Author Archives: Fiordiligi

Esa-Pekka Salosen Pianokonsertto on syntynyt onnellisten tähtien alla. Sillä on arvovaltaiset tilaajat (New Yorkin filharmonikot, BBC, Ranskan radio, Pohjois-Saksan radio) ja vakioesittäjänä Yefim Bronfman. Lisäksi säveltäjä voi itse johtaa teostaan maailman huippuorkestereiden kanssa. Näillä eväillä saadaan uusi teos suurten yleisöjen kuuluville.

Puolituntiseen konserttoon mahtuu mm. jazz-vaikutteita, ilakoivia etnorytmejä ja romanttista hehkua Rahmaninovin tyyliin. Parhaimmillaan laajasta vaikutteiden kirjosta voi syntyä mielenkiintoinen ja elävä mutta silti eheä kokonaisuus, kuten vaikkapa Luciano Berion ja Kalevi Ahon teoksissa. Tällaisena Salosen pianokonsertto ei kuitenkaan hahmotu, vaan jää kokoelmaksi erilaisia hetkiä.

Musiikki soljuu eteenpäin tehden usein nousevaa liikettä, ikään kuin pyrkien johonkin. Ajoittaisista terävän rytmisistä jaksoista huolimatta päällimmäiseksi vaikutelmaksi nousee lavea linjakkuus. Harmoniat ovat pehmeitä, toisinaan lähes romanttisia. Konsertto on miellyttävää kuunneltavaa, mutta terä, purupinta ja punainen lanka puuttuvat.

Vaativa piano-osuus sisältää myös monenlaisia ilmaisukeinoja. Bronfman tulkitsi Salosen musiikkia virtuoosisella ja pontevalla otteella.

Debussyn La Mer soi Salosen johtamana elegantisti ja hillitysti. Väliaikaiset huipennukset olivat kuin patoutuneen tunteen pidättyneitä ilmauksia. Varsinainen volyymi säästettiin vaikuttavaan loppuun. Jousten kimmeltävät kuviot toisessa ja kolmannessa osassa hehkuivat satumaisella säihkeellä. Philharmonia-orkesterin muusikot toteuttivat kapellimestarin toiveet taidolla ja tarkkuudella.

Tarkkuus ja kontrolli hallitsivat myös Stravinskin Kevätuhrin tulkintaa – jopa siinä määrin, että joissakin kohdissa runsaampi irrottelukin olisi voinut olla paikallaan. Upeaa oli kuitenkin kuunnella huippuorkesterin herkkyyttä, voimaa ja iskevyyttä Kevätuhrin hypnoottisissa käänteissä.

Tuusulanjärven kamarimusiikin viides festivaalipäivä oli sielua ravisteleva kokonaisuus. Ohjelmisto oli sopivan vaihteleva mutta sodan uhrien muistamisen johtoajatuksella yhteen kiedottu.

Aamu Songin ja Johan Olinin luoma metsäkonserttimiljöö oli eteerisen kaunis. Konserttipaikkaa ympäröiviin puihin oli ripustettu seittimäisiä, luonnonvalkoisia puuvillalankaviritelmiä, joihin auringon säteet loivat kiehtovaa hohtoa. Sää oli siis suotuisa yleisölle, mutta kärpässieneksi (Eeva Mäenluoma), maahiseksi (Janne Rättyä) ja kuuseksi (Pekka Kuusisto) pukeutuneille muusikoille saattoi tulla aika kuuma.

On selvää, että ulkoilmassa akustinen sointi kutistuu hiljaiseksi ja kaiuttomaksi. Tällainen miljöö vaatiikin kuulijalta erityistä keskittymistä ja soittajilta kovaa volyymiä, kun tuulen suhina kilpailee musiikin kanssa ja kattona on taivas. Idea on silti hyvä, sillä leppoisassa tunnelmassa ja luonnonakustiikassa on oma viehätyksensä.

Bach ja Ravel soivat rennosti Rättyän ja Kuusiston yhteistyönä. Kuusiston ilakoiva pelimanniote sopi yllättävän hyvin Bachin nopeisiin osiin. Joissakin Bachin hitaissa taitteissa sekä Ravelin laulavissa linjoissa olisi kuitenkin myös lämpimämpi, vibratokylläisempi soundi ollut perusteltu.

Stravinskyn Sotilaan tarina oli yllättäen se teos, joka eniten kärsi metsäakustiikasta, vaikka juuri siinä soitetaan eniten lujaa, kovaa ja korkealta. Jotta Stravinsky olisi todella iskevää, sen tulisi kaikua jossakin tilassa. Muusikkojen räiskyvä tulkinta pelasti toki paljon.

Kuusistolla on ilmiömäinen kyky voittaa yleisö puolelleen paitsi musiikilla myös spontaaneilla välispiikeillä, joissa usein on mukana interaktiivinen elementti. Tässä konsertissa yleisö mm. joutui tai pääsi laulamaan C-duurikolmisoinnun. Voi olla, että laulujänteitään viritteli myös yleisöä uteliaana kierrellyt karhu. Soiton ajaksi se istahti kivelle kuuntelemaan ja näytti välillä huojuttelevan päätään musiikin tahtiin.

Metsän paratiisista siirryttiin sinisellä valolla ja ruusukankailla koristeltuun Hyrylän Olympia-kasarmiin. Täällä ei tunnelmoitu metsän henkien ja eläimien kanssa, vaan hiljennyttiin muistamaan vainojen ja sotien uhreja.

Aloitusnumerona oli jälleen Bachin sonaatti Kuusiston ja Rättyän soittamana. Ilman hassuja pukuja ja hyttysiä muusikot tuntuivat pääsevän aivan toisenlaiselle keskittymisen tasolle. He löysivät upealla tavalla yhteinen suunnan, poljennon ja musiikillisen hengityksen.

Kamus-kvartetti tulkitsi Šostakovitšin kahdeksannen jousikvarteton äärimmäisen tarkasti ja hioutuneesti mutta myös raskaisiin tunnelmiin täysillä heittäytyen. Kamus ei ole mikään festivaalikokoonpano, vaan pitkään yhteistyötä tehnyt ja menestystä saavuttanut yhtye. Tämä tietenkin kuuluu soitossa.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin musiikkia Theresienstadtin keskitysleiriltä. Theresienstadt oli kolmannen valtakunnan edustusleiri, jonka kautta uhrien tie eteni kohti varsinaisia tuhoamisleirejä. Theresienstadtissa toimi juutalaisten orkestereita ja kamariyhtyeitä, esitettiinpä muutamia oopperoitakin. Siellä vaikuttivat mm. juutalaisia sukujuuria omaavat säveltäjät Erwin Schulhoff ja Viktor Ullman.

Schulhoffin kiihkeä sooloviulusonaatti soi Eriikka Maalismaan tulkitsemana pakahduttavan intensiivisenä. Pia Freund puolestaan tulkitsi koskettavalla tavalla kolme Ullmanin laulua, jotka säveltäjä sai valmiiksi vain joitakin kuukausia ennen kuin hänet lähetettiin kuolemaan Aushcwitziin. Laulujen dramaattisesti kaareutuvat melodiat ja dissonoivat harmoniat olivat vakuuttavalla tavalla persoonallisia.

Välissä saatiin hengähtää muutaman kevyemmän laulun parissa. Niidenkin yllä toki leijui tumma pilvi: näitä kabaree- ja operettityylisiä lauluja Theresienstadtissa laulettiin silloin, kun haluttiin unohtaa lohduton todellisuus.

Kun Theresienstadtin sairaat lapset lähetettiin kuolemaan, leirin sairaanhoitaja Ilse Weber meni vapaaehtoisesti pois tästä maailmasta heidän kanssaan. Konsertin lopetusnumeroa, Weberin säveltämää kehtolaulua, olivat lapset suojelijansa kanssa laulaneet kuoleman lähestyessä. Tämä yksinkertainen ja kaunis kehtolaulu Freundin eleettömänä mutta syvänä tulkintana loi yleisöön rikkumattoman hiljaisuuden, jonka olisi suonut kestävän pidempäänkin ennen aplodien alkamista.

Pahimmillaan cross-over voi olla sitä, että laitetaan Bachiin rumpukomppi ja ihastellaan uutta, raikasta lähestymistapaa. Parhaimmillaan se oli torstai-illan viimeisessä konsertissa: samaa aihetta lähestyttiin erilaisista näkökulmista, jolloin tuloksena oli rikasta, kokonaisvaltaista taidetta.

George Crumbin jousikvartetossa Black Angels kuuluvat sodan kauhut ja maailman mielettömyys. Muun muassa sähköisesti sekä ei-konventionaalisilla soittotavoilla tuotettavat äänimaailmat ovat rajuja ja shokeeraavia. Surrealistista vaikutelmaa vahvistavat lisäsoittimet ja rituaalinen laskenta eri kielillä. Musiikkia leimaavat outous ja ahdistus sekä toisaalta paljas, ruma totuus.

Kolmeen blokkiin jakautuva jousikvartetto sekä Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston laulusarjan kantaesitys toteutettiin limittäin. Ratkaisu oli nerokas. Vesalan kuulas ääni toi lohtua Crumbin mustien näkyjen alhoihin.

Laulusarjan lyriikoissa pohditaan sotaa naisten näkökulmasta, ja musiikillisesti ne asettuvat poliittisen laulun perinteen jatkajiksi. Mukavasti soljuvia melodioita ne ovat ja yksinkertaisuudessaan kauniita ja vilpittömiä.

Paula Vesalan herkät tulkinnat olivat niin kaukana PMMP:n Rusketusraidoista, että hänen muuntautumiskykyään ei voi kuin ihailla. Pekka Kuusistokin todisti taipuvansa paitsi viulunsoittoon myös biisinikkarointiin, urkuharmooninsoittoon ja taustalaulamiseen.

Kathleen Battlen (s. 1948) ääntä on verrattu ”talvisen kuutamon eteeriseen kauneuteen (The Washington Post), taivaan ja maan kohtaamiseen (Philadelphia Inquirer) ja ihmeellisestä, pohjattomasta kannusta valuvaan kermaan (The New York Times).”

Amerikkalaisen Battlen muutaman sivun pituinen esittelyteksti konsertin käsiohjelmassa sisältää toki muitakin lennokkaita sitaatteja, minkä lisäksi pitkän uran kaikki Emmy- ja Grammy-palkinnot, kunniatohtoruudet, oopperalavojen voittoisat debyytit sekä muut saavutukset tulevat liikuttavan huolellisesti mainituiksi. Battlen 80- ja 90-luvuilla tehtyjen levytysten valossa on helppo yhtyä markkinointi-ihmisten ja kriitikoiden runollisiin ylistyksiin.

Keskiviikkona Finlandia-talolla kuitenkin kävi selväksi, että tähtisopraanon äänen ”ihmeellisessä, pohjattomassa kermakannussa” on jo tapahtunut hapettumista. Tämä on tietenkin aivan luonnollista ja ymmärrettävää, sillä Battle lähestyy 60 vuoden ikää. Vaikuttaisi siltä, että tähti kiertää nyt pieniä ja kaukaisia maita, sillä maailman merkittävimmät estradit lienevät hänen kohdallaan jo mennyttä aikaa.

Hienosti Battle kuitenkin ikäänsä nähden lauloi. Hän on säilyttänyt lyyrisen koloratuurinsa kauniin sävyn ja taipui vielä Rosinan kirjeaarian korkeimpiinkin säveliin. Ikääntyminen kuuluikin lähinnä äänen volyymissä, joka varsinkin keskialueella oli hyvinkin hiljainen, sekä puhtaudessa, joka välillä horjui. Lisäksi Battlen loiston vuosille ominainen mielikuvituksellisten ja hurjien koloratuurikuvioiden vaivaton tykittäminen oli vaihtunut suoraviivaisempiin huipennuksiin.

Eläytymiskykyä ei vanheneminen onneksi tuhoa millään tavalla, pikemminkin päinvastoin. Battle piti huomattavan pitkän tauon kirjeaarian ja O mio babbino caron välillä, kääntäen hetkeksi kasvonsa poispäin yleisöstä. Kun hän kääntyi takaisin, oli tapahtunut täydellinen muodonmuutos flirttailevasta Rosinasta herkäksi Laurettaksi. Gershwinin Summertime sekä ylimääräisinä kuullut kolme negrospirituaalia hurmasivat yleisön, joka lopulta osoitti suosiota seisaallaan. Battle – afroamerikkalainen ja harras kristitty – todisti, että negrospirituaaleja voi laulaa varsin uskottavasti ja maanläheisesti myös koloratuuriäänellä.

Mikko Franck luotsasi Kansallisoopperan orkesteria mestarillisella tavalla. Franckilla on ilmiömäinen kyky hehkuttaa jousistoa ja saada siitä irti erilaisia sävyjä. Rossinin Varastelevan harakan alkusoitossa nopeat kuviot olivat tarkkoja ja kontrastit säväyttäviä. Mascagnin Cavalleria rusticanan Intermezzossa löydettiin taas aivan erilainen, mehevämpi soundi.

Konsertin päättänyt César Franckin sinfonia oli kuitenkin orkesterin ja kapellimestarin varsinainen taidonnäyte. Sinfonian linjakkaat, eri osissa toistuvat johtoteemat nousivat sähköisesti latautuneina esiin kokonaisuudesta. Orkesterimontun puurtajat osoittivat olevansa kuin kotonaan myös Finlandia-talon vaikeassa akustiikassa.

Anton Brucknerin sinfonioita on kutsuttu ”messuiksi ilman sanoja”. Syitä tällaiseen ilmaisuun ovat muun muassa sinfonioissa esiintyvät sitaatit säveltäjän omista messuista, koraaliaiheet, vakavan painava yleissävy sekä Brucknerin syvä uskonnollinen vakaumus.

Osittain paikkansa pitävä tokaisu ei kuitenkaan tee oikeutta Brucknerin sinfonioiden moniulotteiselle ilmaisuasteikolle. Brucknerin musiikillisia esikuvia olivat etenkin Schubert, Beethoven ja Wagner. Voisi kuvitella, että nämä kaikki erilaiset tyyli-ihanteet yhdistettynä kirkkomusiikin perintöön tuottaisivat melkoisen sillisalaatin. Joku voi tietysti olla sitäkin mieltä – esimerkiksi Brahms, jonka mielestä Brucknerilla ei ollut ”mitään aavistusta musiikillisesta johdonmukaisuudesta” – mutta romantiikan ajan soitetuimpien säveltäjiin kuuluva Bruckner on onnistunut myös vakuuttamaan kyvyllään kietoa erilaiset tyylivaikutteet yhteen saumattomaksi, persoonalliseksi ja puhuttelevaksi kokonaisuudeksi.

Wagnerille omistettu Brucknerin kolmas sinfonia sisältää erityisen paljon wagnerismeja sekä myös sitaatteja Wagnerin oopperoista, minkä vuoksi teos on saanut lisänimen ”wagnersinfonia”. Kuuluvilla ovat kuitenkin myös Beethoven-, Schubert- ja kirkkomusiikkivaikutteet. Säveltäjän urkuritausta kuuluu selkeissä äänikertavaihdoksissa, ja muutenkin musiikissa tärkeällä sijalla ovat vastakohtaiset asetelmat: erilaisia tyylejä asetetaan vastakkain ja nyansseissa on jyrkkää terassidynamiikkaa.

Radion sinfoniaorkesteri toteutti Sakari Oramon johdolla pysäyttävällä voimalla ja tarkkuudella nämä terassidynaamiset ja tyylilliset vaihtelut. Kutkuttavan intensiiviset pianissimot pitivät otteessaan. Erityisen hieno esimerkki dynamiikan mestarillisesta hallinnasta oli Scherzo-osan alku, joka lähtee tuskin kuultavasta pianissimosta nousten nopealla crescendolla toiseen ääripäähän, kohtalokkaasti jyskyttäviin akordeihin. Osan keskivaiheen schubertmaisen ländler-trion orkesteri soitti nautiskelevan letkeästi, luoden huimaavan kontrastin jyskytysakordeille.

Vastakohtaisten tunnelmien lisäksi myös melodiikan wagneriaaninen linjakkuus toteutui pehmeästi ja sulavasti. Jouset soivat kuulaasti kuin enkelikuoro – ehkä joissakin kohdin olisi jopa ollut mahdollista irrottaa jousistosta enemmän romanttista hehkua haastamaan teoksessa suuren roolin saavia puhaltimia?

Sinfonian kirkkomusiikilliset ulottuvuudet olivat elementissään Johanneksen kirkon akustiikassa. Musiikki todella nousi taivaallisiin korkeuksiin. Oramo sai orkesterin soimaan yhtenäisenä kuin urut. Johanneksen kirkko ei kuitenkaan ole niitä Helsingin kaikuisimpia, joten Brucknerin musiikilliset blokit, herooiset sointukulut, sekvenssiketjut ja nyanssivaihtelut erottuivat aivan tarpeeksi hyvin. Hienoa, että RSO jalkautui pois vakiosaleistaan ilmaiskonsertin merkeissä näin osuvalla ohjelmalla.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Brucknerin jousikvintetto. Tämä Brucknerin ”syrjähyppy” kamarimusiikin alueelle kuuluu kamarimusiikkikirjallisuuden helmiin. Teoksessa sinfoninen ajattelu yhdistyy kamarimusiikilliseen ilmaisuun, ja varsinkin hitaassa osassa on hyvin tunnekylläistä, ekspressiivistä melodiikkaa. Ykkösviulistina soitti Sakari Oramo pehmeällä, laulavalla otteella, joskin välillä innostuessaan äänen tarpeettomasti rikkoen. Muut kvintetin jäsenet olivat RSO:n muusikoita. Kukin hoiti osuutensa ammattitaidolla ja rutiinilla, mutta välillä yhteinen puhtaus horjui, eikä kamarimusiikillista yhteen sulautumista oikein tapahtunut.

Kvintetto toi kiinnostavan lisän konsertti-illan luomaan kuvaan Brucknerista säveltäjänä. Saattoi kuitenkin olla, että sekä yleisöltä että muusikoilta olivat jo panokset loppumaisillaan loistavan kolmannen sinfonian esityksen jälkeen.