Amfion pro musica classica

Author Archives: Auli Särkiö

Kuhmo maailman parhaiden festivaalien joukkoon

Festspiele-lehti on jälleen listannut Kuhmon Kamarimusiikin maailman huippufestivaalien joukkoon. Kuhmo on kaikkien festivaalien sarjassa sijalla 14. Parhaiksi lehti arvioi Salzburgin, Bayreuthin ja Bregenzin. Taakseen Kuhmo jätti muiden muassa Maggio musicalen. Kuhmon Kamarimusiikki oli lehden parhaiden festivaalien listalla nyt kolmannen kerran.

Kuhmon lisäksi Suomesta listoille pääsi vain Savonlinnan oopperajuhlat, jota Festspiele piti linnajuhlien sarjassa toiseksi parhaana heti Glyndebournen jälkeen. Itävaltalainen festivaaleihin erikoistunut Festspiele-lehti julkaisi listan tämän vuoden ensimmäisessä numerossa.

Lehden mukaan maailman parhaiden festivaalien lista oli seuraava: 1. Salzburg, 2. Bayreuth, 3. Bregenz, 4. Wexford, 5. Aix-en-Provence, 6. Luzern, 7. Münchenin oopperajuhlat, 8. Pietarin Valkeat yöt, 9. Pesaro, 10. Styriarte, 11. Edinburgh, 12. Ravenna, 13. Zürichin oopperajuhlat, 14. Kuhmon Kamarimusiikki, 15. Maggio musicale.

Käsityötä, sydäntyötä

Pianistiystäväni sanoo, että kun on paljon keikkoja, hän ei ajattele mitään. Sitä vain tekee töitä käsillään. Ja sydämellä. Soittaminen on jotakin primitiivistä, jossa ei ajattelulle ja järkeilylle ole paljoa sijaa.

Tämän huomaa tiiviillä ja intensiivisillä musiikkileireillä, joissa ollaan liimautuneena soittimeen melkein vuorokauden ympäri. Tunnit, harjoitukset, oma raivokas treenaaminen ja virallisen ajan jälkeinen kokeellinen puuhastelu (oli kyse sitten pullo-orkesterista tai mahdottomista faksimile-nuoteista) täyttävät koko tietoisuuden. Vähäiseksi jäävissä unissakin vilisevät vaihtelevat avaimet (ainakin gambistilla), ja sydänyöllä havahtuessaan voi huomata taputtavansa vaistonvaraisesti niitä kirottuja synkooppeja. Ainoa keino omaksua ja (joten kuten) hallita ja nautiskella tästä musiikkimäärästä on jättää aivot narikkaan.

Vain ruokailujen ajaksi musikki unohtuu. Musiikkileireillä syödään hirveästi. Ruokahalu tuntuu kasvavan eläimellisiin mittoihin. Soittaminen kuluttaa energiaa kuin tosiaan juoksisi kilometrikaupalla nuottiviivastoja.

Soittaminen on lopulta äärimmäisen fyysistä: sormenpäissä kipunoi, kyynärpäässä kuumottaa uhkaava rasitusvamma, silmiä sumentaa mustien palluroiden vilinä. Ulottuvuutta tarvitaan. Täytyy rämistellä kaksoisjuoksutusten risuaitojen ja sävellajiryteikköjen läpi ja näreet iskevät naamaan, kun polkua ei viidakkoon synny parilla treenauskerralla. Hiki virtaa, kun ääniä pitää noutaa alhaalta tai hampaita kiristellen kurottaa ylhäältä. Soittaminen on myös hyvin hienovaraista: lopulta vain jollakin vaistolla käsittää, missä kulkee lumoavan ja imelän, rouhean ja iljettävän raja; tietoisesti sitä tuskin voi selittää. Ja selvää on, että huippukohdissa ei järkeä eikä tietoisuutta enää ole: soittaja liukenee musiikkiin. Harvoin kokee niin paljon spontaaneja tunteita kuin soittaessa. Ja niin laaja-alaisia, kosmisista vavistuksista mokaamisen häpeään.

Tai se mikä soittaessa liukenee, katoaa on jähmeä arkijärki tai abstraktioihin pakeneva rationaalisuus, joka on välttämätöntä mutta myös vahingollista. Narikkaan siirtyvät kulttuurin vääntämät aivot, jäljelle jää puhdas ajattelu. Soittaminen on paluuta luontoon.

Arvio: Telepatia kirkasti kaksoispotretin

Kuva: Laura Luostarinen

Valeri Gergijev ottaa mielellään Mikkelin musiikkijuhlille suurimuotoista ja tuttua musiikkia. Vuodesta 1993 omaa musiikkitapahtumaa Mikkelissä johtanut Gergijev saa Mariinski-teatterin orkesterin kanssa kuulijan elämään läpikotaisin kuultuakin musiikkia kuin ensimmäistä kertaa – mikäli Gergijevin lavean dynaaminen ja usein itsepäinen tulkintatyyli ei ala ärsyttää. Mikkelin musiikkijuhlien perjantain konserttiin oli valittu laaja kokonaisuus musiikkia neuvostoajan suursäveltäjiltä Dmitri Shostakovitshilta ja Sergei Prokofjevilta. Ilta hahmotteli säveltäjistä linjakkaat muotokuvat ytimenään molempien ensimmäiset pianokonsertot, joiden huumori kevensi yli kolmetuntiseksi venynyttä konserttia.

Toinen potretti syntyi kapellimestari Gergijevistä ja hänen ikiomasta luottopianististaan Alexander Toradzesta, joka esiintyi molempien konserttojen solistina. Yhdenmukaisiin paitoihin pukeutuneet miehet kamppailivat vetääkseen toisen aplodeihin ja jäädäkseen itse taakse. Yhteispeli musiikissa oli lähes telepaattista ja suhtautuminen musiikkiin erittäin yhtenäistä, ilman että kummankaan persoonalliset painotukset väljähtyivät. Vielä suvereenimpaa oli näkymätön ajatustenvaihto kapellimestarin ja tämän orkesterin välillä. Musiikki kohosi materiaalisista kiinnitysnaruista yhtenäisyyteen, vaivattomuuteen ja sulavuuteen, jonka veroista Suomessa ei useinkaan kuule.

On aina hämmentävää miten mariinskilaiset ongelmitta saavat kiinni Gergijevin epämääräisiltä ja idiosynkraattisilta vaikuttavista eleistä. Gergijevin liikekieli tuntuu myös muuttuvan ajan myötä yhä niukemmaksi; kenties lopussa hänen ei enää tarvitse muuta kuin katsella vankkumattomalla ammattitaidolla soittavaa orkesteriaan.

Konsertin avasi orkesterin oma valikoima Prokofjkevin Tuhkimo-baletin kohokohdista. Säveltäjä itse muokkasi baletista yhteensä kolme noin puolituntista orkesterisarjaa. Jos orkesterisarjat abstrahoivat balettisadun ilmaisua, Mariinskin orkesteri ja Gergijev halusivat kertoa tarinan mahdollisimman elävästi. Kymmenosainen kokonaisuus oli ikään kuin kooste sadusta keskiyön dramaattisiin kumahduksiin asti ja maalasi koskettavasti baletin aavemaisia, siron kieroja ja häpeämättömän romanttisia värisävyjä.

Venäläiset osoittivat vakuuttavia tarinankertojan kykyjä: kokonaisote oli hillitty ja osat soitettiin mahdollisimman attacca. Prokofjevin balettikirjotuksen virtaviivaisuus ja tilannekomiikka oli nostettu esiin upeasti karakterisoiduilla tempoilla, musiikin dynaamiseen imuun luottaen. Vähemmän merkitsevät tapahtumat oli jätetty asiallisen korostamattomaksi, mutta laajempiin osiin ladattiin vahvasti merkitystä, niin että ne kasvoivat miltei yli sadun raamien. Vastakkainasetteluilla sävytetty ja jatkuvasti kiihkeytyvä suuri valssi kohosi lähes sinfoniseksi, orgaaniseksi kokonaisuudeksi. Yleensä majesteetillisuutta korostava kaino pas de deux oli nyt kolossaalisen ekstaattinen kulminaatio. Ensiluokkaisesti soitetuille puhallinsooloille Gergijev antoi paljon tilaa.

Alexander Toradzen kosketus on jopa maagisen silkkinen ja helmenkirkas. Shostakovitshin ensimmäisessä pianokonsertossa hän kuitenkin käytti sitä sooloissaan ylikorostuneella tavalla, niin että eriskummallinen temponkäsittely ja äärimmäinen pianissimo nypläsivät musiikin miltei tunnistuskelvottomaksi abstraktiksi pitsiksi. Kaikin puolin Shostakovitshin postmoderni, vuoroin kyyninen vuoroin sulokas irvailu oli vaarassa lipua viihdyttävästä aidosti irvokkaaksi suomalaiseen korvaan ylenpalttisen liioitelluilta tuntuvissa konstrasteissa. Konsertto on lopulta rönsyävä anekdoottisikermä, joka on ahdettu täyteen hihitteleviä sitaatteja, ja se kannattanee kertoa yksinkertaisesti, turhaan ilmehtimättä.

Toisaalta maestrot tuskin halusivat kertoa juttua odotetulla tai helposti kuunneltavalla tavalla. Toradzen ja Gergijevin leikkisä ja nautiskeleva yhteistyö halusi kiemurrella yhä syvemmälle Shostakovitshin lelusokkelon mutkiin ja varjostaa sarjakuvamaisesta kerronnasta esiin epätavallisia yksityiskohtia. Kokonaisuuden kruunasi trumpetisti Timur Martynov, joka oli paitsi suvereenin notkea myös sykähdyttävän sävykäs. Tilanne oli lähestulkoon sama Prokofjevin konserton kohdalla: groteskit kontrastit eivät täysin tehneet oikeutta Prokofjevin naiiville runoudelle, mutta tulkinta oikeutti itsensä nautinnollisella helppoudellaan ja jouhevuudellaan sekä etenkin saumattomilla, kuohuvilla siirtymillään.

Shostakovitshin kuudes sinfonia liittyy olemukseltaan monin tavoin viidenteen, mutta on rakenteeltaan huomattavasti epätavallisempi. Gergijev ja mariinskilaiset piirsivät sinfoniasta yhden jatkumon: laaja hidas osa oli kuin suuri uni, josta vähitellen noustiin turruttavaan, mekaaniseen arkeen. Hitaalle avausosalle loivat hienostuneet ja erinomaisesti soitetut soolot katkeamatonta horroksenkaltaisista jännitettä, joka allgero- ja presto-osissa alkoi rullata konemaisesti, sätkynukkemaisesti, yhä kylmemmin ja karnevalistisemmin. Järjestelmä-koneen rattaiden ryskiessä massiivisissa huipuissa ei tehoissa säästelty.

Ylimääräisenä soi pieni kokonaisuus Prokofjevin suosituimmasta baletista Romeo ja Julia. Veronan hallitsija yrittää herättää vihoittelevissa suvuissa katumusta raastavin vaskidissonanssein, joilla Mariinskin orkesterin puhaltajat herkuttelivat viiltävästi. Tätä seurannut suosittu Ritaritanssi oli puhdas osoitus virtuoosisen yhtenäisestä, elimellisestä ja elävästä orkesteritaiteesta.

Mitä on kauneus?

Auli Särkiö

Olli Mustosen resitaali Mäntässä oli vaikuttava, elämyksellinen ja erityinen. Mustosen omintakeista soittoa oli luonnehdittava sellaisin sanoin kuin kulmikas, särmikäs ja metallinen. Näistä laatusanoista herää musiikissa negatiivisia mielleyhtymiä – ikään kuin soitto olisi rumaa, taidotonta ja kömpelöä. Koska nautin kuitenkin konsertista suuresti, herää kysymys, mitä on kauneus ja rumuus musiikissa – tai musiikista puhumisen kielessä.

Mustosen tyylissä on uuvuttavat ja vaikeastilähestyttävät piirteensä, mutta tässä yhteydessä ja tällä ohjelmalla olin syvästi vaikuttunut, kosketettu ja innostunut. Hänen soittonsa vavahduttavuus syntyi piirteistä, jotka ovat perinteisen ”kauniin” soiton vastakohtia. ”Kauniiksi” voisi luonnehtia soittoa, joka on pehmeää, sulavaa, hyvin soivaa, teknisesti moitteetonta, sekä myös ulospäinsuuntautunutta ja virtuoottista. Mustonen korosti sisäisyyttä, raskautta, äärimmäisyyksiä ja polttelevaa intensiteettiä. Tällainen ”vaikea” soitto välittyi nyt huumaavan sykähdyttävänä.

Tuskin moni ajatteleekaan että taiteen tehtävä on olla vain ”kaunista” ja ”helppoa.” Musiikkipuheen- ja ajattelun esteettisiä kategorioita on silti syytä laajentaa ja kiinnittää siihen huomiota. Myös ”rumuus” voi olla vaikuttavaa, puhuttelevaa, elähdyttävää. Tähän liittyy esimerkiksi teknisyyden ja tunteikkuuden, kontrollin ja antautumisen, vastakkainasettelu. Onko tärkeintä pitää kiinni lasinkirkkaasta tekniikasta, varjella ehdottoman puhdasta sointia, vai antautua musiikin tunne-energialle silläkin uhalla, että tekniikka säröilee?

Viiva on luonnollisesti veteen piirretty, ja vaatii ammattitaitoa sovittaa kontrolli ja antautuminen yhteen. Hallittu ”rumuus” voi olla avaimena väkevään tulkintaan. Ilja Gringoltsin levytys  (Göteborgin sinfonikot/Neeme Järvi, DG 2004) Prokofjevin ensimmäisestä viulukonsertosta on mittailevaa, huoliteltua tekniikan varjelemista, joka tuo mieleen taitavan mutta jäykän ja steriilin balettitanssijan. Sen sijaan Leila Josefowiczin levytys (Montrealin sinfoniaorkesteri/Charles Dutoit, Philips 1999) samasta teoksesta nostaa koko viulun olemuksen uusiin sfääreihin antamalla äänen särkyä. Hallittu rouhiminen, roiskiminen ja räiskyttely kiistämättömän taidon ja sisäistyneisyyden yhteydessä herättää koko konserton eloon.

Kaunis sointi ja kaunis soitto ei ole yksiselitteinen asia. Kauneus ei ole aukottomasti arvottava termi, joka merkitsee hyvää esitystä. Gringolts soitti kauniisti, mutta Josefowicz soitti vähemmän kauniisti ja paremmin. Kritiikin kielessä yksittäiset ja tilanteeseen sidotut laatusanat määrittävät, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Mustonen soitti Skrjabinia ”raa’asti”, mikä siinä yhteydessä oli kaunista, hyvää, elämyksellistä.

Arvio: Mustonen huumasi äärimmäisyyksillä

Kuva: J. Mitchell

5.7.2011 klo 19

Mänttä
Mäntän klubi

Olli Mustonen, piano

Schumann: Kinderszenen op. 15
Skrjabin:
6 preludia op. 13
5 preludia op. 16
Pianosonaatti nro 10 op. 70
Vers la flamme op. 72
Shtshedrin: 5 osaa teoksesta 24 preludia ja fuugaa
Martinu: Fantasia ja toccata

25/18e

Mäntän musiikkijuhlien monen vuoden odotus palkittiin, kun Olli Mustonen esiintyi tiistaina Mäntän klubin täydelle ja innostuneelle salille. 13. kertaa järjestettävän pianomusiikkifestivaalin ohjelmassa on monipuolisesti juhlavuosisäveltäjä Franz Lisztin musiikkia höystettynä muilla muotopuhtailla pianosäveltäjillä. Tässä yhteydessä Mustosen resitaaliohjelma oli monin tavoin poikkeava: sen skaala ulottui Schumannista Shtshedriniin ja vyörytti mielikuvituksellisia ja vaihtelevia näkyjä.

Sopivana alkusoittona mielikuvitusteemalle toimi Robert Schumannin miniatyyrisarja Kinderszenen, Lapsikuvia. Lyhyissä lapsen maailman väläyksissä vitaaliset, konkreettiset, lasten leikkejä kuvaavat osat vaihtelevat sisäisten, haaveilevien ja sadunomaisten osien kanssa. Näin Schumannia leimaava dualismi, villi elämänkiihko ja nostalginen sisäisyys, Florestan ja Eusebius, ovat läsnä jo tässä pikkuteoksessa.

Mustonen oli parhaimillaan juuri florestaniaanisissa hippaleikeissä, joissa ohikiitävän hetken väkevyys ja verevyys ilmenivät energisesti muotoillussa liikkeessä. Kosketuksen suoraviivaisuus vältteli kiiltokuvamaisuutta ja tavoitteli lapsen yksinkertaista kokemusta, mutta etenkin haaveksivissa osissa hallitsi pikemminkin muistelevan aikuisen verraten sisäänpäinkääntynyt katse kuin lapsen välitön elämys.

Kansaivälisiin kärkipianisteihimme kuuluvalla Olli Mustosella on täysin omanlaisensa sointimaailma ja tulkintaikkuna. Kosketus on kova, attakki tulee korkealta ja elää kuin veitsen terällä. Fraseeurasta hallitsee kulmikkuus ja särmikkyys, ja kokonaistulkintaa luonnehtii äärikokemusten, hetken pakahduttavan intensiteetin hakeminen. Tuloksena on usein vaikeasti lähestyttävä mutta vavahduttava kuunteluelämys. Huolellisesti valittu ohjelmisto tarjosi suorastaan päätähuimaavia, pysähdyttävästi totutusta poikkeavia tulkintoja, jotka vangitsivat huomion täydellisesti. Helpolla Mustonen ei silti kuulijaansa päästä. Teokset avautuivat hurjissa väreissä, jopa groteskeina omassa äärimmäisyydessään.

Konsertin punnitun ytimen muodosti vaikuttava Skrjabin-paketti sekä siihen kontrastoituva valikoima Rodion Shtshedrinin preludeista ja fuugista. Mustonen eteni Skrjabinin Chopin-henkisistä varhaisista preludeista op. 13 tonaliteetin rajoja kokeileviin preludeihin op. 16, ja huipensi osion pianosonaattiin nro 10 ja myöhäiseen sävelrunoon Vers la flamme, Liekkiä kohti. Konsertti tematisoi fantasioivia sävellysmuotoja, ja preludi hahmottui ehdottomasti sellaisena. Peräkkäin esitettävät preludit – kuten Chopinin, Debussyn – ovat pienoismaailmoita, avaavat uuden (mieli)kuvaston, joka voidaan joko jättää ilmaan tai tarjota pohjaksi toiselle kappaleelle, kuten fuugalle. Skrjabinin lyhyissä, runollisissa preludikuvissa korostui liike, jota Mustonen käsitteli sähköisesti. Kalskahtavat aksentit, raskas tunnesävy ja äärimmäisyyksiä hakevat karakterisoinnit toivat preludit kenties totuttua lähemmäs Skrjabinin myöhäistuotantoa.

Mustosen tulkinta 10. sonaatista (1913) oli kuitenkin niin tavallisuudesta poikkeava, että siihen verrattuna preludit olivat virtaavia ja kevyitä. Skrjabin itse nimitti ryöppyäviä valo- ja väripurkauksia suihkuttavaa sonaattia ”hyönteisten sonaatiksi.” Mustosen hyönteiset olivat suorastaan vaarallisia, myrkyllisiä. Tulkinta kaihtoi kaikkea pehmeyttä, sulavuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta. Tremoloiden, sointuvyöryjen ja väripisaroiden kolmiuloitteisena kurotteleva kosminen maisema korosti hetken kokemuksen riipivyyttä ja lähes tuskaisella tavalla jatkuvasti huipussa pysyvää intensiteettiä, mikä myös jonkin verran hämärsi teoksen rakennetta. Legatoa välttelevä kosketus, liikkeen rosoinen lepattavuus ja salin kumisevan akustiikan voimistama jylisevyys takasivat aivan uudenlaisen Skrjabinin, joka eteerisyyden ja tuoksuvaisuuden sijaan oli lihaisa, tummanpuhuva ja huumaavan särmikäs.
Raaka intensiteetti ja repivä energia jatkuivat Vers la flamme -runoelmassa (1914). Yleensä eksoottisen prometeushenkisenä, orgaanisena maalauksena hahmottuva kappale muovautui Mustosen käsissä roihuavaksi ja vaikuttavaksi kuvaukseksi modernismin kauhistavista synnytystuskista.

Mustonen ei tinkinyt äärimmäistä intensiteettiä etsivästä asenteestaan, mutta nollasi Skrjabinin huumaannuttavan tunnelman vakuuttavasti valikoimaan Shtshedrinin preludeista ja fuugista (1964-70). Bach ja Shostakovitsh kokoelmineen kuultavat läpi hallituissa harmaasävyissä kulkevissa muototutkielmissa. Mustosen soitossa oli nyt pyöreämpi, puhtaampi ote. Äärimmäisen sisäinen sävy ja tarkasti, vahvasti muotoillut kontrastit ja rakenteet tekivät väläyksenomaisista preludeista ja mietiskelevistä fuugista erittäin syvällisiä ja puhuttelevia.

Sisäisyys ja intensiteetti oli läsnä myös Bohuslav Martinun kiehtovassa, eriskummallisessa pienoteoksessa Fantasia ja toccata (1940). Mielikuvituksellisen rönsyilevässä, unenkaltaisessa fantasiassa tuttu ja outo kerrostuivat eikä mikään aihe toistunut. Virtuoottinen toccata jylisi kuin inhimillistetty mekaaninen laite. Mustonen soitti nyt enemmän ulospäin, syleilevämmällä ja lämpimämmällä soinnilla sekä karakterisoi laveammin ja pyöreämmin. Ohjelmallaan Mustonen osoitti kiistämätöntä näkemyksellisyyttä ja taitoa. Soiton riskinä on selvästi erityylisten kappaleiden asettaminen aina samankaltaisen tulkinta-asenteen sisään. Tässä resitaalissa Mustonen silti osoitti, miten monitasoisesti ja luovasti hän kykenee tuomaan esiin väkeviä äärikokemuksia vaihtelevissa teoksissa niiden omilla ehdoilla.


http://www.mantanmusiikkijuhlat.fi/