Author Archives: Ville Komppa

Pariisin lyyrisessä teatterissa vuonna 1859 (Théâtre Lyrique) kantaesitetty Faust nosti säveltäjänsä Charles Gounod’n (1818–1893) kertaheitolla maineeseen ja päivän puheenaiheeksi. Suosion saattelemana Gounod muokkasi teostaan Grand Opéraan sopivaksi, korvasi alkuperäiset puhutut vuorosanat resitatiivilla ja tiivisti teoksestaan ehjän, loisteliaan suurteoksen. Näin Gounod nousi Faustillaan 1860-luvulla ranskankielisen oopperan suurimpien nimien joukkoon.

Saksalaisille Gounod’n Faust oli pitkään pikemminkin Margareta; se ei keskity Goethen alkuperäisteoksen tapaan ihmisen olemassaolon arvoituksiin, ei faustiseen pyrkimykseen saavuttaa ihmiselle mahdoton äärettömyys. Se alkaa kuin romanttinen komedia – ehkäpä alkuperäisen esityspaikkansa vuoksi – ja päättyy hyvän ja pahan taisteluun, draamaan, jossa puhdassydäminen Margareta pelastuu korkeimman päätöksellä. Gounod oli paitsi ranskalainen, myös hartaan uskonnollinen ihminen.

Gounod’n tunnelmaltaan kaksijakoinen draama-komedia (tai ehkä pikemminkin komedia-draama) asettaa tekijöilleen haasteita, ja uuden produktion ensi-ilta on aina jännittävä kokemus. Toisin kuin vaikkapa juuri ohjelmistosta poistuneesta osto-Rusalkasta, Kansallisoopperan Faustista onneksi paistaa tekijöidensä usko ja into produktioon. Se onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä uskollinen alkuperäisteokselle, että kiinnostava suomalaisyleisölle, ja sille uskaltaa povata menestystä.

Ohjaaja Jussi Tapola, lavastaja Mark Väisänen ja puvustaja Timo Alhanen ovat keitelleet kokoon tavallaan aika hämmentävän sopan: 1800-luvun romanttinen pukudraama on sijoitettu Petäjäveden vanhaan hirsikirkkoon. Lopputulos on varsinkin oopperan ensimmäisellä, kepeämmällä puoliskolla kesäteatterimainen: 1700-luvun lopun puvustus lievästi itämaisine mauseineen istuisi vielä Turun linnaan, mutta että hirsitupaan? Toiseksi näyttämöllä on turhan paljon sählinkiä ja liikettä, eikä ilmaisu tunnu kokonaisuudessaan kovin tehokkaalta.

Ratkaisu tuntuu kuitenkin sitä luontevammalta, mitä pidemmälle ensimmäinen puolisko etenee. Ennen kaikkea syynä ovat loistavat solistit ja kapellimestari Kari Tikan intohimoiseen romanttiseen ilmaisuun piiskaamaa orkesteri ja kuoro. Ensimmäisessä ensi-iltamiehityksessä tärkeimmät roolit ovat menneet vierailijoille, joista kaikki tekevät ensivierailunsa Kansallisoopperaan. Pääparina on kaksi suhteellisen nuorta laulajaa, joista kumpikin ihastuttaa niin näyttämöllisesti kuin laulullisesti. Tsekkiläinen Pavel ?ernoch ei ehkä ihan vakuuta vanhana Faustina, mutta nuorena sankarina hänessä on sitäkin enemmän loistoa. Albanialaissyntyinen Ermonela Jaho on suuri näyttämöpersoona, niin voimallisesti ja uskottavasti hän elää Margaretan nuoren ihastumisen, jätetyksi tulemisen, lapsen traagisen kuoleman ja lopullisen hengellisen pelastumisen. Sekä ?ernoch että Jaho ovat lisäksi laulajia, jotka kykenevät pehmeimpään ja kauneimpaan pianissimoon äänen silti kantaessa takariveille. Kumpikin myös omaavat äänen, jossa on lupausta dramaattisesta voimasta – Jahosta en tällä kuulemalla uskalla sanoa enempää, mutta ?ernoch ainakin leiskautti pari kertaa melkoisella voimalla.

Dramaattisen illan itseoikeutettu koomikko oli basso armenialaissyntyinen Arutjun Kotchinian, jonka Mefistofeles-paholainen oli sopivan karismaattinen ja fuskaavan kaikkivoipa. Kotchinian joutui ensi-illassa paikoin prässäämään lievästi takaista ja tummaa ääntään, mutta toisaalta hän oli kielellisesti ja laulullisesti muuten miellyttävän vivahteikas ja hurmaava. Sitä oli myös Michael Kraus, joka teki Margaretan veljen Valentinin roolin kokeneen teatterimiehen huolellisella viimeistelyllä.

Laulajakaartin täydensivät suomalaissolistit Anna-Lisa Jakobsson (Martha), Riikka Rantanen (Siebel) ja Jussi Merikanto (Wagner). Ensin mainitut ovat Kansallisoopperan omaa solistikuntaa, ja täyttivät paikkansa hienosti; erityisesti täytyy mainita Riikka Rantasen vakuuttavan poikamainen suoritus Margaretan pyyteettömänä teinirakastajana. Jussi Merikanto on puolestaan jo selvästi valmis suurelle näyttämölle ja tekee nyt läpimurtokauttaan Kansallisoopperassa peräti seitsemällä roolillaan.

Ja kuinka kävikään sen Petäjäveden vanhan hirsikirkon kanssa? Gounod muokkasi oopperaansa moneen kertaan ja sitä esitetään hieman erilaisina versiona. Kansallisoopperassa nyt esitetty versio on monella tapaa hyvin tyydyttävä: Ohjaaja Jussi Tapola vaimensi ainakin minusta kaiken kritiikin Faustin täydellisen ehjällä, jopa hurmoksellisella toisella puoliskolla. Kepeän komediallisesta otteesta kasvoikin Margaretan pelastumisesta kertova oratorio, jolle kirkkoympäristö loi jyhkeät, suuren spektaakkelioopperan puitteet. Tulkinta on täydellisesti linjassa Gounod’n musiikin kanssa, jonka hienosta tulkinnasta on erityisesti kiitettävä niin tyylin kuin hengen tavoittanutta kapellimestari Kari Tikkaa.

Faust on täynnänsä kauniita melodioita ja suuria, vaikuttavia kuorokohtauksia, ja uusi produktio on Kansallisoopperalta todellinen voimannäyttö ranskalaisen Grand Opéran vaativassa lajissa. Kuorolla on teoksessa hyvin näkyvä ja kuuluva rooli, se ei tyydy kommentoimaan vaan osallistuu draamaan monin tavoin. Kansallisoopperan kuoron koostuu hienoista laulajista, jotka pääsevät Gounod’n teoksessa todella laulamaan sydämensä pohjasta. Yhtä hienoon suoritukseen ylsi ensi-illassa orkesteri, erityismainintana hienosti soineet luonnontorvet, joiden taitajia orkesterista onneksemme löytyy. Onnittelut historiallisesti tärkeän, musiikillisesti täysipainoisen oopperan komeasta produktiosta!

PS. Tätä arviota viimeistellessäni huomaan, että Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on astunut nettiajan hermolle ja julkaissut Faustin arvion vain pari tuntia ensi-illan päättymisen jälkeen. Hannu-Ilari Lampilan näkemys heti tuoreeltaan löytyy siis täältä.

Espoon kaupunki on tehnyt todellisen kulttuuriteon hankkiessaan Leppävaaran Sellosaliin aidon Clementi-pianon vuodelta 1828. Englantilainen soitin on kunnostettu konserttikäyttöön ja on Suomessa ainoa laatuaan. 1800-luvun alkupuoli oli pianonrakennuksen kannalta hyvin kiinnostavaa aikaa: kaikissa vähänkään suuremmissa kaupungeissa oli useita pieniä pianoverstaita ja jokaisella oli omat tyylinsä ja sointinsa. Nykyisen Steinway-normin sijaan säveltäjillä ja pianisteilla oli käytettävissään aivan erilaisista lähtökohdista rakennettuja instrumentteja, jotka asettuivat tyyliltään karkeasti ottaen kahden eri päälinjan, wieniläisen ja englantilaisen väliin.

Nykyiset klassiset konserttiohjelmamme koostuvat paljolti saksalaisten ja wieniläisten säveltäjien teoksista, minkä vuoksi vanhan malliset pianot ovat Suomessa olleet lähinnä wieniläistyylisiä. Ne eroavat englantilaisista kuivemmalla ja hopeaisemmalla soinnillaan; englantilaistyylisissä on pyöreämpi ja voimakkaampi sointi. Clementi-piano onkin tyyliltään selvästi nykyisten Steinway-pianojen esikuva. Se on myös soitin, jollaisilla 1800-luvun alun nuoret  pianovirtuoosit, kuten Liszt tai Chopin ovat aikanaan soittaneet.

Kiitos Espoon kaupungin, Tuija Hakkila sai miellyttäväksi tehtäväkseen etsiä Sellosaliin sopivan, vanhan soittimen. Alunperin ranskalaisia Pleyel- ja Erard-pianoja etsiskellyt Hakkila löysi  hollantilaisen soitinrestauroijan Edwin Beunkin pajasta pari vuotta sitten entisöidyn Clementin, jonka kohdalla kaikki tuntui natsaavan. Soitin edustaa sekä puurunkoisten, nykypianoa selvästi hiljaisempien ”fortepianojen” kulta-aikaa, että sopii dynaamiselta skaalaltaan ja soinniltaan varhaisromanttiseen, briljanttiin pianotekstuuriin.

Hakkila oli laatinut konsertin ohjelman Muzio Clementin (1752–1832) henkilöhahmon ympärille: pianisti-säveltäjä-liikemiehen tuttavapiirin kuuluvista säveltäjistä kuultiin Mozartia, Haydnia, Beethovenia, Schubertia sekä irlantilaissyntyistä John Fieldiä, Chopinin esikuvaa – ja luonnollisesti Clementiä itseään. Ohjelma vaikutti ennakoon sekavahkolta: oli perä perään sooloa, kamarimusiikkia, liediä, jopa Clementin sovitus Mozartin kuulusta g-mollisinfoniasta ympäri ohjelmaa siroteltuna. Tämä oli kuitenkin ajan tapa, ja erityyppisten teosten vuorottelu toimi hämmästyttävän hyvin, ennen kaikkea upeiden esitysten ansiosta.

Clementin oma h-mollisonaatti vuodelta 1802 vakuutti säveltäjänsä täyspätöisyydestä. Kyseessä on aivan liian vähän soitettu säveltäjä, mistä saanee kiittää perintäistä saksalaiskeskistä klassismikäsitystä. Hakkilan tulkinnassa tuntui intiimi suhde soittimeen, mikä ei pianistien kohdalla suinkaan ole itsestäänselvyys. Hakkila oli kutsunut konserttiin toiseksi pianistiksi Ilmo Rannan, jonka lämmin tulkinta Fieldin Notturnosta valotti Clementi-pianon romanttisempaa puolta. Oli hämmästyttävää huomata, miten eri tavalla soitin soi soittajan ja teosten vaihtuessa. Hakkila ja Ranta soittivat yhdessä Schubertin nelikätisen As-duuri-muunnelmasarjan, jossa erityisesti vaikutuin soittimen moniulotteisuudesta. Clementi-pianon sointi vaihtelee äänenvoimakkuudesta ja rekisteristä riippuen hyvinkin paljon, mikä mahdollistaa hyvin värikkään otteen klassisromanttiseen ohjelmistoon.

Ohjelmassa oli myös Haydnin ja Beethoven lauluja, ja Hakkilan sekä mainion baritonin Petteri Salomaan esityksissä oli helppoutta ja eloisuutta. Kiitos hienovaraisen soittimen Salomaa sai herkutella sävyillä ja tekstillä; balanssi oli luonnollinen. Haydnin englantilaiset ja Beethovenin skottilaiset laulut olivat minulle lisäksi uusia tuttavuuksia ja valaisivat miellyttävästi näiden mannerimaisten mestarien suhdetta brittiläiseen kansanmusiikkiin. Ja lopulta: harvoin olen nauttinut Mozartin mestarillisesta g-mollisinfoniasta niin paljon kuin nyt, Hakkilan, Mikael Helasvuon, Antti Tikkasen ja Markku Luolajan-Mikkolan tuoreena, kamarimusiikillisena tulkintana.

Ennen vihkiäiskonserttia Hakkila esitteli soitinta sekä konsertin ohjelmaa. Soittimesta hyvin innostunut pianisti luonnehti löytöään hienoksi, värikkääksi, lämminääniseksi, sekä hyvin inspiroivaksi, mutta huomautti myös, että pystyy parhaiten kuvailemaan soittimen ääntä soittamalla. En voi sitä itse enää paremmin sanoa: Sellosalin Clementi-pianoa kannattaa käydä kuuntelemassa jatkossakin!

Richard Strauss (1864–1949) päättää oopperatuotantonsa viimeisen suurteoksen Capriccion pohdiskelemalla, kumpi onkaan oopperassa tärkeämpää, sanat vai sävel. Runoilija Olivierin ja säveltäjä Flamandin hakkailema leskikreivitär Madeleine tuskailee valintansa kanssa vain niin kauan kunnes hovimestari tulee kertomaan päivällisen olevan katettu. Persoonalleen uskollisesti tämä yhtenä aikana modernistien ihailusta, toisena pilkasta nauttinut säveltäjä viheltää siis pelin poikki. Kuusikymmenvuotisen sävellysuransa ehtoopuolella Strauss tekee saman kuin Verdi viimeisessään, Falstaffissa; kummatkin asettavat vatsan nautinnot rakkauden ja taiteen edelle.

Vuonna 1941 valmistunut ooppera elää vahvasti Straussin omimmassa, 1800-luvun lopun myöhäisromanttisessa ilmaisussa ja on siis auttamattoman vanhanaikainen. Straussille kysymys ei kuitenkaan ollut musiikillisesta kompromissista, sillä hän oli jo vuosikymmeniä aikaisemmin hylännyt vallankumouksellisuuden ja keskittynyt musiikintekoon. Kohun modernistien piirissä aiheuttaneiden Salomen ja Elektran jälkeen pian syntyneet, sävelkieleltään ”helpot” oopperat Ruusuritari ja Ariadne Naksoksella ovat tästä parhaana osoituksena.

Capriccion eräs erikoisuus on, että alkusoiton virkaa hoitaa jousisekstetto, joka johdattelee kuulijan tarinan salonkimiljööhön. On suorastaan sääli, että Strauss on kirjoittanut niin vähän kamarimusiikkia, sillä Radion sinfoniaorkesterin soolosoittajien esittämänä sekstetto vakuutti etevyydessään. En ole tottunut pitämään RSO:ta saksalaisen myöhäisromantiikan omimpana tulkkina. Seksteton jälkeen täyteen kokoonsa kasvaneena, Okko Kamun johtamana, se kuitenkin fraseerasi ja väritti Straussin fantastista sävelkudosta kuin parhaimmat saksalaisorkesterit. Kamu pyrkii rytmisten epäyhtenäisyyksien riskilläkin jatkuvasti antamaan musiikilliselle liikkeelle suuntaa. Tässä hän on erilainen kapellimestari kuin monet nuoremmat suomalaiskollegansa, jotka korostavat mahdollisimman yhtenäistä ja teknisesti puhdasta soittoa.

Keskiviikkoillan konsertin suurin persoona oli kuitenkin Soile Isokoski. Saimme kuulla Capriccion loppukohtauksen, kreivitär Madeleinen suuren rakkauden polttaman aarian sekä kaksi ansaittua ylimääräistä samalta säveltäjältä. Isokosken täyteläinen, ihaniin pianissimoihin kykenevä ääni on helmi sopraanojen joukossa. Hän on myös suuri tulkitsija, joka pystyy nauttimaan Straussin vaikeasta mutta upeasti kirjoitetusta vokaalilinjasta. Myös saksan kieli on Isokoskelle musiikillisen ilmaisun väline, mikä ei ole suinkaan itsestäänselvyys.

Konsertin jälkipuolisko oli siis varsin yhtenäinen, taiteellisesti täysipainoinen kokemus, kiitos niin esittäjiensä kuin Richard Straussin musiikin. Alkupuolesta oli vaikeampi saada samanlaista otetta, mielenkiintoisesta ohjelmistosuunnittelusta huolimatta.

Ensimmäisen puoliskon avasi Väinö Raition (1891–1945) Fantasia estatica vuodelta 1921. Raitio oli kosmopoliitti, joka opiskeli Venäjällä ja matkusteli Saksassa ja Ranskassa; hänen musiikkinsa viliseekin vaikutteita Skrjabinilta, Stravinskilta ja monelta muulta. Fantasia estatica on Raitiota moderneimmillaan, sillä 1930-luvun tuotannossaan hän kääntyi monien muiden suomalaisten säveltäjäkollegojensa tapaan konservatiivisempaan suuntaan.

Raitio oli Suomen oloissa aikanaan harvinaisen lahjakas ja taitava modernisti sekä etenkin orkesterinkäytössään maailmanluokkaa. Hän on kuitenkin jäänyt muiden aikalaistensa, kuten vaikkapa Aarre Merikannon tai Uuno Klamin varjoon. Yksi syy saattaa piillä siinä, että Raition musiikilliset ideat eivät vakuuta persoonallisuudellaan. Varsinkin alkupuoliskon päättänyt baletti Vesipatsas vuodelta 1930 jätti huvittuneen olon: banaali jatsitango katkeaa kuin humalaisen humppamuusikon ajatus. Tosin teoksen partituuri on hukkunut ja se on koottu uudestaan Kansallisoopperan arkistoihin jääneistä stemmoista, joten kuka tietää vaikka loppu olisi alunperin ollut erilainen.

Raition teosten välissä kuultiin kantaesityksenä Olli Virtaperkon (s. 1973) viime talvena valmistunut Kuru. Lapin luonnosta innoituksensa saanut kymmenminuuttinen haastoi onnistuneesti Väinö Raition teokset orkestroinnillaan, jossa riitti postmoderneja oivalluksia viime vuosisadan alun modernismista vuosituhannen vaihteen etnovaikutteisiin.

Virtaperko kirjoittaa käsiohjelmassaan, että hän on kohottanut ”äänen väriin ja sointiin liittyvät kysymykset tasaveroisiksi osatekijöiksi perinteisten satsillisten kysymysten rinnalle”. Varmasti onkin niin, että taitavan orkestroinnin yksi reunaehto on orkesterivärien ja -tekstuurien nostaminen harmonian ja kontrapunktin rinnalle säveltäjän työkalupakissa. Tämä tuo säveltäjälle kuitenkin myös haasteita, sillä teoksen draamallisen kokonaiskaarroksen hallitseminen vaatii tällöin harmonian, eleiden ja orkestroinnin välisen vuorovaikutuksen läpikotaista tuntemista. Vaikka en tällä kuuntelukerralla kokenutkaan Virtaperkon teoksen useiden huippukohtien kokonaisdramaturgiaa, vaikutuin kuitenkin hänen musikanttisen sujuvasta sävelten ja värien maailmastaan. Parhaimmillaan Kuru oli läpikuultavissa, jännittävästi soivissa värijaksoissaan, joita olisi kuunnellut mieluusti pidempäänkin.