Author Archives: Contredanse

Aluksi olin ajatellut: hohhoijaa, miksi jälleen sitä Sibeliusta… Mutta täytyy myöntää, että konsertti tempaisi mukaansa, ja tutumpaakin tutummista sinfonioista välittyi jälleen jotain uutta ja yllättävääkin. Sibeliuksen keskikauden sinfoniat soivat kirkkaan selkeästi Tapiola Sinfoniettan kokoisella pienemmällä orkesterilla. Erityisesti kolmas sinfonia kuoriutui esiin vetreänä ja raikkaana. Orkesteri seurasi kärppänä Leif Segerstamin oivaltavia temponvaihdoksia, ja teoksen hengelle sopiva energinen artikulaatio toi sointiin stravinskimaista säihkettä. Yliopiston juhlasalin akustiikka suosi sinfonian ohutta kamarimusiikillista tekstuuria. Dynaaminen skaala oli silti laaja, finaalin komean loppunousun lisäksi saimme nautiskella lumoavan eteerisistä pianissimoista.

Segerstam nivoi neljännen sinfonian osat quasi attacca yhteen viidennen sinfonian malliin, mutta piti harvinaisen pitkiä pausseja kolmannen osan sisällä. Jostakin syystä nelosen esitys ei saanut minua samalla lailla innostumaan kuin ketterä kolmonen. Sinfonian sisäänpäinkääntynyt synkistelevä maailma vaatisi nuorehkolta orkesterilta ehkä vielä lisää kypsyttelyä. Koin Segerstamin asenteen jotenkin asiallisen toteavaksi, mielestäni teokseen on otettava kantaa jämerämmin. Voi myös olla, että neljännen sinfonian henkeäsalpaava dramaattisuus tarvitsisi toteutuakseen suuremman orkesterin massaa. Kolmannen osan huipennuksessa vasket sentään soivat kolkon armottomasti. Ensimmäisen osan ja finaalin sellosoolot soitti koskettavasti Riitta Pesola, ja myöhemmin finaalissa riensi lennokkaasti mukaan Ulla Sointeen alttoviulu.

Tapiola Sinfoniettasta on kypsynyt pääkaupunkiseudun mielenkiintoisin orkesteri. Sen soittajisto on juuri siinä iässä, jolloin on hyvä tarttua vakavempiin haasteisiin. Tuleva kausi on ohjelmistoltaan monipuolinen: Bruckneria ja Wennäkoskea. On hieno idea keskittyä nuoren kotimaisen säveltäjän tuotantoon laajemmin, ja siten poiketa tavaksi tulleesta kantaesityskultista.

Onko olemassa vakuuttavaa musiikillista syytä esittää Leos Janácekin ja Beat Furrerin teoksia samassa konsertissa? Helsingin kamarikuoron ja Uusinta-kamariyhtyeen yhteistyökonsertin kapellimestari Nils Schweckendiek esittää blogissaan hienovireisiä sosiologis-filosofisia pohdintoja yllättävän rinnastuksen tueksi. Konsertin kuunneltuani minulle silti jäi tunne, että säveltäjien tilalle olisi voitu vaihtaa lähes kuka tahansa muu sukupolvensa edustaja, ja konsepti olisi toiminut melkein yhtä hyvin. Konsertin positiivisin anti tuntui olevan se, että se tarjosi mahdollisuuden tutustua harvemmin kuultuihin teoksiin tasokkaina esityksinä.

Itselleni teki aivan erityisen vaikutuksen konsertin toisen puoliajan avannut Beat Furrerin pieni kuoroteos enigma vuodelta 2006. Leonardo da Vincin tekstifragmentteihin perustuvassa kirkassointisessa teoksessa sekakuoro on asettautunut neljään ryhmään ympäri salia. Se muodostaa kuulijoiden ympärille eräänlaisen suojelevan musiikillisen mandalan. Teoksen tekstikatkelmien unenomainen hämäryys kontrastoituu jännittävällä tavalla musiikin läpikuultavaan selkeyteen. Helsingin kamarikuoro osoitti kautta koko konsertin ammatillista muuntautumis- ja eläytymiskykyä Janácekin perinteisempää kuorosatsia edustavasta nuoruudenteoksesta Sinisorsa (1885) Furrerin voices-still –teoksen instrumentaaliseen hälytekstuuriin. Anna Kuvajan laulajia oivallisesti tukeva pianismi kosketti Janácekin riipaisevassa Elegiassa Olga-tyttären kuoleman johdosta (1904).

Uusinta-yhtyeen muusikot ovat edelleen hioneet suorituskykyään Furrerin spur-teoksen parissa sitten Viitasaaren kesän 2009 esityksen. Spur samoin kuin sen sisarteos still antaa kuulijalle vastaavanlaisen huimauksen tunteen kuin istuminen vauhtiaan kiihdyttävässä lentokoneessa juuri ennen lentoonlähtöä. Furrer ei kuitenkaan päästä koneitaan irti maasta, vaan ne jatkavat tärisevää ja nykivää kulkuaan ilman määränpäätä. Uusinta on huimaa vauhtia tavoittamassa keskieurooppalaisten nykymusiikkiyhtyeiden teknis-ilmaisullisen tason. Kapellimestari Nils Schweckendiek on kultivoitunut johdattaja ulos suomettumisen rämeistä.

Kiinnostava tuttavuus oli konsertin aloittanut Janácekin myöhäistuotantoa edustava laulusarja Rikadla (Lastenloruja) 9 laulajalle ja soitinyhtyeelle. Maanläheisen rempseä sävelkieli muistuttaa mestarillista Sinfoniettaa, jonka Janácek sävelsi samana vuonna (1926). Rikadlan soitinnus on täynnä herkullisia yksityiskohtia: huhuileva okariina, Päivi Kiljalan ja Mikko Raasakan kirpeän läpitunkevat es-klarinetit, Aapo Juutilaisen jämerän itsepäinen kontrabasso. Sarjakuviin pohjautuvien runojen leppeä huumori ei minulle täysin avautunut suomennoksina. Voin vain kuvitella, että tsekinkielellä runojen maailma on varmasti rikkaampi assosiaatioista ja niiden riimitykset purevat nasevasti kuin jossakin Tiitiäisen satupuussa. Lapsen maailmaan ei kuulu oopperoiden dramaattisuus tai jousikvartettojen maaninen demonisuus.

RSO ja Hannu Lintu tekivät kaikkensa herättääkseen henkiin Deryck Cooken ”esitysversion” Gustav Mahlerin keskeneräiseksi jääneestä kymmenennestä sinfoniasta. Lintu ravisteli orkesteria ylittämään itsensä energisen-ekstaattisella koreografiallaan, ja tuloksena saimme kuulla inspiroituneen esityksen laajakaarisesta sinfoniasta. Mutta onko teos Mahleria?

Ainoastaan 1. ja 3. osissa säveltäjä ennätti orkestrointivaiheeseen, muista osista on olemassa pelkkä muutamalle viivastolle hätäisesti kirjoitettu luonnos. Cooken orkesteriversion kautta paljastuu armottomasti Mahlerin viimeisteltyjen teosten suuruus: kuinka pitkä matka on luonnoksesta lopulliseen partituuriin, kuinka monitasoisesta ja rikassyisestä kudoksesta Mahlerin orkesteritekstuurissa on kaiken kaikkiaan kyse. Kymmenennen sinfonian scherzojen ja finaalin kuuntelukokemus muistuttaa vanhan taidekirjan valokuvia kuuluisista maalauksista, jotka kyllä sentään pystyy tunnistamaan kuvien perusteella, mutta joista puuttuvat kaikki hienovaraisemmat värisävyt ja syvyysvaikutelmat. Summittaisten ääriviivojen takaa voi aavistaa materiaalin sisältämän potentiaalin.

On houkuttelevaa kuvitella, mihin suuntiin Mahler olisi lähtenyt kehittelemään sinfonian raakamateriaalia, jos hänelle olisi suotu lisää elinpäiviä. Monet sinänsä vaikuttavat ideat esitellään nyt liian paljaina ja ympäristöönsä sulautumattomina. Sellainen on mm. 4. osan lopun ja finaalin alun toistuva kolkko rummunjysäys, jonka taustalla on Mahlerin New Yorkissa kokema urhean palomiehen hautajaissaattue. Myös Eeva Heikkilän kauniin puhuttelevasti soittama finaalin huilusoolo on tyylilajiltaan jotenkin liian suloisen siirappinen sopeutuakseen sinfonian muuhun mielenmaisemaan. Ääriosien vavahduttavimmat hetket ovat valtavat orkesteriklusterit, joihin aika tuntuu jähmettyvän. Jouko Harjanteen korkea trumpetti piirtyi traagisen sankarillisesti näitä musertavia monoliitteja vasten.

Ennen konserttia Jouni Kaipainen ja Hannu Lintu keskustelivat Mahlerin joutsenlaulusta tuoden esille kiintoisia yksityiskohtia säveltäjän elämän ja teoksen syntyprosessin välisestä suhteesta. Sinfonian luonnosmateriaalit säilyivät jälkipolville säveltäjän lesken Alma Mahlerin ansiosta, vaikkakin Almalla tuntui olevan melko ristiriitainen suhde teokseen: Mahlerin kuoleman jälkeen hän piti luonnokset visusti piilossa ja vasta 1960-luvulla Mahlerin musiikin yleisen jälleenlöytämisen myötä luovutti aineiston kokonaisuudessaan tutkijoille. Tulee mieleen Alban Bergin Helene-lesken mustasukkainen keskeneräiseksi jääneen Lulu-oopperan 3. näytöksen luonnosten piilottelu. Löytyykö meiltä Suomesta mitään vastaavaa? Sibelius oli suorasukaisempi ja poltti itse kahdeksannen sinfoniansa.

Konsertin ensimmäisellä puoliajalla Steven Osbourne soitti Mozartin viimeisen pianokonserton B-duuri (KV 595) solistina. Esitys jäi ainakin itselläni Mahler-odotusten varjoon. Osbourne tuntui olevan tulkitsijana hyvin korrekti ja melko pidättyväinen. Ylimääräiseksi yleisö sai äänestää, että haluaako kuulla hitaan vai nopean kappaleen. Sen tuloksena solisti soitti luultavasti improvisoidun pätkän ”slow”-tempoista klassistyylistä musiikkia.

Gustav Mahlerin seitsemäs sinfonia (1904-05) on ensyklopedinen runsaudensarvi. Teos vilisee viittauksia Mahlerin aikaisempiin sinfonioihin ja muuhun aikakautensa musiikkiin. Välillä sinfonia vääristelee groteskeiksi irvikuviksi edeltäjänsä kuudennen sinfonian traagisia sävelaiheita. Sinfonian kokonaismuoto on usein koettu ongelmalliseksi: vastoin useampien muiden Mahlerin sinfonioiden kokonaisdramaturgiaa seitsemännessä ei rakennu lineaarista pelastus- tai perikatotarinaa.

Helsingin kaupunginorkesterin torstaikonsertissa sinfonian massiiviset ääriosat hahmottuivat selkeästi. Ei voinut kuin ihailla Leif Segerstamin taitoa rakentaa suurmuotoa tarkasti mietityillä temposuhteilla. Sinfonian 1. osan Richard Straussiin assosioituva ylipursuava sentimentaalisuus ja finaalin banalismeilla herkutteleva ”alla turca” –fanfaarijyskyttely pääsivät esiin railakkaasti.

Sinfonian keskiosien ”varjojen valtakunta” (Adornoa mukaillen) oli puolestaan pienoinen pettymys. Tunnelma ei vaihtunut tarpeeksi yölliseksi (Schattenhaft), vivahteiden kirjo jäi liian kapeaksi. Aloin uumoilla, että orkesteri ei taida tuntea teosta kovinkaan hyvin. Erityisesti 2. ja 3. osissa orkesteri keskittyi enemmän nuotinlukuun kuin tulkintaan. 3. osa Scherzo, joka parhaimmillaan on kaiken murskaksi jauhava alitajunnan kurimus, sai hieman arkisen tulkinnan. Puhallinten huudot ja jousten voihkaisut pitäisi tuoda esiin yhtä karrikoidusti kuin näyttelijöiden eleet 1920-luvun mykkäfilmissä. Myös Scherzoa ympäröivät Nachtmusik-osat kärsivät magiikan puutteesta. 2. osan unenomaiset etäiset lehmänkellot kalisivat liian kovaa peittäen hiljaiset jouset ja 4. osan lempeän humoristinen kitara-mandoliini –duo ei sulautunut osaksi kokonaissointia balanssiongelmien takia. Muutenkin Andante amoroso –osan viehkeää wieniläistunnelmaa kiristi liialla paineella prässäten soitetut jousisoolot.

Ääriosissa kuulimme sentään uljaita vaskisooloja, pasuunoiden iskuvoimaa ja korkean trumpetin säkenöivää hehkua. Käyrätorvisektio suoriutui taistelusta sankarillisesti. Toivottavasti Mahlerin seitsemäs hyväksytään myös meillä Suomessa osaksi kantaohjelmistoa. Teos vaatii kärsivällistä paneutumista ja rohkeaa heittäytymistä sekä esittäjiltä että yleisöltä.

Sävellyskonsertti perisuomalaisena instituutiona on pahimmillaan jäykähkö rituaali, johon säveltäjä on kerännyt kokoon kaiken esittämättä jääneen tuotantonsa. Sellaisen konsertin kansoittavat säveltäjän sukulaiset ja tuttavat pelkästä velvollisuudentunnosta. Kuten ennalta saattoi arvata, ei Jovanka Trbojevic suostunut seuraamaan kangistuneita kansallisia kaavojamme. Ovien avautuessa Sibelius-Akatemian kamarimusiikkisaliin kutsui miellyttävän levollinen musiikki yleisöä astumaan peremmälle. Konsertin muusikot, säveltäjä pianon ääressä, improvisoivat Trbojevicin filmimusiikin pohjalta (Erja Dammertin ohjaama dokumenttielokuva Arvoitusten huone vuodelta 2006). Improvisoinnissa erityisesti laulaja Aija Puurtinen tuntui olevan omassa elementissään: hän sai aikaan laajan skaalan mitä erikoisempia ääniä vikinöistä korahduksiin mikrofonin välityksellä. Samalla nämä ”ääniefektit” sulautuivat elimellisesti muiden soittamaan musiikkiin. En voinut välttyä pieneltä pettymyksen tunteelta sinä hetkenä, kun improvisaatio loppui ja ”virallinen” konserttiosuus alkoi. Onneksi Jovankan sympaattiset välijuonnot pitivät yllä välittömyyden tunnelmaa.

Konsertin alkupuoliskolla kuulimme kolme kantaesitystä:

Ensimmäinen teos oli Ismo Eskelisen tilaama ja kantaesittämä soolokitarateos Hysteria (2005-2007), joka perustuu T.S. Eliotin samannimiseen runoon. Kestoltaan laaja ja kitaran soittotapoja monipuolisesti hyödyntävä teos sai innoittuneen ja mukaansatempaavan esityksen. Aivan hysteriaan saakka musiikki ei päässyt yltymään, rauhoittajana taisi toimia runon peribrittiläinen iltapäivätee puutarhassa.

Hello, darling – nothing personal! –vokaaliteoksen oli nähtävästi tarkoitus olla koominen stand up –numero. Esittäjien (Aija Puurtinen, laulu ja Jovanka Trbojevic, piano) huomio tuntui siinä määrin jähmettyvän nuotinluvun ongelmiin, ettei esityksessä päässyt syntymään vapauttavaa kommunikointia yleisön kanssa. Niinpä teoksen tekstinä toimiva huvittavan-traaginen SMS-viestiin perustuva anekdootti jäi ainakin minulle hieman hämäräksi. Piano-osuuden säestyskuviot toivat jotenkin etäisesti mieleen Francis Poulencin laulut.

The Ashvamedha Horse sähkökitaralle ja nauhalle on syntynyt oheistuotteena konsertissa väliajan jälkeen kuullusta laajasta radiofonisesta teoksesta. Intialaiseen mytologiaan liittyvän teoksen ensimmäisessä osassa Raoul Björkenheimin melodisesti tarinoiva sähkökitara ja nauhalta kuuluva vesilammikoissa ravaava yhtenään hirnahteleva hevonen tuntuivat edustavan kahta toisilleen täysin vierasta maailmaa. Toisessa osassa maailmat vähitellen löysivät toisensa ja sähkökitaran soinnut sulautuivat höyryveturiksi muuntautuviin hevosääniin. Rytminen draivi vapautui liikkeelle ja musiikki fiilisteli klubimaisesti. Kolmannessa osassa syntyi erityisen kaunista ja koskettavaa musiikkia, kun Björkenheim soitti heleitä huiluääniä jousella ja nauhalta kuului etäisenä kontrastina hiljaista metallista kohinaa.

Konsertin päätöksenä ja huipennuksena väliajalla hieman harventunut yleisö keskittyi kuuntelemaan viime syksynä Prix Italia -kilpailun voittanutta 40-minuutin kestoista CreationGame-teosta. Radiofoninen ”luomiskertomus” kuuluu yhdessä Heart in a Plastic Bag (2003-2005) –oopperan kanssa Trbojevicin pääteoksiin. Olin kuunnellut CreationGamen aikaisemmin radiosta, mutta vasta nyt kamarimusiikkisalin ihanteellisissa äänentoisto-olosuhteissa kuultuna teoksen monitasoinen ja rikas äänimaailma pääsi oikeuksiinsa. Trbojevic on tehnyt tiivistä yhteistyötä ääniteknikko James Andeanin kanssa. Jyrki Kiiskisen kirjoittama teksti onnistuu yhdistämään lapsenmielisen leikkisyyden ja järkyttävän vision ihmisen pohjattomasta raadollisuudesta. Jovankan omat lapset Vuk ja Tara lukevat tieteellis-raamatullista tekstiä raikkaan spontaanisti, juuri niin kuin lapsilla on tapana tehdä. Oman lisänsä konserttiversion kantaesitykseen toivat Aino Palmun suunnittelemat valokuviot konserttisalin takaseinälle.