Author Archives: Eero Tarasti

Imatran talvikoulu, teemana ”muoti ja perinne”. Täysmenestys, osallistujia 150, hotelli täynnä. Yksi puhujista, Kjell Westö mainitsee, että kuuntelee aina autolla ajaessaan klassista musiikkia, nyt on menossa Beethovenin pianokonsertto ja Dvorakin sellokonsertto. Mutta hän pohtii mahtaako tämän tyyppinen taiteen muotokieli enää jatkossa kiinnostaa ihmisiä.
Yleisö haluaa keskustella ja yksi tietää Esa-Pekka Salosen julistaneen että klassinen musiikki kuolee kohta. En usko tähän, en usko ollenkaan. Klassista musiikkia on nykyisin paitsi vanhan määritelmän mukaan wieniläisklassismi, Bach, Palestrina ja siitä taapäin, kaikki se musiikki joka on kanonisoitu siksi maailman musiikkioppilaitoksissa ja instituutioissa. Se on musiikkia jota halutaan kuulla aina uudestaan ja uudestaan. Ja lopulta se on markkinatuote tällä nimikkeellä. Eli klassista musiikkia on nykyisin kaikki taidemusiikki, joka on sähköisesti saatavilla.

Mutta on myös musiikkiohjelmaa kuten aina. Tällä kertaa kun teemana on Italia, muodin maa, on kutsuttu Barista kaksi muusikkoa, Italian johtava pasunisti Michele Lomuto sekä Berion Sequenzan armoitettu tulkitsija ja pianisti Giovanna Valente. He soittava avantgardea Italiasta mm Nino Rotan musiikkia, mutta turhaan saa odottaa Amarcordin sävelmää.
Lisäksi Eila ja Giovanna esittävät nelikätisesti Rossinin alkusoiton Italialainen Algeriassa. Olemme sitä jo ennakkoon harjoitelleet kotona. Se ei olekaan mikään ihan helppo teos. On kohtia joissa pääse yhtaikaa sisään vain antamalla merkin hum! tyhjälle tauolle, ts. kyseessä on Luftpause.

Neuvottelu Ulkoasiainministeriössä ulkolaisten vieraiden kutsumisesta semiotiikan maailmankongressiin, joka lähestyy. Osoite on Luotsikatu 4. En viitsi katsoa karttaa, olenhan käynyt opiskeluaikana varsin usein Katajanokalla Tawaststjernoilla, joten kyllä kai tiedän… mutta mitä vielä, Luotsikatu ei olekaan se miksi sitä luulin, en löydä sitä millään. Harhailen aivan surrealistisessa tunnelmassa autolla ympäri Katajanokkaa, sillä Ministeriötähän on siellä vähän kaikkialla, eikä kännykkäkään toimi… Lopulta pysäytän kaksi herraa kadulla. He ovatkin virkamiehiä ja tietävä paikan, mutta kun seuraan ohjeita joudun johonkin vielä hankalampaan. Lopulta sentään olen perillä, puoli tuntia myöhässä, mais heureusement ce n’est pas grave…

Eilen ja tänään pidettiin tutkimuksen ‘uudet tuulet’ seminaari, jonka Alfonso Padilla on luonut yliopistoomme. Parisen kymmentä nuorta väitöskirjantekijää saivat harjoitella kongressipuhumista toisilleen, Suomessa on aivan liian vähän suullista treenausta, se näkyy sitten kun väitöksessä ei tule vastausta kysymykseen niin kuin pitäisi. Kyllä tutkitaan kaikkea mahdollista ja ilahduttavaa että taidemusiikin tutkiminen ei ole kadonnut.

Marjo Suominen tutkii Händel Julius Caesarin eri versioita ts tulkintoja ja niiden autenttisuutta. Mutta tämä on Händelin kohdalla peräti paradoksaalista. Nimittäin mitään alkuperäistä versiota ei ole edes olemassa eikä ollutkaan muualla kuin Händelin päässä sillä hän ei itse kirjoittanut mitään, vaan saneli puhtaaksikirjoittajalle. Kolmesta kuullusta äänitteestä alkaen 60-luvulta paradoksaalisesti vanhin kuulosti ‘autenttisimmalta’ eikä uusin joka edusti uutta vanhan musiikin liikettä. Autenttisuus on siis  mielikuvajuttu eikä kysymys oikeaoppisesta rekonstruktiosta.

Vierailin Stoassa puhumassa Pariisista, ilon ja älyn kaupungista musiikin esimerkein. Hirmuinen pakkanen mutta kuitenkin 30 kuulijaa Liisa Peakin Cercle franco-finlandais’n tilaisuudessa. Yritin soittaa Debussytä Ravelia Chaussonia ja Hahnia. Yksi tuli kysymään mistä saa Reynaldo Hahnin laulun l’Heure exquisen nuotteja.

Radio-orkesterin konsertissa kuultiin Stravinskyn Oidipus Rex, neoklassismin merkkiteos. Sen esittäminen on aina tapahtuma. Sen voi tehdä periaatteessa kahdella tavalla: joko korostamalla teoksen ‘neoklassisuutta’ Cocteaun ironiaa ja leikittelyä – jota tosin jo aikoinaan pidettiin ‘sietämättömänä snobismina: esim kuuluttaja joka käyttäytyy kuin conférencier, ja tietyt libreton arkikielen ilmaisut, jotka tosin katoavat latinankielisen version taa. Siis: voidaan esittää etäännyttävästi, parodistisesti, aidon ranskalaisesti hyvällä huonolla maulla leikitellen. Mutta toinen vaihtoehto on sekin mahdollinen: tämä on sentään aika järisyttävä antiikin tragedia. Se voidaan siis tuottaa vakavasti itse tragedian sanomaan uskoen, musiikin ja tekstin draamaan eläytyen. Radio-orkesteri ja Sakari Oramo olivat valinneet jälkimmäisen tien. Kuuluttaja oli ainoa nykyaikaan kontrastoiva elementti, Kari Ketonen oli kuin kotimaisesta tv-sarjasta, mikä oli alkuperäinen tarkoitus ts. linkki nykyaikaan. Laulajista Juha Uusitalo ymmärsi parhaiten tämän tragedian tyylilajin ja neoklassiset synkopoinnit muuttuivatkin hänellä groteskiksi huohotukseksi, kehon écritue automatiqueksi, ahdistuksen taidoksi. Tämä oli vaikuttavaa.

Visio musiikkitieteestä HY:ssä :  kun kerran amerikkalaisuus tunkee kaikkialle yhteiskuntaamme ja kulttuuriimme., niin miksi emme kerrankin lainaisi jotain joka on positiivista. Nimittäin idean siitä että jokaisella paremmalla yliopistolla on ikioma ‘School of Music’. Siihen kuuluu paitsi musiikkitiede myös vaihtelevassa määrin käytännön aineita jotka tukevat tieteenharjoitusta. Sinänsä tieteen kannalta uskon että musiikkitiede viihtyy ja kukoistaa parhaiten osana tiedeyliopistoa. Mutta se kaipaa tuekseen käytännön osaamista jota ilman on vaikea olla musiikkitieteilijäkään. Meillä olisi HY:ssä jo paljon valmista: on korkeatasoinen YS, on yliopiston legendaariset kuorot, on HYMS eli musiikkiseura joka järjestää tavallisesta kaavasta poikkeavia, suosittuja musiikkitilaisuuksia,. on sävellysluokka (ks yllä) josta valmistuu nuoria johtavia avantgardistejamme, on pianonsoiton opetusta – tuon jokaisen musiikintutkijan välttämättömän perustaidon –  on kamarimusisointia, on jopa kykyä tuottaa oopperaproduktioita, kuten taannoiset hauskat koko pääkaupungin ja arvostelijoiden ihastelemat Donizetti-esitykset osoittivat.

Miksi ei siis voisi perustaa Helsingin yliopiston ikiomaa School of Musicia joka kokoaisi yhteen kaikki nämä jo olemassaolevat yliopistoa ja pääkaupunkia rikastuttavat elementit? Eikö jo Paciuksen perintö velvoita meitä siihen?