Amfion pro musica classica

Arvio: Sir Simon Rattlen kauden avaus vei LSO:n seikkailulle brittiläisen musiikin inspiroiviin maailmoihin

Sir Simon Rattlen kotiinpaluuta juhlittiin LSO:n konsertissa torstaina

Sir Simon Rattlen kotiinpaluuta juhlittiin LSO:n konsertissa torstaina

On kaiketi sanomattakin selvää, että Sir Simon Rattlen ensimmäinen konsertti Lontoon sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana on ollut yksi alkavan konserttikauden odotetuimpia tapauksia. Niinpä tunnelma torstai-illan LSO:n syyskauden avauksessa Barbicanissa olikin aivan erityisen innostuksen täyttämä.

Uuden taiteellisen yhteistyön alkuun lähdettiinkin erittäin inspiroivalla ohjelmistolla, sukelluksella aikamme brittiläisen musiikin maailmaan.

Konsertin avauksena kuultiin Helen Grimen (s. 1981) Fanfaresin kantaesitys. Rattlen ja orkesterin tilausteos on osa laajempaa sävellyskokonaisuutta, joka saadaan kuulla ensimmäisen kerran LSO:n konsertissa ensi huhtikuussa.

Nimestään huolimatta Fanfares on itse asiassa konserttialkusoitto, jossa fanfaarityyppisistä aiheista rakentuu kuuden minuutin orkesterifantasia. Ilakoiva rytminen pulssi ja soitinryhmästä toiseen peilautuvat, kiehtovissa harmonisissa väreissä hehkuvat fanfaariaiheet hallitsevat musiikin ensimmäistä taitetta, joka liudentuu teoksen keskivaiheen staattisempiin sointimaisemiin.

Alun pulppuavana soiva virta soljuu jälleen Fanfaresin viimeisessä taitteessa, joka tuntuu matkustavan johonkin aivan uudenlaiseen maailmaan, jonka välähdyksenomaisiin näkyihin teos päättyy.

LSO:n riemastuttava energia, soinnin kirkkaus ja erinomainen rytminen tarkkuus pääsivät hienosti oikeuksiinsa tässä jännittävässä avausteoksessa, jonka kasvua lopulliseen muotoonsa on ilo odottaa.

Tuntuu uskomattomalta, että kaksi kokonaista vuosikymmentä on vierähtänyt siitä, kun Rattle ja Birminghamin sinfoniaorkesteri kantaesittivät Thomas Adèsilta (s. 1971) tilaamansa orkesteriteoksen Asyla (1997). Sittemmin Asylasta on tullut nykymusiikin klassikko, jonka hämmästyttävän kekseliäs harmonioiden, rytmien ja tekstuurien virtuositeetti hakee vertaistaan löytäen sen korkeintaan Stravinskyn Kevätuhrin vallankumouksellisuudesta.

Neliosaisen Asylan taustalta voi hahmottaa etäisesti omanlaisensa sinfonisen kehyksen, mutta kaikki muu Adèsin teoksessa on kuin karnevalistista erityyppisten musiikillisten ideoiden lomittumista törmäyksineen ja yllättävine transformaatioineen. Tämän suurelle orkesterille kirjoitetun teoksen tekstuuria läpäisee kuitenkin syvän kamarimusiikillinen lähestymistapa, jossa orkesteria käsitellään joukkona virtuoosisia solisteja.

Kevätuhrin tavoin Adès luo uusia sointeja niin soitinryhmiä ennakkoluulottomasti yhdistelemällä kuin hyödyntämällä eri instrumenttien rekisterien vähemmän tutkittuja äärilaitoja. Asylan orkesterissa kuudella lyömäsoittajalla on erityisen tärkeä rooli. Käytössä on yli kolmekymmentä instrumenttia kaikista mahdollisista rummuista vesikongeihin ja neljäsosasävelaskelharmonioita hyödyntäviin pianoihin.

Rattle tuntee tämän teoksen paremmin kuin kenties kukaan muu säveltäjää itseään lukuun ottamatta. Niinpä olikin suunnaton riemu seurata LSO:n heittäytymistä Asylan maailmaan Sir Simonin luotsaamana.

Ensimmäisen osan aavistelevat kurkistukset lyömäsoitinten tutkimattomiin sointimaailmoihin sekä vaskien terävät tihentymät soivat kerrassaan lumoavasti. Toisen osan basso-oboen ja kontrabassoklarinetin soolot sekä jousien huikeaa keskittymistä vaativat divisi-jaksot puolestaan piirtyivät tarkasti ja syvän musikaalisesti.

Ecstacio-osa, tuo sinfoniseen asuun puettu surrealistinen kokoelma viime vuosisadan tanssimusiikin karaktereja aina varhaisesta jazzista yhdeksänkymmentäluvun klubimusiikkin saakka, kasvoi ravistelevan intensiteettiseksi sointihuumaksi, jonka pelottavan kiehtova lumouksen vei kuulijan vastustamattomasti mukanaan.

Asylan vaikuttavassa viimeisessä osassa tragedian tuntu ja lohduttava autius kietoutuvat koskettavasti yhteen. LSO ja Rattle maalasivat tämän häilyvän maiseman mitä hienoimmin  tehden Asylasta unohtumattoman elämyksen.

Unohtumaton oli myös Sir Harrison Birtwistlen (s. 1934) Viulukonsertto (2009-10), jonka solistina kuultiin verratonta Christian Tetzlaffia, jolle säveltäjä alun perin kirjoitti Bostonin sinfoniaorkesterin tilaaman teoksensa.

Birtwistle on kuvannut konserttoaan instrumenttien dialogiksi, jossa solistin ja orkesterin soitinryhmien vuorovaikutus on hyvin monitahoista. Konkreettisimmin tämä ilmenee konserton duettojaksoissa, joissa sooloviulu saa partnerikseen vuoroin sellon, huilun, pikkolon, oboen ja fagotin.

Konserton hämmästyttävimpiä piirteitä on se pistämätön orkestraalisen ajattelun taito, jonka avulla Birtwistle kuljettaa solistiaan suuren orkesterin soinnin lomassa niin, että viulun linja erottuu aina kuulaasti jopa lyömäsoittimen ja bassotuuban voimallisten repliikkien keskeltä.

Puolituntinen yksiosainen konsertto sisältää Adèsin Asylan tavoin mitä moninaisinta sävelmateriaalia, joka kuitenkin nivoutuu yhteen sellaisella vastaansanomattomalla johdonmukaisuudella, jossa yksikään nuotti ei voisi olla toisin. Niin ikään Asylan tavoin Birtwistlen konsertto tuntuu sisältävän tragedian aineksia alati häilyen rauhattomissa ulottuvuuksissa, joista musiikki etsii kuitenkin peräänantamattomasti vapautusta sen ehkä lopuksi löytäen.

Viulukonserton mitä haastavin soolo-osuus soi Tetzlaffin käsissä läpikotaisen varmasti ja vaikuttavasti. LSO:n solistin elivät hänen mukanaan erinomaisesti ja Rattle balansoi orkesterin esimerkillisellä tarkkuudella. Tinkimätön säveltäjäkin oli kuulemaansa silminnähden tyytyväinen käydessään lavalla kiittämässä muusikoita.

Väliajan jälkeen kuultiin todellinen harvinaisuus, Oliver Knussenin (s. 1952) kolmas sinfonia (1973-79). Tämä myöhäisen Stravinskyn tapaan äärimmäisen tiivisti konstruoitu, viisitoistaminuuttinen mestariteos oli monella tapaa merkittävä ohjelmistovalinta.

Konserttiohjelmissa on toki suhteellisen tavallista kuulla uusia teoksia kantaohjelmiston rinnalla, mutta väliinputoajaksi jäävät helposti ne menneisyyden lähivuosikymmenten teokset, jotka eivät enää profiloidu ”uusiksi”, mutta eivät toisaalta ole vielä klassikkoikäisiäkään. Näin ollen olikin erityisen riemastuttavaa saada kuulla tämä hieno sinfonia LSO:n avausillan ohjelmassa.

Sinfonia jakautuu kolmeen päätaitteeseen, jotka soitetaan saumattomasti yhteen. Sävellysprosessi oli Knussenille tyypilliseen tapaan pitkä, sinfonia syntyi kahdessa luovassa vaiheessa vuosina 1973 ja 1979.

Kamarimusiikillinen ajattelu läpäisee myös Knussenin sinfonian. Orkesteria kuullaan enimmäkseen sektioittain ikään kuin monina pieninä yhtyeinä, jotka vain hetkittäin tiivistyvät koko orkesterin kudokseksi. Tämä luokin erityisen dramaturgian musiikkiin, joka seikkailee mitä moninaisimmissa sointimaailmoissa, sävyissä ja tunnelmissa.

Jälleen oli merkillepantavaa, kuinka LSO pystyi illan aikana mukautumaan idiomaattisesti niin perin juurin erilaisiin soivan ilmaisun muotoihin. Niinpä myös Knussenin kolmas sinfonia soi verrattoman raikkaasti juhlistaen säveltäjänsä musiikillista keksintää ilolla.

Illan päätöksenä kuultiin klassikko, Sir Edward Elgarin (1857-1934) Enigma-muunnelmat, op. 36 (1898-99). Tämä vaikuttavasta teemasta ja sen neljästätoista värikkäästä muunnelmasta rakentuva teos merkitsi aikoinaan brittiläisen musiikin läpimurtoa manner-Eurooppaan. Samalla se on tietenkin ollut jo yli vuosisadan ajan mitä suosituin teos kotimaassaan.

Illan muiden teosten Enigma-muunnelmat on kekseliään konstruktion, rikkaiden sävyjen ja värikylläisen orkestraation juhlaa. Sen muunnelmat ovat tunnetusti muotokuvia Elgarin ystäväpiiristä. Nämä sävelmaalaukset ovat kiehtova sekoitus yhtäältä psykologista tarkkasilmäisyyttä ja toisaalta avoimen ohjelmallista kuvailevuutta.

Elgarin muunnelmista voisi kirjoittaa monta monituista sivua, mutta tässä kontekstissa lienee parasta rajoittua vain muutamiin huomioihin. Yksityiskohdista kiinnostuneet löytänevät kuitenkin etsimänsä Christopher Hogwoodin oivallista johdantoesseestä hänen toimittamassaan Enigma-muunnelmien kriittisessä editiossa.

Monille kuulijoille Enigma-muunnelmien kohokohta lienee koskettava Nimrod-muunnelma, mutta partituurin kenties kiehtovin yksityiskohta löytyy salaperäisestä Romanza-variaatiosta, jonka esikuvan identiteetin Elgar jätti arvailujen varaan.

Vaikka yleisesti on uskottu muunnelman kuvaavan lady Mary Lygonia, lienee mahdollista, että höyrylaivan koneääniä imitoiva patarumpujen kumina muunnelman keskivaiheilla liittääkin tämän musiikin Helen Weaveriin, Elgarin nuoruuden kihlattuun, joka lopulta purki kihlauksensa ja matkasi Uuteen Seelantiin. Musiikin kaihoisa sävy ja höyrykoneimitaatio osoittavat yhden esimerkin siitä, kuinka mestarillisesti Elgar yhdisti psykologiaa ja konkretiaa partituurissaan.

Enigma-muunnelmien parissa LSO ja Rattle tekivät jälleen mainiota yhteistyötä tuoden illan hienosti päätökseensä. Samalla saatiin muistutus siitä, kuinka elinvoimainen ja moni-ilmeinen traditio brittiläiseen musiikkiin sisältyy. Vastaavanlaisia oivalluksia saamme varmasti kokea Rattlen ja orkesterin yhteistyön varrella useita.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Christian Tetzlaff, viulu

Helen Grime: Fanfares
Thomas Adès: Asyla
Sir Harrison Birtwistle: Viulukonsertto
Oliver Knussen: Sinfonia nro 3
Sir Edward Elgar: Enigma-muunnelmat

Barbican Centre, Lontoo
To 14.9.2017, klo 19.30

Vastaa

Post Navigation