Kohta kolmekymppinen Yundi nousi vuoden 2000 Varsovan Chopin-kilpailuiden jälkeen aallonharjalle, jonka kuohuissa hän surffailee edelleen varsin näyttävästi ja suurieleisesti. Ujona ja vaatimattomana esiintynyt nuorukainen ihastutti vilpittömyydellään, innostuneella otteellaan ja näyttävällä tekniikallaan pitkin vuosituhannen alkua.
Sitten tuli levy-yhtiön vaihdos DG:lta EMI:lle, sukunimi tippui nimestä pois ja alkoi massiivinen maailmanvalloitus maanmies Lang Langin vanavesissä. Siinä missä Lang Lang on hiljalleen nostamassa profiiliaan show-elkeisestä trapetsitaiteilijasta takaisin vakavaksi muusikoksi, on Yundin suunta valumassa pelottavasti kohti synkkiä vesiä, joista kahlaaminen takaisin taiteen pariin lienee tuskallisen raskas. Tästä surullisena osoituksena oli sunnuntainen konsertti Sibelius-Akatemian konserttisalissa, missä kuultiin pelkkää Chopinin musiikkia.
Luulisi, että Chopin-ohjelma olisi ominta Yundia, sitä mihin hän on joutunut nuorena paneutumaan pieteetillä hurmatakseen Varsovan kisoissa. Aivan näin ei ollut. Aluksi kuultu nokturno-osasto soi äänekkäästi vailla minkäänlaista rubatoa tai agogiikkaa, eikä hän onnistunut tekemään fraaseista merkitseviä saati yhdistämään niitä saumattomasti soljuviksi säeketjuiksi. Fis-duuri-nokturni op.27 oli kauttaaltaan pomppuinen ja suorastaan valloittavan makeat pikkuluirut Yundi kuittasi ivallisina murahduksina. Ennen niin ilmeikäs Yundi oli kivikasvoinen ja ärtyneen oloinen, ja olikin Steinwayn laaturakentamisen ansiota, että soitin pysyi ehjänä raivokkaissa c-molli-nokturnin op.48 oktaavijuoksutuksissa. Nokturneja kuunnellessa saattoi ajatella, että Yundi noudattaa Arthur Rubinsteinin ohjetta, että Chopin on parhaimmillaan soitettuna suoraan ja ilman ylimääräistä venyttelyä. Läpisoitosta Rubinstein ei tosin puhunut mitään.
Ensimmäisen puoliajan oli päättävä Chopinin briljantin kauden kruunu Andante spianato et Grande Polonaise Brillante, josta on muodostunut myös Yundin ylivertaisten kykyjen näyttelykappale. Jonkin sortin nopeusennätys taidettiin rikkoa andantessa, sillä teos ei hengähtänyt hetkeksikään, eikä helmeileviä, diskantissa kimaltelevia makupaloja nautiskeltu lainkaan. Myös poloneesi lähti rivakasti liikkeelle ja meno jatkui ylitempossa, joka paikoin sai solistinkin solmuun. Jeu perlé -soitosta ei voinut puhua, sillä Yundin lapikas oli tiukasti naulittuna pedaaliin kaikkien pikkuruistenkin juoksutusten peittona. Myös kuvitteellinen desibelimittari välkkyi punaisen puolella lähes koko teoksen ajan.
Toisella puoliskolla kuultiin sitä vaikeinta, raastavinta, kirkkainta ja ilmeikkäintä Chopinin musiikkia, siis masurkkoja. Op.33 neljä masurkkaa kattaa koko elämän kirjon suruineen ja iloineen. Yundilla tuntui jääneen vauhtisokeus edelliseltä puoliskolta päälle, ja hän pikakelasi nämä elämän pikku kommellukset hieman huolimattomasti ja ilman niiden vaatimaa rytmillistä tarkkuutta. Päästiin nopeasti itse asiaan, eli op.35 sonaattiin Surumarssi, joka oli illan pääteos. Ensi tahdeista alkaen ote klaviatuuriin oli rautainen ja pääteeman iskujen monimerkityksellisyys hautautui forteen, joka kesti katkeamattomana aina seuraavankin osan, scherzon, yli. Surumarssissa sai hengähtää, mutta kovakourainen ote vesitti hautajaistunnelman katkeransuloisiksi kuoppajaisiksi. Finaali humisi hurjan nopeana myrskytuulen lailla.
Konsertin päättänyt Herooinen poloneesi op.53 ei jättänyt epäselvyyksiä Yundin taidoista loihtia hurjia äänimassoja salin täydeltä ennenkuulumattoman nopeassa tempossa. Ylimääräiset, kaksi kiinalaista kansanlaulua, olivat illan parasta antia Yundin selvästi keskityttyä sointiin sekä paneuduttua fraseeraukseen, joka ainakin näin länsimaalaisittain kuulosti oikeaoppiselta.
Mikä Yundiin on mennyt?
Kaikillahan on joskus huonoja päiviä, elämäntilanteessa myllerryksiä tai muita selittämättömiä syitä sille, että esiintyminen ja itsensä taiteellinen paljastaminen ei maistu. Mutta Yundin elekieli kertoi enemmänkin väsymyksestä, välinpitämättömyydestä ja jopa ylimielisyydestä konserttitilannetta kohtaan. Chopinin parissa hyvin viihtyvä pianisti ei ollut ollenkaan sitä, mitä muutamat konserttitaltioinnit vuosituhannen alusta antoivat olettaa. Värikäs, innostunut, ilakoiva ja harkitseva Yundi Li oli ensimmäinen Varsovan Chopin-kilpailun voittaja 15 vuoteen ja ihan aiheesta. Sitten alkoi maailmanvalloitus, brändäys ja julkisuuden metkut. Kiinan valtio tuki häntä voimakkaasti, oli tapaamisia pääministerin ja presidentin kanssa. Varmasti pyörryttävä kokemus kiinalaisen työläisperheen lapselle. Kilpailun ansiosta myös levy-yhtiö Deutsche Grammophon kiinnostui Listä ja solmi sopimuksen tuota pikaa.
Alettiin rakentaa kilpailijaa hetkeä aiemmin julkisuuteen nousseelle Lang Langille. Tässä pelissä Yundi oli vahvoilla uskottavammilla tulkinnoillaan ja pienemmällä itsekorostuksellaan. Tällaisia, jopa populaarimusiikin Music Televisionin virtaan sopivia videoita tehdään aniharvoin klassisen musiikin taitajista, mutta Yundi Lissä nähtiin potentiaalia massojen käskyttäjäksi pop-tähtien tapaan.
Video kertoo olennaisen siitä, mitä nuori pianisti tekee: käy muotikuvauksissa, soittaa stailattuna hämyisässä luksus-asunnossa ja hurmaa naapurin mallitytön Lisztin La Campanellalla. Markkinointikoneisto kiinnostui tällaisesta nuoresta hurmurista ja monenlaista sponsoritarjokasta ja olalletaputtelijaa ilmaantui takahuoneisiin ja illallisille. Rolex käteen ja tukka taakse.
Vuonna 2009 Deutsche Grammophonin ja Yundi Lin tiet erosivat. Jotkut huhuilivat, että taustalla olisi Lang Langin vaatimukset levy-yhtiötä kohtaan, toisaalta supistiin yhtiön saaneen Lang Langista niin selvän johtotähden, että toiselle kiinalaiselle ei ollut enää käyttöä. EMI otti Yundi Lin suojiinsa ja alkoi yhteisenä projektina Chopinin tuotannon kokonaislevytys, jonka ensimmäinen osa, nokturnot julkaistiin marraskuussa 2010. Sukunimi tippui pois ja Yundi liittyi täten samaan seuraan mm. Madonnan ja niin ikään EMI:n artistin Kennedyn kanssa. Massoja villinneen Nigel Kennedyn asemasta klassisen musiikin maailmassa ollaan monta mieltä, mutta diivailu nimenvaihdoksilla tuskin ainakaan kiillotti sitä.
Helsingin-konsertissa Yundin soitto oli energistä, mutta kyllästymisen ja ilottomuuden tunteet olivat aistittavissa, eikä hän niitä tuntunut edes suuremmin peittelevän. Onko kaikenlainen kohina soittamisen ympärillä puristanut mehut hänestä? Itselleni hänen tilansa tuli suurena yllätyksenä, mutta maailmalla on jo huhuttu hänen soittonsa murenemisesta.
Tässä The Independentin arvio.
New York Timesin Steve Smith arvioi näin.
Classics Todayn levyarvostelija Jed Dislerin nokturnoarvio.
Yundi on haastatteluissa kertonut haluavansa säveltää kiinalaista musiikkia, jolla on ollut häneen syvä vaikutus lapsena. Hän uskoo vielä löytävänsä aikaa sävellystyölle, mutta piano vie toistaiseksi koko kalenterin. Konsertin ylimääräiset olivatkin Yundille läheisiä kappaleita, joihin hän sai kimmellystä eri lailla kuin konserttiohjelmaan. Ele oli myös osoitettu monipäiselle kiinalaisyleisölle, onhan hän suuri julkkis sekä kotimaassaan että ulkomailla. Ainakin hänen niskaansa on ladattu suuret paineet viedä kunniakasta sanomaa huippumuusikoiden tulevasta supervallasta. Tässä valossa tarkasteltuna ei ole mikään ihme, että soitto voi toisinaan kuulostaa ilottomalta ja suukin pysyy alaspäin vääntyneenä. Toisin oli kaksitoista vuotta sitten: