Amfion pro musica classica

Author Archives: Con Anima

Kirjoittaja on pianisti ja pianonsoiton opettaja.

Arvio: Kuriositeetiksi jäävä sinfoninen sovitus

Kuva: Arto Tulima

Harvoinpa kuulee pianoresitaalissa Sibeliuksen sinfoniaa, mutta Espoon pianoviikoilla tämäkin on mahdollista. Henri Sigfidsson tarjosi avajaiskonsertin yleisölle äärimmäisen viimeistellyn tulkinnan pianisti-kapellimestari Karl Ekmanin sovittamasta Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta. Sovitus on vuodelta 1922 – viidennen sinfonian viimeinen versio oli julkaistu kolme vuotta aiemmin – eikä sitä ole sittemmin päivitetty. Vaikka pianoversio oli kiintoisa tuttavuus, ei silti voi kuin todeta alkuperäisen teoksen peittoavan sovituksen mennen tullen. Asiaa ei auttanut Tapiola-salin suuruus ja akustiikan kuivuus. Vaikka Sigfridssonin muototaju ja orkesterin eri sävyjen esiintuonti oli ensiluokkaista, jäi sinfonia kuriositeetiksi. Erityisesti ensimmäinen osa tuntui toisinaan päämäärättömältä haahuilulta puhtaasti sovituksellisista syistä. Toisessa osassa Sigfridssonin taito kuunnella eri tasoilla eteneviä melodialinjoja oli huomattavan taidokasta. Kolmannen osan vaskien terssiaihe ei valitettavasti pianoversiossa heti noussut lentoon, mutta onneksi tämä onnistui myöhemmin volyymin ja  äänimassan lisääntyessä.

Sibeliuksen kumppaneina kuultiin Johann Sebastian Bachin g-molli-toccata ja Robert Schumannin Karnevaali. Sigfridssonin pianismissa korvaani miellytti eniten ajankäyttö ja luontainen rytmintaju.  Niin Toccatan alun resitatiivinomaiset, vapaat jaksot kuin myöhempi tarkkaa pulssia vaativa tekstuuri hengittivät luontevasti. Sigfridssonin äänentuotto on kuitenkin melko suoraviivaista, mikä rajoittaa sävymaailmaa jossain määrin. Vaikka Bach sujui suvereenisti, se ei tällä kertaa minua koskettanut.

Schumannin Karnevaalin parissa koettiin konsertin hienoimmat hetket. Tämän nuoruusteoksen 22 pientä kappaletta muodostavat monimutkaisen kokonaisuuden, jonka Sigfridsson nivoi taidolla yhteen. Erityisesti Chiarinassa ja Chopinissa hän sai pianon laulamaan sielua hivelevällä tavalla. Pierrotin vastakohtaisuudet hyppäsivät silmille hieman liian rajuina ja Paganini meni tekniikkaharjoituksen puolelle, mutta kokonaisuutena Karnevaali oli hieno esitys. Lopun Davidsbündlereiden marssissa filistealaisia (eli poroporvareita) vastaan oli  euforiaa, joka välittyi yleisön perukoille saakka. Tämä olisi varmasti miellyttänyt nuorta Schumanniakin taiteilijakavereineen. Encorena kuultiin Sibeliuksen oma virtuoottinen pianosovitus Finlandiasta.

Arvio: Aavan meren tuolla puolen

Astor Piazzolla

Vuonna 1862 valmistunut Ritarihuone on verraton paikka klassisen musiikin konserteille. Saliin astuessa huomio kiinnittyy satoihin seiniä koristaviin vaakunoihin ja juhlaviin tuolirivistöihin, jotka tuntuvat jatkuvan loputtomiin. Yllättäen salin avaruus ei ole akustisesti suuri ongelma ja Sibelius-Akatemian Wegelius-salissa ennen niin meluisa Steinway-flyygeli tuntuu täällä olevan paremmin kotonansa.

Viidennen Kamarikesä-festivaalin päätöskonsertin teemana olivat transatlanttiset vaikutteet. Väinö Jalkanen avasi pelin dynaamisella tulkinnallaan yhdysvaltalaisen George Antheilin Toccatasta No. 2.  Hän tavoitti loistavasti teoksen hyväntuulisen, hieman junamaisesti puksuttavan tunnelman.

Igor Stravinskin kirjoittama Piano Rag Music on vinkeää kuultavaa. Ragtimesta muistuttavat lähinnä basson hyppely ja muutamat pisteelliset rytmit. Emil Holmströmin professionaali tulkinta miellytti korvaa. Anton
Rubinstein,
jolle teos on omistettu, ei tiettävästi sitä koskaan esittänyt.

Konsertissa kuultiin myös kaksi suurta pianotrioa: Charles Ivesin trio ja Antonin Dvorakin neljäs trio op. 90 lisänimeltään Dumky (monikkomuoto tsekin sanasta dumka: eeppisen runollinen balladi). Dvorakin trion romanttisuus ja hitaiden osien kaihonhetket rikastuttivat konsertin ilmaisuskaalaa. Pasi Eerikäinen, Mikko Lehtola ja Emil Holmström onnistuivat erityisesti trion kansanmusiikkia hyödyntävissä humppakohtauksissa, joissa meno oli mitä mainioin.

Hulvattomuus pääsi lopullisesti valloilleen Ivesin trion toisessa osassa. Riipaisevan intensiivisen ensimmäisen osan jälkeen Jalkanen, Eerikäinen ja Lehtola pääsivät irrottelemaan amerikkalaisten kansanlaulujen parissa. Osan nimi TSIAJ (This Scherzo is a Joke) kertonee kappaleen luonteesta olennaisen. Viimeinen osa meni jäähdytellessä ja tuntui toisinaan hitusen pitkäveteiseltä.

Bonuksena klassisen ohjelmiston joukossa oli Eerikäisen ja Jalkasen tulkitsema Astor Piazzollan Le Grand Tango. Lieneekö Pariisin-vuosien aikaansaannosta vai mitä – joka tapauksessa tämän tango nuevon isän teokset soivat melko lailla mallikkaasti myös klassisen musiikin koulutuksen saaneiden taiteilijoiden käsissä. Vielä vähän lisää riipaisevuutta sellon melodialinjaan ja nautinto on täydellinen.

Kolumni: Oi maamme Suomi!

Aittakuru Pyhätunturilla

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Tämän sanonnan totuusarvo vaihtelee niin sanojan makumieltymysten kuin muidenkin ennakkokäsitysten mukaan. Olettaen, että oma maa on Suomi, voidaan faktoja esittää puoleen jos toiseenkin. Yksi asia on kuitenkin varma: väestöön suhteutettuna järjettömän suuri kesäinen musiikkifestivaalitarjonta.

Pidennetyn viikonlopun mittaista tapahtumaa tuppaa olemaan vähän jokaisessa notkelmassa. Mikä ilahduttavinta, klassisen musiikin osuus tästä tarjonnasta on suuri. Jos viulujalka vipattaa, ei tarvitse jäädä kotiin levyjä soittelemaan.

Ja onhan se toki ymmärrettävää – kuka nyt ei haluaisi kuunnella minimalismia koulun jumppasalissa? Tutustua 2000-luvun musiikkiin hyttysten ininän säestyksellä? Olla mukana pianonkannossa paikalliselle parikymmentä metriä korkealle vuorelle? Ja vielä maksaa kaikesta tästä kunnon konserttilipun verran.

Festivaalien houkutus onkin tunnelmassa. On ihanaa kuulla tuttuja tai tuntemattomia teoksia yllättävissä yhteyksissä. Kaunis miljöö kruunaa konserttielämyksen. Useamman konsertin putkessa on hurmoshenkeä, jonka tavoittaminen tavallisessa arjessa on vaikeaa. Kaiken tämän välttämättömänä ehtona on tietenkin laatu. Mutta kun sitä kerran piisaa, niin piisatkoon. Sen parempi kuulijoille.

Tähän loppuun on Suomen hyväksi tehtävä pieni vertailu. Yritin etsiä mukavaa konserttia vanhemmilleni erään suuren keskieurooppalaisen kulttuurimaan kesätarjonnasta. Kuvittelin tehtävää helpoksi – mikä tahansa pieni festivaali, kamarikonsertti, resitaali tai vaikka rock-keikka olisi tehnyt tehtävänsä. Mutta tulos oli vastaansanomaton. Tämän 300000 asukkaan kaupungin ja lähialueiden  kulttuuritarjonta on heinä–elokuun ajalta yhtä kuin nolla. Ei yhtään konserttia. Ei yhtään oopperaa. Ei yhtään mitään. Lomalla kun ollaan, niin ollaan. Kuka sitä nyt musiikkia kaipaisi päiväänsä pilaamaan.

On siis todettava, että vaikka itse mustikasta pidänkin, tämän asian osalta Suomi on yliveto. Vaikkei rahaa tai intoa jonain kesänä riittäisikään, seuraavana vuonna voi ahnehtia kaksin käsin osansa kulttuurisadosta. Täten siis todettakoon: Suomen festivaalikesä elää ja voi hyvin.

Lahjakkuudesta

Soittotunnilla Kreikassa. Kuva: Jenny Carrington

Lahjakkuus. Siinäpä monipiippuinen juttu. Lahjakkuuden käsite on laajentunut vuosikymmen vuosikymmeneltä kattamaan niin spatiaalisen, kinesteettisen kuin henkisenkin lahjakkuuden. Soitonopettajana saatan helposti toisinaan sanoa: ”Tämä lapsi on lahjakas”. Tällöin puhun siis musiikillisesta lahjakkuudesta ja mitä luultavimmin nimenomaan siitä, että soittotunneilla käyvä lapsi omaksuu erittäin nopeasti opetettavia asioita ja tuntuu kuulevan muita tarkemmin soittimen erilaisia sävyjä. On siis helppoa sanoa, että joku on lahjakas. Sen sijaan vaikeampaa on sanoa, ettei joku sitä olisi, saatikka ennustaa kenenkään tulevaisuutta.

On yllättävää, miten paljon perinnöllisten valmiuksien ulkopuolelle jäävät tekijät vaikuttavat lopputulokseen. Rakkaus musiikkiin, eri tyylipiirteiden syvällinen tunteminen ja sitkeä työnteko voivat monessa tapauksessa synnyttää aivan yhtä ”lahjakkaan” ja taiteellisen muusikon. Lopputulos on aina monien asioiden summa. Jo lapsena jotkut ovat hurjan eläytymiskykyisiä, mutta motorisesti täysin avuttomia, kun taas toisilla sormet toimivat, mutta ulos tuleva musiikki sinänsä ei tunnu koskettavan edes soittajaa itseään. Useimmiten suurimpana tekijänä näyttäytyy motivaatio. Jos jotain oikein kovasti haluaa ja on valmis antamaan kaikkensa sen puolesta, todennäköisyys onnistumiseen on suuri.

Oman lukunsa muodostavat selvästi (geneettisesti) lahjakkaat, mutta muuten varustukseltaan puutteelliset yksilöt. Varustuksella tarkoitan tässä yhteydessä niitä ominaisuuksia, joita menestykseen taiteilijana tarvitaan. Yksi näistä varusteista on ahkeruus. Lahjakkuudella voi korvata todella paljon, mutta viime metreillä lahjakkaankin täytyy jaksaa työskennellä. Ja jos hänestä ei siihen ole, voi yhtä hyvin sanoa hyvästit menestykselle.

Muita geeneistä riippumattomia tekijöitä ovat muun muassa elinolosuhteet ja kyky kiinnostua loputtomasti oman alansa asioista. Helposti tulee epäiltyä omaa kykyään muusikkona, jos ei jaksa joka päivä innostua Schenker-analyysista tai muistaa ulkoa kaikkien pianosäveltäjien teosluetteloita. Toisaalta voidaan miettiä, missä suhteessa tässä peilaillaan muusikkona olemisen ideaaleja ja missä suhteessa todellisia hyvään muusikkouteen vaadittavia ominaisuuksia.  Valtavirrasta poikkeavia ”hyviä tapoja olla klassinen muusikko” kaivattaisiin ehkä lisää.

Vanhemman kollegani poika pelasi lapsena jääkiekkoa. Kun kerran menin katsomaan hänen otteluaan, oli helppo nähdä, kuinka sujuvasti hän liikkui kaukalossa ja kuinka paljon paremmalta hän ikätovereihinsa verrattuna vaikutti. Hän eteni pelaamaan vuotta vanhempien poikien seurassa ja valmentaja kehui kovasti pojan lahjakkuutta. Eräänä päivänä kuitenkin poika tuli itkien kotiin ja ilmoitti haluavansa lopettaa jääkiekonpeluun. Hän pelkäsi vammautuvansa vakavasti, jos jatkaisi pelaamista. Ja niinhän siinä kävi, että tämä potentiaalisesti hyvinkin lahjakas kiekkoilija lopetti uransa alle viisitoistavuotiaana. Pelkkä geneettinen lahjakkuus ei riittänyt viemään poikaa huipulle.

Mitä tästä opimme? Kokonaispakettia, jota lahjakkuudeksi kutsutaan, on vaikea ulkopuolisen luotettavasti arvioida. Siksi toivoisinkin mitä suurinta armollisuutta esimerkiksi nuoria muusikonalkuja arvostellessa. Nykyään arviointi musiikkiopistoissa on muuttumassa yhä monimuotoisemmaksi ja useampia tekijöitä huomioonottavammaksi. Tätä kehitystä kannattaa tukea, sillä jakamalla nuoret soittajat lahjakkaisiin ja tumpeloihin emme edistä uusien taiteilijoiden syntyä. Annetaan vapaus: kukin kykynsä mukaan ja katsotaan sitten, mitä syntyy. Mahdollisesti (ja toivottavasti) uusi luova muusikko.

Arvio: Suursonaattien taisto

Joonas Ahoselta voi aina odottaa tuoretta otetta vanhoihin klassikoihin. Näin kävi myös illan konsertissa. Ehkä nuoruusvuosien hillitön meno on vähän tasoittunut – niin hyvässä kuin pahassakin.  Luonnonlapsimaisuus väistyy ja tilalle astuu henkistyneempi taiteilija.

Chopinin b-mollisonaatin Ahonen aloitti eloisan energisesti. Virtuoottista pianonkäsittelyä oli ilo kuunnella. Hitaissa suvantokohdissa ajankäyttö oli viipyilevää jopa riskirajoille saakka. Suuret nousut olivat komeita ja sointi rouhea.

Toisen osan rytmiikka viehätti. On makuasia, pitääkö Ahosen loihtimista hauraista pianissimo-soinneista. Näkemys on kuitenkin omanlaisensa ja sinänsä kunnioitettava.

Omaksi kappaleekseen sävelletty Surumarssi sen sijaan säväytti. Tunnelma oli käsinkosketeltavan hämyinen ja haikea. Usein onnistuneet esitykset tästä osasta ovat syvän tuskaisia. Ahosen kaunosieluisen surun tulkinta oli koskettava tavalla, jota harvoin kuulee.  Teoksen päätti hengästyttävän aaltoileva neljäs osa, jonka väripyörteet Ahonen toi esille poikkeuksellisen upeasti.

Toinen illan sonaateista oli Charles Ivesin Concord-sonaattina paremmin tunnettu 45-minuuttinen sikermä. Kuten Ahonen ohjelmatekstissä huomauttaa, Ives sanoo kutsuneensa näitä neljää kappaletta sonaatiksi paremman nimen puutteessa.  Yhteneväisyyksiäkin osien väliltä silti löytyy, kuten kaikissa osissa esiintyvä Beethovenin 5. sinfonian avausteema variantteineen.

Tämän modernin musiikin alkuaikojen merkkiteoksen Ahonen nivoi yhteen kunnioitettavalla ammattimaisuudella. Hyvästä meiningistä saatiin nauttia erityisesti toisen osan puupalikalla toteutettujen klustereiden improvisatorisessa maailmassa. Sitä seuraava ragtime olikin jo täyttä irroittelua. Hiljaisissa kohdissa Ahonen loi kirkkaita kuutamosointeja.

Sonaatin aikana Ahosen soittoa täydentämään liittyivät  hetkeksi Erkki Palolan alttoviulu ja Hanna Kinnusen huilu. Nämä ensimmäisen ja viimeisen osan vapaaehtoiset osiot avarsivat kuulokokemusta  entisestään. Encorena kuultiin yksi Schumannin Neljästä marssista opus 76, josta marssia sai hiukan etsiä, mutta Schumannista ei ollut puutetta – kaikki tämä menköön itse sävellyksen piikkiin.

Ahonen tunnetaan tyylirajoja rikkovana pianistina. Viimeisimmän perusteella tuntuu, että hän on vielä toistaiseksi enemmän kotonaan uudemman musiikin parissa. Toisaalta voi pohtia, missä määrin tämä tunne perustuu mieliin jämähtäneelle ainoalle oikealle tavalle  soittaa romantiikan ajan musiikkia.  Uusien näkökulmien esiintuominen on mitä kannatettavinta toimintaa. Ja kun se tapahtuu hyvän maun puitteissa, ei yleisöllä pitäisi olla valitettavaa. Toivottavasti Ahonen siis jatkaa tutkimusretkiään myös harvinaisemman ohjelmiston ja genrerajoja ylittävän musiikin parissa.