Amfion pro musica classica

Arvio: Sinfonian voimaa – Radio-orkesterin ilta huipensi kauden 12.12. Musiikkitalossa

Kimmo_Hakola_1

Kimmo Hakola

Keskiviikon Radion sinfoniaorkesterin ohjelma sisälsi kaksikin musiikillisen loiston momenttia: Rahmaninovin 2. pianokonserton ja Kimmo Hakolan odotetun sinfonian esitykset. Rahmaninovin 2. on lajinsa tyyppiesimerkki, aina yhtä vaikuttava. Nyt sen soolo-osuuden tarjosi korealainen Seong-Jin Cho, yksi noita orientin tarjoamia pianisti-ihmeitä. Hänen tulkintansa korosti Rahmaninovin ”sinfonismia”, kuten Boris Asafjev keksi airä nimittää. Pianistin muototaju oli ehdoton: hän loi teokseen eri kerrostumia, sävyjä ja tasoja vaihtelemalla kosketusta, olemalla koskaan prässäämättä, huipentamalla oikeissa kohdissa – mikä oli kuten tunnettua tarkkaan laskettua Rahmaninovilla. Hän soitti alun akordit meditatiivisen hitaasti, mutta yltyi lopussa Hannu Linnun kanssa sangen raisuun laukkaan.

Väliajalla saattoi todeta, että koko musiikki-Helsinki oli paikalla kaikkien polvien säveltäjistä musiikkitieteilijöihin, kapellimestareihin ja arvostelijoihin. Oli hauskaa vaihtaa heidän kanssaan kuulumisia – ja tietenkin vielä konsertin lopuksi. Heidät oli saanut paikalle Kimmo Hakolan uutuus, sinfonia, tuo suomalaisen säveltäjän teste glorifiante, kunniaatuottava koe kuten sanotaan folkloressa. Hakolan sinfonia täytti jo ulkoisesti genren vaatimukset neljällä osallaan: Furioso e fuoco, In memoriam, Scherzi, Misterioso e festivamente. Toinen osa oli erityisesti omistettu musiikinteoreetikko Risto Väisäsen muistolle, hänhän poistui keskuudestamme vain kuukausi sitten.

Säveltäjän omaa ääntä oli jännittävää lukea ennen teoksen alkua. Siinä Hakola kertoo saaneensa koko säveltämisen idean kuuntelemalla Brucknerin sinfonioita ja nimenomaan seitsemättä E-duurissa. Joskaan hän ei vaatimattomasti väitä yltäneensä tämän rinnalle. Hän on siis samalla linjalla kuin toinen suomalainen sinfonikko ja Bruckner-ihailija, Einojuhani Rautavaara, mutta vakuuttaa, ettei hänen sinfoniallaan ole mitään tekemistä Brucknerin kanssa. Nyt kun se on soitettu, niin on siinä kyllä jotain sukulaisuutta, tietty järkälemäisyys ja nuo kuulut ”Steigerungsanlaget” huipennussuunnitelmat. Tosin Hakolan teoksessa ollaan kyllä ikään kuin jatkuvasti huipulla, että jotakuta voi alkaa huimata. Jo teoksen alku valtavalla rummuniskulla, erityisellä puunuijalla, oli alkushokki, joka sai kuulijan pomppaamaan penkillään. Hakola oli ottanut kirjaimellisesti sen, mitä Richard Strauss sanoi kuultuaan Stravinskyn Tulilinnun alun: ”Ei sitä noin epämääräisesti voi alkaa, säveltäjän täytyy heti alussa tarttua kuulijaan.” Tässä tapauksessa noihin ”iskuihin” palattiin sitten finaalissa.

Sointimassojen vyörytys alkoi välittömästi. Usein asteikkokulkuja rinnakkaissoinnuin eri soitinryhmillä, jolloin niistä muodostui väreileviä, kohoavia ja laskevia sointipintoja. Mutta aina hienostuneita, värikylläisiä ja suurimmassakin fortessa euforisia, miellyttäviä korvalle. Ne olivat kuin nopeutettua ja lavennettua Stravinskyn Petrushkan ”Danse russea” koko orkesterin voimin. Ne toimivat jonkinlaisia arabeskeina, joita jotkut ovat pitäneet myös Sibeliuksen sinfoniatyylin olemuksena (Leo Normet). Vaikka liikuttiin koko ajan dynamiikan äärillä, oli kyseessä ilmeisen hedonistinen musiikki. Tekstuuri koostui olennaisesti vertikaalisista elementeistä, jotka tuntuivat noudattavan yläsävelsarjaa, eli resonoivan oivallisesti ja miellyttävästi. Joonas Kokkonen sanoi kerran, että säveltäminen ei ole muuta kuin vertikaalisen ja horisontaalisen yhteensovittamista. Orkesterin käsittelyn briljanssissa nykysäveltäjistämme kenties vain Kalevi Aho on samanlainen mestari.

Hakolaa on myös kutsuttu postmodernistiksi, ts. hän rakentaa Musik über Musik. Silloin tällöin tiheästä tekstuurista saattaa erottaa jonkun soitinsoolon aktoriaalisia elementtejä. Kuulijalle annetaan tonaalisia tukipisteitä keskellä tätä myrskyisää sointimerta. Voi erottaa ilmeisiä lainauksia, hetkittäin ne ovat orientaalisia à la Rimski-Korsakov, hetkittäin ranskalaisia, esimerkiksi lainaus Debussyn preludista Les bruyères, Kanervia. Kun sinfonia alkoi lähestyä loppuaan, saattoi joku ajatella, miten teoksen ”juoni” oikein menikään. Onko viimeinen osa jo liikaa? Lopulta Hakola alkaa pilailla tällä liiallisuudella. Hieman kuin Sibeliuksen viidennessä loppua kuulutetaan yllättävästi terävien taukojen erottamilla akordeilla. Mutta ne eivät tässä noin vaan lopetakaan teosta, vaan jatkuvat ja jatkuvat. Lopulta kuullaan Sibeliuksen seitsemännen lopun johtosävelen purkautuminen toonikaan jousilla. Ja sitten lyömäsoittimissa kohoaa taas uhkaavasti alun puunuija ja lopulta osuu pamahtaen resonointipintaan eli palataan aivan alkuun. Sinfonia on päättynyt. Erittäin vaikuttava elämys! Hannu Linta piti hienosti koko orkesterin koossa.

— Eero Tarasti

Vastaa

Post Navigation