Helsingin Kamarikuoro esitti Kansallisoopperan kuivakkaassa Alminsalissa monipuolisen konsertin, jonka ehdottomana kruununa loisti kanadalaisen Claude Vivierin (1948–1983) 45-minuuttinen suurteos Journal. Konsertin avanneen Tomás Luis de Victorian (1548–1611) messun yhdistäminen 1900-luvun moderniin ilmaisuun osoittautui mielenkiintoiseksi ja toimivaksi ratkaisuksi. Kahden hyvin erilaisen tyylin asettaminen rinnakkain avaa uusia näkökulmia niin uuteen kuin vanhaan sekä houkuttelee vertaamaan niitä toisiinsa.
Kun uskonpuhdistuksen pelästyttämä katolinen kirkko sai Trenton kirkolliskokouksessa vuonna 1563 viimein lähes parikymmenvuotisen urakkansa päätökseen, se pyrki myös puhdistamaan katolisen kirkkomusiikin maallisista ja vastauskonpuhdistukselle vieraista elementeistä. Samalla se löysi musiikin epäviralliseksi pyhimykseksi Giovanni Pierluigi da Palestrinan (1526–1594), jonka sulavalinjaisessa ja konsonoivassa hengellisessä kuoromusiikissa sittemmin nähtiin myöhäisrenessanssin kukoistuksen saavuttaneen huippunsa.
Vaikka Palestrinan motiivit olivat ilmeisen itsekkäät, hän oli myös taitava säveltäjä. Renessanssin vokaalipolyfonian eli moniäänisen laulumusiikin esteettinen kauneus perustuu vuosisatojen aikana hioutuneeseen sävellystekniikkaan. Siinä melodinen ja äänenkuljetuksellinen sujuvuus, kontrapunkti, saavutetaan mahdollisimman ”laulullisin” keinoin. Toisin sanoen eri äänten välisen vuoropuhelun ja vuorovaikutuksen perustana ovat luontevat ja ilmeikkäät stemmat eli yksittäiset äänet: oikeaoppinen on samalla helposti laulettavaa.
Palestrina on kuitenkin vain yksi myöhäisrenessanssin mestareista, eikä ehkä edes musiikillisesti kiinnostavin. Yksi hänen menestyneimmistä aikalaisistaan oli espanjalainen, Roomasta oppinsa ammentanut Tomás Luis de Victoria. Vastauskonpuhdistuksen ideologialle uskollisen Victorian mukaan musiikin tuli ylistää Jumalaa ja innostaa kirkkokansaa. Ajalleen tyypilliseen tapaan hän käytti messuissaan, kuten nyt kuullussa O Quam gloriosumissa jo olemassa olevaa materiaalia mikä toi sinänsä hartaaseen messumusiikkiin uusia tasoja ja huumoriakin. Victoria siis parodioi joko omia sävellyksiään (tässä tapauksessa samannimistä motettiaan), mutta joskus myös maallisia, aikalaiskuulijoille tuttuja lauluja.
Parodiamessun idea oli oiva linkki Helsingin Kamarikuoron illan muuhun ohjelmaan. Erityisesti konsertin toisella puoliskolla kuultu, värikkäästi eläneen ja kuolleen Claude Vivierin Journal teki syvän vaikutuksen koko musiikinhistorian voimalla ja kuitenkin aivan omilla ehdoillaan. Neljään osaan jakautunut teos käy läpi sielun koko maanpäällisen vaelluksen Lapsuudesta (L’enfance) Rakkauden (L’amour) kautta Kuolemaan (La mort) ja Kuoleman jälkeiseen (Aprés la mort). Kuorolle, neljälle solistille ja lyömäsoittimille kirjoitettu teos on epäilemättä vaikea, mutta soi Helsingin Kamarikuoron ja Nils Schweckendiekin tulkitsemana vahvasti ja värikkäästi.
Osa upeasta soinnista saavutetaan jo Victorian tuntemin keinoin: teoksen tekstuureista ja sointihahmoista monet rakentuvat perinteisen vokaalipolyfonian äänenkuljetus- ja kontrapunktikonventioille; toisaalta Vivierin musiikillinen kieli on yhtä kotonaan konsonansseissa kuin dissonansseissa. Efektit, kuten erilaiset suhahdukset, huudahdukset, taputukset, puhelaulu sekä suun tilaa muuttamalla tehdyt yläsävel- ja äänenväriglissandot (-liu’ut) ovat täydellisesti balanssissa muun ilmaisun ja tekstin kanssa, mikä osoittaa säveltäjältään ihailtavaa kuoroinstrumentin hallintaa.
Säveltäjän itsensä pääasiassa kirjoittama teksti lainaa myös Lewis Carrolin teosta Jabberwocky (jatko-osa Liisalle Ihmemaassa), josta säveltäjä kaivaa lapsuuden hassua huumoria hikkoineen päivineen. Vaikka Vivierin ratkaisut voivat välillä vaikuttaa itsestäänselvyyksiltä (Kuolema alkaa matalien miesäänten mörinällä), tunnistettavien musiikillisten hahmojen, runsaan tajunnanvirtamaisen tekstin ja monikerroksisen sointimaailman yhteispelissä syntyy lapsuusmuistojen kaltainen moniulotteinen kokemus. Kuolema oli Vivierille ilmeisen ekstaattinen ja kiehtova aihe, mysteeri, joka on läsnä elämässämme.
Vivier usein kutoo kuoron tekstuureilla äänimaailman, jonka päälle mikrofonein kevyesti vahvistetut solistit tuovat teoksen tekstin – milloin laulun, milloin puhelaulun tai muin keinoin. Vivier siis luo itse akustiikan Alminsalin lähes kaiuttomaan teatteritilaan. Silkan soinnin kannalta huomattavasti haastavamman tehtävän edessä Helsingin Kamarikuoro olikin ensimmäisen puoliskon teoksissa.
Runsaskaikuiseen kirkkoakustiikkaan sävelletty Victorian messu soi Alminsalissa kuin äänieristetyssä laboratoriossa: urheat laulajat pyrkivät pitämään laulutekniikkaansa kasassa vailla pienintäkään akustista tukea. Ihailla täytyy oopperalaulajia, jotka onnistuvat kuulostamaan hyviltä tässä Kansallisoopperan pienessä salissa (heillä on toki yleensä tukenaan orkesteri).
Lähes yhtä paljon tilan kaiuttomuudesta kärsi Kaija Saariahon Écho! kahdeksalle laulajalle ja elektroniikalle vuodelta 2007. Säveltäjä kirjoittaa ohjelmalehtisessä: ”Kahdeksan laulajan luomaa musiikillista tekstuuria laajentavat [elektroniset] kaiut, viiveet ja resonoivat filtterit”. Luulisi, että tämänkaltainen ihmisäänen käsittely sopisi myös kaiuttomaan tilaan, mutta jostain syystä en vakuuttunut. Luonnollisen ja keinotekoisen soinnin välinen ero oli melko suuri, efektit ja ”aito” ääni eivät sekoittuneet niin kuten uskoisin säveltäjän tarkoittaneen. Kun sointi ei herää eloon, mitä jää jäljelle musiikista, joka elää soinnillaan enemmän kuin säveltaso-organisaatiollaan? Hienoimmat kokemukseni Saariahon parissa olen saanut, kun olen päässyt musiikin soivan pinnan sisäpuolelle, soinnin ja tekstin syliin maistelemaan sen kuulasta ja väräjävää ilmaisua. Nyt lopputulos oli ohut, jopa sihisevän digitaalinen. Vaikutelman täydensivät muuten mustassa salissa laulajien jaloissa pyörivät valkoiset jatkojohdot.
Kuorokonsertti Alminsalissa on musiikillinen kompromissi, jota en ymmärrä. Saariahon kohdalla tilannetta olisi saattanut auttaa elektronisesti lisätty yleiskaiku (jos sellaista jo oli, niin ei ollut tarpeeksi). Kuoroinstrumentti vaatii salin tai tilan siinä missä viulu kaikukopan: sen ollessa puutteellinen soitin kärsii kohtuuttomasti. Tällä kertaa ei edes yleisö ollut löytänyt Alminsaliin, joten pohdittavaa tilan käyttökelpoisuudesta jäi.
Helsingin Kamarikuoron konsertti oli sisällöltään ja esittäjiensä puolesta varmasti yksi Juhlaviikkojen huippukohtia ja vahva näyttö HKK:n nykykunnosta. Vakuuttavan ja luotettavan johtajansa Nils Schweckendiekin komennossa ja kuoron keskuudesta nousevien erinomaisten, persoonallistenkin solistiensa ansiosta sen konsertit ovat sykähdyttäviä elämyksiä. Vaikka kuoron slogan ”Halua sointia” jäi tällä kertaa puolitiehen, Vivierin Journalin upea tulkinta kohotti ainakin oman mieleni arkikokemusten tuolle puolen.
Siirtyminen uuteen ympäristöön on usein hyvin virkistävää: Neljän New Yorkissa vietetyn viikon jälkeen on aika maistella tähän astisia vaikutelmia. Tapauksina on kaksi mennäviikkoista tilaisuutta, Karita Mattilan tähdittämä Jevgeni Onegin Metropolitan Operassa ja New York Philharmonicin Mendelssohn-konsertti, jossa Jorma Silvastin esiintymisen lisäksi kuultiin Anne-Sophie Mutteria Mendelssohnin viulukonserton solistina.