Amfion pro musica classica

Arvio: Simon Rattlen musiikillisesti suurenmoinen La damnation de Faust selvisi Terry Gilliamin ohjauksesta

Sir Simon Rattle ja La damnation de Faustin oivalliset laulajat Schiller-teatterin lavalla perjantaina. Kuva © Jari Kallio.

Sir Simon Rattle ja La damnation de Faustin oivalliset laulajat Schiller-teatterin lavalla perjantaina. Kuva © Jari Kallio.

Mikäpä olisi ikonisempi eurooppalainen hengentuote kuin Goethen Faust (1788-1825). Alun perin 1400-luvulta peräisin oleva legenda on tunnetusti innoittanut myös koko joukkoa säveltäjiä, erityisesti Hector Berliozia.

Berlioz luki Goethen Faustin ensimmäisen osan vuonna 1828, ja jo seuraavana vuonna hän julkaisi ensimmäisen siihen pohjaavan sävellyksensä, Kahdeksan Faust-kohtausta (Huit scènes de Faust, 1829). Viitisentoista vuotta myöhemmin Berlioz palasi Faust-legendan äärelle työstämään Goethen tekstiin melko vapaasti perustuvaa mestariteostaan Faustin tuomio (La damnation de Faust, op. 24, 1845-46).

Berlioz toteaa teoksensa esipuheessa La damnation de Faustin syntyneen Goethen innoittamana, vaikka lopputulos poikkeaakin esikuvastaan perustavanlaatuisesti. Berlioz ei pitänyt Faustin säveltämistä sellaisenaan mahdollisena, joten hän päätyi poimimaan Goethelta joukon kohtauksia, joiden kautta hän sommitteli oman kokonaisuutensa.

Samaan lopputulokseen päätyi jotakuinkin samoihin aikoihin myös Robert Schumann, jonka Szenen aus Goethes Faust (1844-53) muodostuu niin ikään Goethen tekstin poiminnoista.

Nimensä mukaisesti La damnation de Faust on kertomus nimihenkilönsä matkasta tuhoon. Berlioz työsti oman teoksensa Goethen ensimmäisen osan pohjalta, jättäen pois Faustin pelastuksen ja taivaallisen jälkinäytöksen. Berlioz otti vapauksia myös tapahtumapaikkoihin. Alkukohtaukset hän sijoitti Unkariin puhtaasti musiikillisin perustein voidakseen hyödyntää ajalle muodikkaita unkarilaisvaikutteita sävellystyössään.

La damnation de Faustin alaotsikko määrittää teoksen draamalliseksi legendaksi. Berliozin partituuri onkin eräänlainen oopperan ja oratorion hybridi. Sitä kuulee useimmiten konserttiesityksinä, kuten oli tapana myös Berliozin elinaikana. La damnation de Faustin ensimmäinen näyttämöllepano nähtiin vasta säveltäjän kuoleman jälkeen 1800-luvun lopulla.

Näyttämöproduktioon oli päätynyt tällä kertaa myös Berliinin valtionooppera, Staatsoper im Schiller Theater, jonka La damnation de Faustin musiikillisena johtajana vieraili Sir Simon Rattle, yksi Berliozin ja laajemminkin ranskalaisen ohjelmiston oivallisimmista tulkitsijoista. Ohjauksesta vastasi Terry Gilliam, joka on tietenkin laajemmalle yleisölle tuttu nimi, joskin enemmän elokuvien kuin oopperan maailmasta.

Berliozin musiikki on jäljittelemättömän omaperäistä. Yhtäältä se katsoo pitkälle eteenpäin epätavallisen orkestraationsa, huikean vaikuttavien instrumentaalisten efektiensä sekä epätavallisten harmonioidensa kautta. Toisaalta musiikissa on kuultavissa myös hyvin arkaaisia kerrostumia. Nopeat siirtymät näiden välillä asettavatkin omat erityiset haasteensa niin laulajille, orkesterille kuin kapellimestarillekin.

Niin ikään Berliozille ominaista on musiikissa toistuvasti väreilevä pahaenteisyys, joka on enimmäkseen pinnan alla vilahtaen vain häivähdyksenomaisesti ohikiitävissä hetkissä ennen lopullista purkautumistaan. La damnation de Faustissa tämä purkaus on huumaavan äärimmäinen Pandaemonium.

Vastapainoksi Berlioz on säveltänyt mitä lyyrisintä, herkintä ja kauneinta musiikkia kuvaamaan Faustin ja Margueriten tuntemuksia toisiaan kohtaan. Lisäksi on mainittava se herkullisen pisteliäs ironia, jolla Berlioz hurmaa kuulijansa Méphistophélésin monissa laulunumeroissa. Ironian groteski huipentuma on kuoron juopunut amenfuuga toisessa osassa.

Simon Rattle ja valtionoopperan orkesteri, Staatskapelle, pelasivat hienosti yhteen koko illan. Tuloksena oli kertakaikkisen nautinnollinen matka Berliozin instrumentaation taiteen ytimeen. Valtionoopperan kuoro ja lapsikuoro olivat niin ikään verrattomia. En muista toista musiikillisesti yhtä vaikuttavaa tulkintaa tästä teoksesta.

Merkittävä panoksensa oli tietenkin oivallisilla solisteilla, joista Florian Boeschin Méphistophéles oli kerrassaan ylittämätön läpitunkevan ironian ja piilevän pahuuden yhdistelmä. Magdalena Kožená lauloi Margueriten roolin sydäntäsärkevän kauniisti, ja Charles Castronovo oli mitä sympaattisin Faust. Hän sai tulkinnallaan roolilleen poikkeuksellisen hienosti painoarvoa. Vaaraa Méphistophélésin ja Margueriten varjoon jäämisestä ei hänen Faustillaan ollut. Erityisesti jäi mieleeni neljännen osan alussa kuultava monologi, Nature immense, jonka koskettavan yksinäisyyden Cadtronovo tavoitti mitä hienoimmin.

Ei ollut hullumpi Jan Martínkinkaan Brander, vaikka olen kyllä kuullut ilmeikkäämpiäkin tulkintoja tästä pienestä, mutta tärkestä roolista. Anna Charim taas teki epilogissa koskettavan vaikutuksen kuoron keskeltä kohoavana taivaallisena äänenä.

Jos Valtionoopperan La damnation de Faust oli musiikillisesti mitä erinomaisin, samaa ei voi valitettavasti sanoa Terry Gilliamin näyttämöohjauksesta. Gilliamin päätös sijoittaa Faustin tapahtumat pääosin Kolmannen valtakunnan miljööseen oli paitsi sangen kömpelö, myös valitettavasti mitä kulunein ratkaisu.

Sinänsä nokkelia ja visuaalisesti vaikuttaviakin yksittäisiä hetkiä Gilliamin ohjaukseen mahtui toki useita, mutta ontuvaa kokonaisuutta ne eivät pelastaneet. Lisäksi Monty Python -ajoilta periytyvän absurdin huumorin pilkahdukset, vaikka ne monesti itsessään hauskoja saattoivat ollakin, istuivat koko lailla huonosti Faustin maailmaan. Gilliam oli myös mieltynyt moninaisiin kontekstuaalisiin viittauksiin Sergei Eisensteinista aina Richard Wagneriin saakka. Näistä osa toimi kyllä, mutta monet tuntuivat päälleliimatuilta.

Finn Rossin video-osuudet ja Hildegard Bechtlerin lavastus olivat sinällään taitavasti tehtyjä eikä Leah Hausmanin koreografiasta tai Peter Mumfordin valaistuksesta ole pahaa sanaa sanottavana.

Mutta kaikkiaan tämä oli solistien, kuoron, orkesterin ja Simon Rattlen La damnation de Faust. Musiikillisesti vahva visio ja sen kiitettävä toteutus elivät näyttämön kummallisuuksienkin keskellä kertakaikkisen hienosti.

— Jari Kallio

Hector Berlioz: La damnation de Faust, op. 24, Hol. 111

Staatskapelle Berlin
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Charles Castronovo (Faust)
Florian Boesh (Méphistophélés)
Magdalena Kožená (Marguerite)
Jan Martiník (Brander)
Anna Charim (taivaallinen ääni)

Statssopenchor
Martin Wright, kuoron valmennus

Kinderchor der Staatsoper unter den Linden
Vinzenz Weissenburger, kuoron valmennus

Terry Gilliam, ohjaus
Hildegard Bechtler, lavastus
Katarina Lindsay, puvustus
Peter Mumford, valaistus
Finn Ross, video
Leah Hausman, koreografia

Staatsoper im Schiller Theater, Berliini

Pe 9.6.2017, klo 19

Vastaa

Post Navigation