Amfion pro musica classica

Author Archives: Auli Särkiö

Hengitystä

Auli Särkiö

Nyt on mahdollisuus kuulla kaksi kertaa kuussa korkeatasoista nykymusiikkia, kun Helsingissä aloittaa kaksi yksinomaan uusimmalle musiikille omistettua konserttisarjaa: KLANG Musiikkitalossa ja Tulkinnanvaraista-sarja G18-salissa. KLANG keskittyy vuoden 2000 jälkeen sävellettyyn musiikkiin. Esiintyjinä kuullaan Avanti!a, defunensembleä, Helsingin kamarikuoroa, Zagrosta ja Uusinta-kamariyhtyettä. Mukana ovat myös Suomen Solistiyhdistys ja Sibelius-Akatemian sävellyksen ja musiikinteorian aineryhmä. Konsertit ovat yleensä kuukauden ensimmäisenä maanantaina, suurin osa Camerata-salissa, ja ne kaikki myös radioidaan.

Tulkinnanvaraista on Uteliaat muusikot ry:n konserttisarja, jonka tarkoituksena on esitellä monipuolisesti ja luovasti uusinta kokeellista musiikkia sekä musiikin ilmaisumahdollisuuksia ylipäätään. Kerran kuussa järjestettävissä konserteissa kuullan aina kahta esiintyjää tai yhtyettä. Konserttisarjan avaavat kahden viikon päästä maanantaina 10.10 saksofoni-trumpettiduo Streifenjunko Norjasta sekä äänirunoilija Jaap Blonk Hollannista.

Konserttisarjat tarjoavat yleisölle erinomaisen mahdollisuuden kuulla kohdennetusti nimenomaan uutta musiikkia. Säännöllisyys, samana pysyvä konserttipaikka ja yhtenäinen idea – uusin, marginaalinen musiikki – tekevät konsertit helposti lähestyttäviksi. On ilahduttavaa saada nykymusiikille selkeä ja ihkaoma foorumi, matalan kynnyksen kohtauspaikka, sen sijaan että sitä pitäisi etsiä Sibelius-Akatemian uumenista tai ripoteltuina muihin konserttiyhteyksiin.

Nykymusiikki tarvitsee tulla kohdatuksi. Sen ympärille rakennetaan edelleen täysin tarpeettomia raja-aitoja, se eristetään omaksi vaikeasti lähestyttäväksi pienten piirien siivukseen. Mistä muutenkaan on syntynyt tämä jaottelu ”klassiseen” ja ”moderniin” musiikkiin? Musiikistahan kaikessa on kyse. Kaikki musiikki on syntyhetkenään ollut modernia, uusinta uutta, ja vaikka syntyajat radikaalisti eroavat toisistaan, taiteen toimintaperiaate säilyy samana.

Meillä on taidetta, koska aina on ollut ja – toivottavasti! – aina tulee olemaan taiteilijoita. Taide, tässä tapauksessa musiikki, elää, koska se uudistuu koko ajan, kasvaa latvastaan kuin puu. Vaikkemme aina ymmärtäisikään tuoreinta kärkeä, se on kuitenkin kiinni kokonaisuudessa ja lujittuu aikanaan sen osaksi – tai kuivuu ja karsiutuu. On erittäin vaarallista tuudittautua ajatukseen, että voisimme elää vain menneiden aikojen taiteesta. Jos irrottaudutaan uuden luomisen ajatuksesta, puu on jo pystyyn kuollut. Kyse ei ole siitä, että huomiomme (”kulutuksemme”) pitäisi kohdistua vain tai enimmäkseen uusimpaan uuteen; tärkeintä on ymmärtää, että taideruumis on olemassa, koska se on aina uudistunut, kasvanut – siis ollut elossa.

Nykytaide on se prosessi, jolla taide elää, hengittää. Tätä prosessia täytyy lakkaamatta arvioida. Se synnyttää asioita, jotka unohtuvat saman tien tai joilla ei koskaan tule olemaan arvoa, asioita, joiden oikeutettu arvo ymmärretään vasta myöhemmin, asioita, joilla on välitön vaikutus ympäristöönsä. Mennyt ymmärretään nykyisen kautta: näin uusi siis määrittää uudestaan myös vanhaa. Olemme usein sokeita tälle prosessille, koska vasta aika asettaa sen historian kehyksiin; uusin saattaa myös häiritä, häkellyttää tai kohauttaa. ”Häiritsevyys”, jonkinlainen toiseus on aina ollut merkittävimmän, siis elämään jäävän, nykytaiteen leimaava piirre; Monteverdi oli aikalaisilleen epämuodostunut helmi, Lisztin h-mollisonaatti käsittämätöntä kaaosta. Juuri tällä tavoin hyvä nykytaide operoi, haastaa, vie ilmaisukeinoja uusille urille, uudistaa rakennelman solukkoja. Uusin uusi, ”etulinja” ei siis ole etäinen, marginaalinen latva, vaan kuuma ydin, polttimo, vaikka se voikin hahmottua meille sokeana pisteenä.

Tällä perspektiivillä nykymusiikki asettuu paikoilleen. Rajojen piirtämisen sijaan se tulisi kohdata mahdollisimman vilpittömästi, ymmärtää se osana taiteen elämää. KLANG ja Tulkinnanvaraista tarjoavat tähän erinomaiset puitteet. Kipin kapin kokemaan!

Arvio: King’s Singers soi huumaavasti mutta monotonisesti

Kuva: Ben Wright

The King’s Singers Helsingin Musiikkitalossa 23.9. klo 19.30.
David Hurley, Timothy Wayne-Wright, kontratenori; Paul Phoenix, tenori; Philip Lawson, Christopher Gabbitas, baritoni; Jonathan Howard, basso.

Maailman a cappella -aatelin huipulla paistatteleva The King’s Singers saapui syyskuisen Suomen-kiertueensa alkajaisiksi testaamaan Helsingin Musiikkitaloa. Odotettavissa oli siis sointiherkkua. Täysi sali saikin kylpeä lämpimässä ja kokonaisvaltaisessa soinnissa, ja yhtyeen välijuonnot kuuluivat vahvistamattominakin täydellisesti salin perälle saakka. Pikemminkin hilpeitä ja kaunosieluisia muskettisotureita kuin aristokraatteja muistuttava lauluyhtye oli rakentanut konserttinsa pomminvarman kaavan mukaan: aluksi menevää ja mehevää espanjalaista renessanssimusiikkia ja viehättäviä kansanlaulusovituksia, väliajan jälkeen hieman nykymusiikkia, ja lopuksi populaarihittejä, joiden tarkoituksena oli myös mainostaa yhtyeen uutta levyä Swimming Across London. Sovittajana oli usein yhtyeen oma baritoni Philip Lawson.

The King’s Singers on kokonaan oma konseptinsa, joka muuntaa kaiken sisäänsä imaiseman itsensä näköiseksi, samettiseksi ja veikeäksi, ja vetää viihteellisen ja klassisen toisiaan kohti jonkinlaiselle mukavalle rajavyöhykkeelle. Konsertin teemana olivat matkat ja otsikkona ”Horizons”, mutta vaikka laulut veivät Englannin lisäksi myös Aasiaan ja Afrikkaan ja tematisoivat esimerkiksi valtamerilaivoja, harvassa olivat hetket jolloin yhtye todella tuntui matkaavan oman maa-alansa ulkopuolelle.

Tasapainon asetuttua kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen yhtye lauloi tapansa mukaan korvia hivelevästi: sointi oli pumpulinen ja samalla suloisen kirkas, karakterisointi hersyvää, kokonaisuudet kaartuivat ilmekkäinä, selkeinä ja tasapainoisina. Ilmiömäinen keskinäinen kommunikaatio mahdollisti balanssin hienovaraisen säätelyn, jossa elementtejä ja ääniä nostettiin esiin herkullisella tavalla. Vaikka erilaisia pintoja ja ilmeitä oli paljon, kaikki tapahtui kuitenkin saman ylellisen samettisen perussoinnin sisällä vailla suuria sävyeroja, särmiä tai leikkauksia. King’s Singersin tyyli kuorruttaa eri maantieteellisistä, ajallisista ja tyylillisistä konteksteista peräisin olevat musiikit samankaltaisella loistokkaalla suklaalla, jolloin niin latinalaisamerikkalainen renessanssihupailu, irlantilainen kansansävelmä kuin Penny Lanekin asettuvat ikään kuin saman konventirasian sisälle rinta rinnan. Samoja konvehteja ei kokopitkän konsertin ajan tahdo jaksaa.

Konsertissa kuultiin kaksi hieman laajempaa nykymusiikkiteosta. Eteläafrikkalaisen Peter Louis van Dijkin (s. 1953) postkolonialistinen musiikkikertomus kuvasi alkuperäiskansan viattomuutta ja tuhoa etsimällä arjen ääniä, musiikillisesti kuitenkin varsin mielikuvituksettomasti. Sen sijaan John McCaben (s. 1939) The King’s Singersille vuonna 2007 kirjoittama teos Cartography oli nautittava esimerkki hyvin soivasta, miellyttävällä tavalla strukturoidusta nykyvokaalimusiikista. Jo Shapcottin runotekstiin sävelletty teos tutkiskeli Englannin, Walesin ja Skotlannin rajoja luonnon ja historian näkökulmasta. Kevyesti eri tekstuureita rinnastavat jaksot nivoutuivat yhteen neogregoriaanisten latinankielisten kertosäkeiden avulla. Tässä musiikissa yhtyeen soinnin ja ilmaisutarkkuuden koko potentiaali pääsi upeasti esiin. Ykköskontratenori David Hurleyn vaaleanpunaisena helmeilevä ääni sai leikkaavuutta ja syvyyttä leijuessaan rikkaana aaltoilevan perustan yllä.

Kiinnostavasti muutamassa jazzahtavassa kappaleessa perussointia rikkoivat ilahduttavasti räiskähtävämmät ja spontaanimmat värit, samoin kuin Juan Gutierrez de Padillan leikkisässä jouluaiheisessa renessanssikappaleessa. Ehkä juuri jazz tai vanha musiikki olisi omiaan ohjaamaan yhtyeen ilmaisurekisteriä tuntemattomillekin vesille?

Lisää Sibeliusta!

Auli Särkiö

Viime viikonloppuna Lahden Sibeliustalosta tuli jälleen kirjaimellisesti nimensä mukainen pyhättö, kun Okko Kamu johti Sibelius-festivaaleilla säveltäjän kaikki sinfoniat. 12. kertaa järjestettävillä musiikkijuhlilla oli ilmassa erityistä jännitystä, kun Kamu aloitti paitsi Sibelius-festivaalin myös Sinfonia Lahden taiteellisena johtajana. Väkisinkin nousee esiin vertailu Osmo Vänskään, joka niin voimakkaasti yhdistyy Sinfonia Lahteen ja Sibeliukseen – vaikka Kamu aiheellisesti kivahtikin Rondo-lehden haastattelussaan, että miksi tähän vertailuun täytyy aina takertua.

Koska Vänskästä ja Lahdesta on muodostunut yksi Sibelius-kulttuurimme monumenteista, ja Kamu on nyt tarjoamassa täystuuletusta sinfoniarakennukselle. Viime viikonlopun festivaali oli vasta johdantoa Kamun Sibelius-kaudelle, jonka odotetuin hedelmä lienee kokonaislevytys Sibeliuksen sinfonioista Sinfonia Lahden kanssa. Konserteissa sinfonianälkä vain kasvoi syödessä.

Esimakua saatiin hiljan ilmestyneellä Sibelius-levyllä, jossa Sinfonia Lahti esittää Kamun johdolla muun muassa Myrsky-sarjat. Yksi iso ero Sinfonia Lahden perinteisiin Sibelius-levytyksiin on se, että äänityspaikkana on Lahden Ristinkirkon sijaan Sibeliustalo. Tämän pitäisi sopia Kamun pyöreälle, hehkuvalle soinnille.

Sinfonia Lahti soi Kamun otteessa loistokkaasti, dynaamisesti ja kullankeltaisen pehmeästi. Innostus oli voimakasta, ja jopa ”parempaa kuin koskaan ennen” nousi huulille niin arvioissa kuin allekirjoittaneellakin. Oli miten oli, tämä Sibelius on erilainen: elinvoimainen, mutkaton, sädehtivä. Sibelius-festivaalin alla heräsi kysymys, pitäisikö festivaaleille vähitellen keksiä jo muunlaistakin ohjelmaa, onko enää mieltä pyörittää vuodesta toiseen samoja klassikoita? Nyt tuli jälleen osotus, että klassikot eivät vanhene – tai iäti mukaansatempaava haaste on osoittaa, etteivät ne vanhene. Kansallissäveltäjä on aina uusi, jos häntä lähestytään niin kuin musiikkia pitää: kyltymättömällä nälällä.

Sibelius-festivaali muistutti myös, että Musiikkitalon huumassakaan Sibeliustaloa ei saa unohtaa; se pystyy olosuhteillaan kilpailemaan minkä tahansa salin kanssa.

Fukushiman katastrofille jousikvartetto

Arditti Quartet. Kuva: Astrid Karger

Lucernen festivaaleilla kantaesitettiin 10.9. itävaltalaissäveltäjä Georg Friedrich Haasin seitsemäs jousikvartetto, joka on sävelletty Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden muistoksi. Sävellyksen esitti Arditti Quartet.

Haas on huomenna päättyvän festivaalin tämänvuotinen nimikkosäveltäjä. Lucernen kesäfestivaali kestää elo-syyskuun. Festivaalin teemana on yö. Tänään lauantaina siellä kuullaan Haasin kolmatta jousikvartettoa ”In iij. Noct.”(2001), joka esitetään pimeydessä. Miltei tunnin mittainen teos edellyttää muusikoita soittamaan ulkoa eri puolilla esitystilaa. Festivaalien ohjelmassa on myös Haasin kamariooppera Nacht (1998), joka perustuu Friedrich Hölderlinin teksteihin.

Haas (s. 1953) käyttää sävellyksissään spektriharmonioita ja mikrotonaalisuutta. Seitsemännessä jousikvartetossa hän hyödyntää myös elektroniikkaa.

Haas lahjoitti seitsemännen jousikvartettonsa tekijänpalkkion siirreltävän konserttitalon rakentamiseen. ”Ark Nova” -nimisen liikkuvan salin on tarkoitus kiertää ensi vuonna Japanin katastrofialueilla. Projekti on Lucernen festivaalin tilaus.

Lisää aiheesta: http://www.zeit.de/2011/38/Komponist-Haas/seite-1
http://www.universaledition.com/Georg-Friedrich-Haas/composers-and-works/composer/278

Cembalistin linnut soivat vilpittömyydelle

Elina Mustonen ja Nepi jutustelevat.

– Siellä vain tuli tosi hyvä olo, kuvailee cembalisti Elina Mustonen Rovaniemen uutta kulttuuritalo Korundia. Mustonen on juuri palannut Rovaniemeltä, jossa Korundissa esitettiin Figaron häät Lapin kamariorkesterin ja ooppera Bravon yhteisproduktiona. Mozartin oopperat ovat  resitatiivicembalistina usein soittavan Mustosen suuri intohimo. Innostuneena hän myös kuvailee Korundin tiloja, joissa taidemuseon kokoelmat levittäytyvät konserttisalinkin käytäville. Taloon on pian tulossa myös oma cembalo, joka on tilattu Jukka Ollikalta Prahasta. Sille on varattu oma huonekin tilavassa konserttitalossa.

Jaloissa lepäilee welsh corgi Nepi, ja olohuonetta hallitsee ylvään mustakultainen Willem Kroesbergenin cembalo. Huomio kiinnittyy välittömästi soittimen sisäkannen maalaukseen, jossa ryhmä mitä erilaisimpia lintuja kuuntelee keskittyneesti soittajaa, eksoottiset ja kotimaiset lajit yhdessä, pöllöt ja pikkulinnut sovussa. Concerto-nimisen teoksen on maalannut Risto Lammin-Soila syksyllä 2009. Maalauksesta syntyi nopeasti idea lintuaiheisesta konsertista. Ensimmäiset konsertit olivat viime kesänä, ja ensi tiistaina Mustonen esittää ohjelmiston Sellosalissa.

Byrd ja Cage

– Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti François Couperinin lintusarja ja Jean-Philippe Rameaun lintubiisit Kana ja Lintujen hälytyshuuto, Mustonen luettelee. – Ja koska aiherajaus ei ole mitenkään tiukka, niin tällöin mukana pitää tietysti olla myös William Byrdin musiikkia! Abstraktikin cembalomusiikki sisältää usein vislausta ja sirkutusta, mutta myös lintumaisessa musiikissa cembalo taipuu moneen. Tätä havainnollistaa konsertissa kuultava nykymusiikki. Konserttiteeman vakiinnuttua Elina Mustonen heitti veljelleen Olli Mustoselle idean lintuaiheisesta cembalokappaleesta.
– Sanoin Ollille, että ei paineita, mutta jos sattuisi tulemaan inspiraatio…
Ei aikaakaan kun veli sanoi aloittaneensa sävellystyön. Olli Mustosen Sielulintu sai innoituksensa Karjalan ortodoksien traditiosta, jossa sielulintu tuo ja vie ihmisen sielun sekä vartioi sitä öisin. Dramaattisiin mittasuhteisiin kohoava kappale osoittaa lintuaiheen symbolisen potentiaalin.

Erityinen on myös konsertin toisen nykymusiikkiosion taustatarina. Slovakialaissäveltäjä Peter Machajdík otti sattumanvaraisesti yhteyttä Mustoseen nähtyään tämän kotisivut, koska etsi esittäjää  cembalokappaleelleen Flower Full of Gardens. Mustonen kysyi, sattuisiko Machajdíkilla olemaan mitään lintuaiheista musiikkia. Viikon päästä  säveltäjä lähetti Empty Cage -kappaleen nuotin, jonka  oli saattanut keskeneräisestä valmiiksi.
– Empty Cage on myös eräänlainen hommage à John Cage, joka oli suuri lintujen ystävä, Mustonen kertoo.  – Kappale rakentuu c-a-g-e -ostinatolle, ja itse asiassa sen ideaalikesto on 4’33”!

Lintuteema konsertin punaisena lankana hahmottelee kiinnostavasti, miten eri tavoin säveltäjät ovat käyttäneet ulkomusiikillista aihetta sävellystyön pohjana. Lintu voi toimia jäljittelyn kohteena, metaforana jollekin suuremmalle tai valtaviin mittasuhteisiin yltävän rakennelman lähtökohtana. Lintumuusa ei välttämättä ole runollinen satakieli: Rameaulle myös mitä arkipäiväisin lintu, kana, on väkevän luonnetutkielman arvoinen.

Risto Lammin-Soila: Concerto

Musiikki voi vaikuttaa

Eläimet ovat Mustoselle sydämen asia.
– Tunnistan että tässä on paljon sellaista naiivia tunteellisuutta, mutta pienin askelin olen ottanut kantaa asioihin. Yhä enemmän on alkanut ärsyttää ihmisen arroganssi muihin lajeihin nähden. Ihminen on määritellyt eläimet kapeasti omasta näkökulmastaan käsin. Tyrmistyttää, miten joku voi ajatella, että elävää, tuntevaa olentoa voi kohdella miten vain.
Mustonen on tullut tunnetuksi ennen kaikkea saimaannorpan puolestapuhujana.
– Kun pari vuotta sitten kuulin saimaannorpan nykytilanteesta, minun oli pakko tehdä jotakin, Mustonen kertoo. Tuloksena oli Norppa aid -konsertti. – Jokainen voi tehdä jotakin, ja minulle musiikki oli keino vaikuttaa.

Konsertti keräsi Temppeliaukion kirkon täyteen ihmisiä kuuntelemaan Suomen parhaimpiin kuuluvia kamarimuusikoita. Tavoite saavutettiin: musiikin avulla oli mahdollista herättää huomiota tärkeälle asialle. Positiivinen vaikutus kulki myös toiseen suuntaan: tapahtuma houkutteli paikalle ihmisiä, jotka eivät olleet ennen käyneet klassisen musiikin konserteissa.
– Ja he sanoivat ettei tämä tosiaankaan jää viimeiseksi kerraksi.
Mustonen iloitsi myös siitä innokkuudesta, jolla ihmiset lähtivät mukaan hyväntekeväisyysprojektiin:
– Mihin tahansa otin yhteyttä, kaikki olivat heti valmiita auttamaan.

Instrumenttien harmonia

Cembalo ei missään vaiheessa historiaa täysin kuollut sukupuuttoon; 1900-luvun alkupuolellakin esimerkiksi Martin? ja Poulenc kirjoittivat sille konsertot. Vasta vanhan musiikin uudelleennousun myötä cembalo kuitenkin palasi täysivaltaiseksi, itsenäiseksi soittimeksi, josta myös säveltäjät kasvavassa määrin kiinnostuivat. Cembalon soittoteknisiä mahdollisuuksia tunnetaan silti edelleen varsin huonosti. Cembalo on myös tyypillisesti nähty pianon, soitinten ”luomakunnan kruunun”, kautta ja pianon muovaamien instrumentaalisten ihanteiden näkökulmasta. Vanhan musiikin piirit eivät välttämättä ole olleet yhtään sen avarakatseisempia. Lopulta jokaiseen soittimeen täytyisi suhtautua sen omilla ehdoilla.
– Soitin, instrumentti, sehän tarkoittaa välinettä. Tärkeintä on se, miten soittaa, ei millä soittaa, Mustonen muistuttaa.
Vanhan musiikin ”uudelleensyntymästä” on kuitenkin jo kulunut aikaa, ja vastakkainasettelut ovat pehmenemässä. Autenttisuudella, rekonstruktiolla tai oikeaoppisuudella ei ole enää sitä merkitystä kuin pari vuosikymmentä sitten.

– Pienenkin improvisaation nuotintaminen osoittaa miten vaikea ajatuksia on tavoittaa nuottikirjoituksella, Mustonen tähdentää. Ajallisen etäisyyden ja häilyvyytensä tähden nuottiin ei voi takertua. Oleellinen löytyy nuotin takaa.
– Tärkeintä on vilpittömyys ja rehellisyys, läsnäolo. Haluan soittaa niin, että musiikki on ”totta.” Mutta toinen, joka myös soittaa vilpittömästi ja uskoen täysillä tekemiseensä, on yhtä lailla oikeassa. Hyvin soittaminen ja oikein soittaminen eivät tosiaankaan ole sama asia. Totuuksia on monia.

Elina Mustonen, ”Linnut”
Sellosali 20.9. klo 19
liput 12/6e

http://www.solistiyhdistys.fi/soly/etusivu.html