Torstain 4.4. 2019 Helsingin kaupunginorkesterin konsertti juuri ennen heidän Keski-Euroopan kiertuettaan sujui dramaattisissa merkeissä.
Lotta Wennäkosken Lontoon Proms-festivaalille säveltämä Flounce on eräänlainen laajahko fanfaari täydelle orkesterille. Ohjelmassa sen kestoksi mainittiin vain viisi minuuttia, mutta siihen aikaväliin mahtui paljon. Värikylläinen orkesteri myllersi vauhdikaasti monikerroksisena orkestraation taidonnäytteenä. Sointikuva oli joka tapauksessa koko ajan kulinaarisen miellyttävä, tätä olisi kuullut mielellään pidempäänkin. Säveltäjä saapui lavalle kiittämään violetissa puvussa, mikä väri sopi oivasti yhteen hänelle ojennettujen punaisten tulppanien kanssa.
Tshaikovskin tyylilaji ja ihanne on italialaisuus, se on hyvä aina muistaa. Kyllä hänellä on muitakin topoksia kuten keisarityyli, joka nerokkaasti huipentaa viulukonserton ensiosan poloneesirytmeihin kuten Eugen Oneginin balettikohtauksessa. Solistina oli japanilainen huippuvirtuoosi Akiko Suwanai, jonka tekniikalla ei ole mitään rajoja. Hänen näkemyksensä Tshaikovskista oli hyvin dramaattinen, viulunääni oli vahva ja hetkittäin harkitusti krahiseva, mikä sai vaikeat kuviot kuulumaan äärimmäisen selkeästi. Hänen temponsa olivat henkeäsalpaavan nopeita. Ylimääräisenä kuultiin jokin Paganinin kapriisin variaatio, olisiko ollut Eugène Ysaÿen, en ole varma.
Mutta illan päänumero oli tietenkin Beethovenin sinfonia nro 5 c-molli ja erityisesti Susanna Mälkin johdolla. Teoksenhan tuntevat jo lähes kaikki kuulijat. Kun kerroin eräälle kadulla tapaamalleni säveltäjälle, että olen menossa Musiikkitaloon kuulemaan Beethovenin viidettä hän vastasi: ”Ai, mä olen kuullut sen jo!” Silti muistan mitä säveltäjä Matti Rautio sanoi kuuluisissa Radio-orkesterin konserttien esittelyissään aikoinaan eli kauan sitten yleisradion Kasarmikadun talon salissa, jonne pääsi myös yleisöä seuraamaan äänitystä: ”Aina on salissa joku, joka ei ole koskaan ennen kuullut tätä teosta ja jolle siitä muodostuu valtava elämys.” Kohtalo-sinfoniaan kiteytyy klassisen musiikin salaisuus, että jostain syystä haluamme kuulla näitä teoksia aina uudestaan ja uudestaan.
Harvaan teokseen on myöskään ladattu niin paljon kommentteja ja tutkimusta kuin tähän. Historian ensimmäinen musiikkitieteellinen analyysi lienee E. T. A. Hoffmannin laatima essee täysine musiikkiesimerkkeineen. Beethoven on Hoffmannille romantikko, joka tässä sinfoniassaan ”… liikuttelee kauhun, surun ja tuskan verhoja ja paljastaa tuon sunnattoman kaipuun joka on romantiikan olemus”. Mutta toisille, kuten brittien rakastamalle Sir Donald Francis Toveylle, teos on sinfoniakirjallisuuden ehdoton huippu, joka osoittaa miten yhdestä solusta saadaan kasvamaan valtava musiikillinen organismi. Jotkut arvostelevat. Suuri Adorno ei hyväksynyt hitaan osan marssimaista puhallinkuoroa, vaan piti sitä banaalina. Hän kysyi: onko tämä osa todella hyvä? Hän uskalsi siis filosofina asettua Beethovenin yläpuolelle. Joka tapauksessa tässä musiikissa hämmästyttää se, miten yksinkertaisista elementeistä se on tehty. Tahtikaupalla pelkkiä murrettija toonikakolmisointuja. Erik Tawaststjerna sanoi kerran, että täytyy olla todella suuri runoilija, että uskaltaa sanoa taivas on sininen. Tässä on vähän samaa efektiä.
Susanna Mälkin johtamista luonnehtii aina ehdottoman kurinalainen rytmiikka. Nyt hän halusi sen varaan rakentaa hyvin dramaattisen tulkinnan, jossa ei myöskään kaihdettu erittäin nopeita tempoja. Kuitenkin kun Beethoven itse esitti omia teoksiaan hän saattoi antaa eri teemoille aivan eri tempot. Voisi harrastaa myös Luftpauseja taitteiden välissä. Hidas osa on maailman ihanin teema ja sen orkestrointi tuo lumoavia sointipintoja, tämä toteutui upeasti. Ylimeno finaaliin latasi äärimmäisen jännitteen. Lopulta päästiin voiton teemaan, joka saksalaisessa traditiossa soitetaan sehr tüchtig, tukevasti. Olisi hauskaa jos joku suomalainen kapellimestari uskaltaisi tehdä sen, minkä Hans von Bülow toteutti Berliinissä aikoinaan – nimittäin venytti puolella käyrätorvien laulavaa sivuaihetta. Felix Weingartner mainitsee tämän, vaikkei itse hyväksynyt sitä ja varoittaa sellaisesta ”yllätyksestä” muita kapellimestareita kirjassaan Beethovenin sinfonioiden esittämisestä. Mutta kannatan von Bülowin keksimää hidastusta. Seid umschlungen Millionen, se tahtoo sanoa jo kauan ennen yhdeksättä!
Sello- ja konrabassoryhmä sai briljeerata fugatollaan – malliesimerkki Beethovenin huumorista, todellista romanttista ironiaa esteettisessä mielessä.
Myöskään jos tempo on jo valmiiksi melkoisen nopea ei loppuun jää enää varaa kiihdytykselle. Richard Strauss sanoi, että jos nuoteissa lukee presto tai schnell, niin soittakaa vielä kaksi kertaa nopeammin. Näin pitäisi tapahtua aivan lopussa. Mutta hienot tulkinnat virittävät aina kaikenlaisia ajatuksia. Ilta oli ehdottomasti suuren luokan tulkintataidetta Mälkin käsissä.
– Eero Tarasti