ja rätinää? Klarinettisolisti Michael Collins oli uskomaton taituri, joka loisteliaalla tulkinnallaan ja karismallaan valloitti yleisön suvereenein ottein.

Sergei Rahmaninovin (1873–1943) soolopianoteokset ja pianokonsertot ovat tärkeä ja persoonallinen osa myöhäisromanttisen musiikin historiaa. Olikin kiinnostavaa miettiä, voisiko Rahmaninov vakuuttaa yhtä lailla myös sinfonikkona.

Sinfoniassaan nro 2 e-molli (1907) Rahmaninov on epäilemättä onnistunut löytämään oman orkesterisoinnin, ja myös hänen tapansa rakentaa sinfonista muotoa on varsin omintakeinen. Parasta Rahmaninovia sinfonia tosin ei ole. Sen teemoista puuttuu profiilin terävyyttä, temaattisesta kehittelystä taas pitkäjänteisyyttä ja keskitystä. Musiikki velloo kyllä monina hetkinä vahvasti, mutta laajojen muotokokonaisuuksien rakentaminen ei oikein tunnu uskottavalta. Lyhennettynä versionakin sinfonia tekee ylipitkän vaikutelman.

Kapellimestari Yasuo Shinozaki muotoili konsertin kaikki teokset tarkasti ja varmaotteisesti, mutta Rahmaninovin sinfoniassa hän olisi voinut repiä orkesterista irti slaavilaista paatosta enemmänkin.