Amfion pro musica classica

Arvio: Rattlen jäähyväiskiertue Berliinin filharmonikoiden ylikapellimestarina hurmasi Musikvereinissa

Sir Simon Rattle ja Jörg Widmann kättelevät Tanz auf dem Vulkanin Itävallan ensiesityksen jälkeen Musikvereinissa. Kuva © J. Kallio

Sir Simon Rattle ja Jörg Widmann kättelevät Tanz auf dem Vulkanin Itävallan ensiesityksen jälkeen Musikvereinissa. Kuva © J. Kallio

Berliinin filharmonikoiden viimeinen kiertue Sir Simon Rattlen ylikapellimestarikaudella saapui lauantaina Wienin Musikvereiniin, jossa orkesteri soittaa kuluvana viikonloppuna kaksi konserttia.

Lauantain konsertin avauksena kuultiin orkesterin nimenomaisesti tätä kiertuetta varten tilaama uutuusteos, Jörg Widmannin Tanz auf dem Vulkan (2018). Rattlelle ja orkesterille omistettu kymmenminuuttinen, suurelle orkesterille kirjoitettu teos jatkaa Widmannin mainiota istrumentaalisen teatterin perinnettä.

Tanz auf dem Vulkan käynnistyy yllättävällä yhdentoista tahdin swing-johdannolla, jonka orkesteri aloittaa kuin varkain, ennen kapellimestarin saapumista lavalle. Kun kapellimestari viimein pääsee korokkeelle, seuraa fermattitauko, jonka jälkeen musiikki suuntaa jotakuinkin toisenlaisiin sointeihin.

Kontrabassojen sekä basso- ja kontrabassonlarinetin mörinä vahvistettuna isorummun ja tamtamin kumahduksilla synnyttää peruspulssin, jonka lomaan puhallinten ja jousten aihelmat vähitellen rakentuvat. Fraasit tiivistyvät ja hajoavat. Musiikin pinnalla häivähtelevät hetkittäin tutunoloiset fragmentit, jotka kuitenkin katoavat nopeasti takaisin sointikuohujen alle.

Huipennukset Widmann rakentaa taidokkaasti luoden tiheän kudoksen, jonka kuhinassa tiivistyy valtava dynaaminen voima. Musiikki tuntuu olevan hieman ligetimäisen paradoksaaliseen tapaan samanaikaisesti sekä staattista että alituisessa liikkeessä.

Viimeisten kuohujen hiipuessa kapellimestari poistuu lavalta, ja orkesteri vie teoksen päätökseensä johdannon tapaan swingin hengessä.

Tanz auf dem Vulkan tuntui löytäneen Rattlen ja orkesterin luota henkisen kotinsa. Vaikka tämä oli vasta teoksen kolmas esitys, sillä tuntui olevan jo paikkansa orkesterin ohjelmistossa. Rattle ja muusikot heittäytyivät Widmannin maailmaan omistaituneesti ja mukaansatempaavasti saaden hurmioituneelta yleisöltä varsin innostuneen vastaanoton.

Witold Lutosławskin Kolmas sinfonia (1973-83) syntyi pitkän kypsyttelyn tuloksena. Chicagon sinfoniaorkesteri tilasi teoksen jo vuonna 1972. Pian sen jälkeen Lutosławski laati sinfonian ensimmäiset luonnokset, mutta teos haki muotoaan kauan, valmistuen vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Chicagon sinfoniaorkesteri kantaesitti Kolmannen sinfonian syksyllä 1983 Sir Georg Soltin johdolla.

Kolmas sinfonia herätti valmistuttuaan paljon kiinnostusta ja ansaittua huomiota. Lutosławskista tuli teoksen myötä ensimmäinen Grawemeyer-palkinnon saaja vuonna 1985. Sinfonia onkin kenties säveltäjänsä hienoin, ja sen kuuleminen konsertissa on aina aivan erityinen ilo.

Lutosławski kehittää Kolmannessa sinfoniassa edelleen jo Toisessa sinfoniassaan (1965-67) soveltamaansa rajoitetun aleatoriikan tekniikkaa. Siinä teoksen kokonaismuoto ja taitteiden ääriviivat ovat kirjoitettu auki, mutta niiden sisällä yksittäisten fraasien sisääntulot ja sävelmateriaalin toistojen lukumäärää on muusikoiden päätettävissä.

Kapellimestarin tehtävänä on täten huolehtia sinfonian determinoidusta arkkitehtuurista, jonka puitteissa muusikot voivat toteuttaa vapauttaan. Näin sinfonian jokaisesta esityksestä tulee uniikki ilman, että säveltäjä joutuu luopumaan muodon kontrollista. Lutosławskin ratkaisu lienee hienoimpia synteesejä 1900-luvun jälkipuoliskon musiikillisista virtauksista.

Näiden hyveiden ohella Kolmannen sinfonian kohottaa mestariteokseksi Lutosławskin sävelkielen huikea mukaansatempaavuus ja puhuttelevuus sekä erinomainen orkesterinkäsittely ja oivallinen kokonaismuodon taju.

Rattle ja berliiniläiset herättivät Musikvereinissa Lutosławskin partituurin mitä vaikuttavimpaan soivaan asuunsa. Sinfonian puolituntinen maailmankaikkeus avartui kuulijalle kaikessa syvässä rikkaudessaan. Puhallinten kirkkaina hehkuvat fanfaariaiheet, kontrabassojen tummien urkupisteiden väräjävät säikeet, jousiston säkenöivä kuhina sekä harpun, koskettimien ja lyömäsoitinten kimmeltävät purkaukset kietoivat mukaansa seikkailuun, jossa aika ja tila muuttuivat puhtaaksi musiikiksi uskomattoman vaikuttavasti.

Orkesterin soitto oli riemastuttavan värikylläistä, intonaatioltaan mitä kuulainta ja rytmisesti kertakaikkisen tarkkaa. Rattlen johdolla sinfonian muodon tinkimätön logiikka tarjosi huikeat puitteet, joiden lomassa koko orkesteri saattoi rakentaa yhteisen tulkintansa. Tässä olisi ollut jo yksistään loistavan konsertin ainekset.

Berliinin filharmonikot ja Sir Simon seikkailulla Brahmsin maailmoissa. Kuva © J. Kallio

Berliinin filharmonikot ja Sir Simon seikkailulla Brahmsin maailmoissa. Kuva © J. Kallio

Väliajan jälkeen odotti kuitenkin Johannes Brahmsin Sinfonia nro 1 (1862-1876). Brahmsin sinfoninen tie oli tunnetusti niin ikään mutkikas. Nuoren säveltäjän ensimmäiset yritykset päätyivät umpikujaan, joskin hän saattoi pelastaa osan sävelmateriaalistaan Ensimmäiseen pianokonserttoon (1858).

Brahms ryhtyi uuteen yritykseen vähitellen vuonna 1862, ja liki viidentoista vuoden prosessin tuloksena ensimmäinen sinfonia sai lopulta ensiesityksensä marraskuussa 1876 Karlsruhessa Otto Dessoffin johdolla.

Ensimmäisen sinfonian musiikillisen olemuksen ytimessä on etsintä. Vaikka Brahms oli traditiotietoisempi kuin kaiketi yksikään edeltäjistään, on hänen katseensa kuitenkin ennen kaikkea horisontissa, kuten Schönberg hyvin tiesi. Brahms tuntee toki Beethoveninsa, Mendelssohninsa, Schumanninsa ja Haydninsa, mutta lähtökohdistaan hän rakentaa kuitenkin uutta, tulevaisuutta.

Ensimmäisen sinfonian johdannon vääjäämättömyys sai Rattlelta ja berliiniläisiltä mitä vaikuttavimman toteutuksen. Toki nyt oltiin aivan tämän orkesterin osaamisen ydinalueella, mutta silti avauksen intensiteetti pääsi yllättämään. Koko ensimmäinen osa kuohuineen rakentui voimallisesti tinkimättä kuitenkaan siitä soinnin läpikuultavuudesta, joka on ensiarvoisen tärkeää Brahms-soitossa.

Sinfonian keskiosat ovat tulkinnallisesti usein problemaattisia. Niissä on luontaista keveyttä, jonka liiallinen korostaminen kutistaa ne helposti turhankin välisoitonomaisiksi. Toisaalta raskaammin käsiteltynä ne kääntyvät itseään vastaan muuttuen enemmän tai vähemmän kömpelöiksi.

Ratkaisu edellyttää näiden osien materiaalin tarkkaa vivahteiden tajua. Rattle ja orkesteri peilasivat musiikin olemusta hätkähdyttävän oivaltavasti antaen musiikin virrata luontonsa mukaisesti alati elävänä sävelkudoksena, jonka sävyjen ja dynamiikan kontrastit pääsivät oikeuksiinsa.

Sinfonian finaali antoi loistavalle konsertille mitä hienoimman päätöksen. Berliinin filharmonikot ja Rattle elivät täydessä yhteisymmärryksessä musiikin kanssa kohottaen Brahmsin sinfonisen päätöksen intensiteettiin, jonka vertaista en usko tässä teoksessa milloinkaan aiemmin kokeneeni.

Finaalin jännitteet rakentuivat ja purkautuivat pakahduttavasti, ja musiikissa oli ennenkokematonta vimmaa, joka kanavoitui ilmoille mitä innostavimpana orkesterisointina, jonka yksityiskohtien rikkaus oli syvän ilon lähde. Orkesterin ja ylikapellimestarin kuudentoista vuoden aikana rakentunut yhteisymmärrys kohosi tässä yhdeksi unohtumattomimmista ilmentymistään.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Jörg Widmann: Tanz auf dem Vulkan (2018)
Witold Lutoslawski: Sinfonia nro 3 (1973-83)
Johannes Brahms: Sinfonia nro 1 c molli, op. 68 (1862-76)

Musikverein, Wien
La 02.06.2018, klo 15.30

Vastaa

Post Navigation