Peter Eötvösin Hallelujan kantaesitys Daniel Hardingin johdolla Großes Festspielhausissa lauantaina. Kuva Jari Kallio.
Wienin filharmonikot avasivat tämänvuotisen festivaalikonserttiensa sarjan Salzburgissa Daniel Hardingin johdolla lauantaina Großes Festspielhausissa. Konsertin ohjelma koostui orkesterin kantaesittämistä teoksista kolmelta eri vuosisadalta.
Johannes Brahmsin Muunnelmia Haydnin teemasta, Op. 56a sai kantaesityksensä Wienissä säveltäjän johdolla vuonna 1873. Gustav Mahlerin keskeneräiseksi jääneen kymmenennen sinfonian ensimmäisen, Adagio-osan orkesteri kantaesitti Franz Schalkin johdolla vuonna 1924.
Lauantai-illan konsertin avaus oli niin ikään kantaesitys, kun orkesterin tilausteos, Peter Eötvösin (s. 1944) Halleluja – Oratorium balbulum (2015) kuultiin ensimmäisen kerran.
Oratorio pohjautuu Péter Esterházyn (1950-2016) tekstiin, jonka innoittajana on ollut 800-luvulla elänyt muusikko ja runoilija, benediktiiniläismunkki Notcerus Balbulus. Esterházyn teksti vie kuulijaa kuitenkin halki ajan ja tilan, läpi Euroopan historian aina nykyhetkeen ja tulevaisuuden arvoitukseen saakka.
Peter Simonischekilla oli puheroolissaan kertojana vastuullaan johdattaa kuulijaa ajassa ja paikassa vaeltavien musikillisten fragmenttien halki. Balbulus on Eötvösin oratoriossa tenorirooli, jonka lauloi kantaesityksessä Topi Lehtipuu. Mezzosopraanolle kirjoitetun enkelin osan lauloi puolestaan Iris Vermillion. Kuorona kantaesityksessä kuultiin Zoltán Padin valmentamaa Unkarin radiokuoroa.
Esterházyn tekstin syvä eurooppalainen itsetutkiskelu sai verrattoman vastineen oratorion musiikillisessa itsetutkiskelussa. Neljästä kymmenminuuttisesta fragmentista muodostuvassa teoksessaan Eötvös käyttää erilaisia halleluja-katkelmia musiikin koossapitävänä voimana, eräänlaisena ritornello-rakenteena. Nämä hallelujat ovat kaikki sitaatteja Händeliltä, Bachilta, Monteverdiltä, Scheinilta, Mozartilta, Brucknerilta ja Bartókilta. Lisäksi teoksessa kuullaan myös muita katkelmia Schumannista Beatlesiin.
Oratorion ensimmäinen osa etsii identiteettiämme, keitä me olemme. Toinen osa puolestaan kysyy, missä me olemme, ajassa ja tilassa. Musiikillisesti näiden kysymysten lähestyminen sävelkudokseen lomittuvien sitaattien kautta on oivallinen ratkaisu Eötvösiltä.
Kolmas ja neljäs osa ankkuroituvat voimakkaimmin omaan aikaamme. Balbulus, joka kärsi änkytyksestä, muodostaa vaivalloisesti läpi osien kysymyksiä olemassaolomme ja identiteettimme perustasta kuoron ja enkelin vastausten kiriessä monesti hänen ohitseen.
Neljännen osan otsikko, mistä me vaikenemme, tuo meidät nykyiseen Eurooppaamme, raja-aitojen ja pelon ilmapiiriin. Oratorion päätös vie meidät toisen osan tavoin hetkeksi syyskuun yhdenteentoista päivään vuonna 2001. Olemme New Yorkia lähestyvässä lentokoneessa, jossa matkustaja pohtii juomatilaustaan. Kuoro poimii tästä viimeiset katkelmansa ja vaikenee. Orkesterin vaimeat tremolot voimistuvat ja vaikenevat lopulta. Vaikuttava päätös.
Kokonaisuutena Halleluja onnistuu käsittelemään vaativia teemojaan sortumatta pastokseen tai melodramaattisuuteen. Musta huumori nivoutuu niin tekstissä kuin musiikissakin oivallisesti osaksi kokonaisuutta.
Eötvösin sävellystyön kaikkea rikkautta on tietenkin mahdoton tavoittaa yhdellä kuulemalla, vaikka minulla olikin mahdollisuus kurkistaa partituuriin ennen konsertti-iltaa. Olennainen ensivaikutelma oli kuitenkin jonkinlainen musiikillinen ykseys moninaisten fragmenttien takana.
Peter Simonischeck oli verraton lakonisena kertojana. Iris Vermillion ja Topi Lehtipuu lauloivat vaativat roolinsa erinomaisesti ja Unkarin radiokuoron sekä Wienin filharmonikoiden monia sävyjä oli ilo kuunnella. Daniel Harding rakensi polveilevasta musiikista vahvan ja tasapainoisen kokonaisuuden, jossa detaljit erottuivat ihailtavasti. Samoista hyveistä kiitteli myös säveltäjä lyhyen väliaikakeskustelumme yhteydessä.
Väliajan jälkeen ohjelma jatkui Brahmsin Haydn-muunnelmilla. Tämä oli monellakin tapaa oivallinen ohjelmistovalinta. Eötvösin oratorion tavoin myös Brahmsin musiikki perustuu tunnetusti sitaattiin, Pyhän Antoniuksen koraaliin, jonka Brahms aikalaisineen katsoi olevan Joseph Haydnin käsialaa. Tämä oletus on myöhemmin osoittautunut virheelliseksi, mutta Haydnin nimi teoksen otsikossa on silti säilynyt.
Muunnelmamuoto on sekin musiikillista itsetutkiskelua. Muunnelmien kautta säveltäjä etsii erilaisia näkökulmia temaattisen materiaalin olemukseen ja mahdollisuuksiin. Brahmsin sävellys on orkesterikirjallisuuden tunnetuimpia munnelmateoksia, mutta siitä huolimatta tämä oli ensimmäinen kerta, kun teos osui konsertissa kohdalleni. Liekö se sitten suomalaisissa ohjelmistoissa harvinaisempi, vai olenko vain käynyt väärissä konserteissa, mene ja tiedä, mutta joka tapauksessa iloinen tapahtuma oli tämä ensikohtaaminen.
Hardingin johdolla musiikki soi ilmavasti, ketterästi ja läpikuultavasti vailla kaikkea sitä raskautta, jota Brahms-tulkintoihin usein tuntuu kuuluvan. Wienin filharmonikoiden soitto oli kerrassaan nautittavaa. Hardingin tulkinnassa kullakin muunnelmalla oli oma selkeä identiteettinsä osana johdonmukaista kokonaisuutta.
Hienon illan huipennus oli kuitenkin konsertin päätösnumero, Adagio Gustav Mahlerin kymmenennestä sinfoniasta. Ohjelmiston kokonaisuudessa tämäkin oli erinomainen valinta, sillä Mahlerin keskeneräinen sinfonia peilautui varsin osuvasti Eötvösin oratorion fragmentteihin. Myös tunnelmiltaan Mahlerin fin de siècle yhdistyi hienosti Esterházyn tekstien maailmaan.
Mahlerin adagio on avaus viisiosaiselle sinfonialle, joka jäi keskeneräiseksi säveltäjän kuollessa. Ensimmäinen osa oli kuitenkin varsin valmis, joten se on ajan myötä löytänyt tiensä konserttiohjelmiin. Koko sinfonian toimitti esityskuntoon Deryck Cooke avustajinaan Berhold Golschmidt sekä Colin ja David Matthews. Partituurin yksityskohtien hiominen jatkuu yhä. Colin Matthews kertoi taannoin Tampereella vieraillessaan tehneensä tuoreimmat korjauksensa painettuun editioon viime syksynä.
Harding on Simon Rattlen tavoin johtanut yleensä kymmenennestä sinfoniasta nimenomaan Cooken viisiosaista editiota, mutta lauantai-illan konserttiin adagio sopi ajallisesti ja temaattisesti paremmin.
Sinfonian avaa alttoviulujen hiljainen andante-johdanto, jota seuraa koko orkesterin adagio-aihe, josta osan musiikki nousee kasvuunsa. Musiikin kuohut tyyntyvät hetkellisesti aina andanten kertauksissa kohoten yhä voimallisempiin ja voimallisempiin ilmaisuihin, kunnes kuullaan osan järisyttäviin mittoihin kasvava purkaus, jonka ylle Mahler kirjoitti luonnokseensa ”erbarmen!”, armahda. Sitten musiikki hiipuu vähitellen kohti hiljaisuutta. Viimeisten tahtien hauraus kauneus on säveltäjän vaikuttavimpia luomuksia.
Harding on yksi tämän musiikin hienoimmista tulkitsijoista. Kahdeksan vuotta sitten ilmestynyt wieniläisten kanssa taltioitu sinfonian kokonaislevytys oli jo varsin vaikuttava, ja vuosien mittaan tulkinta on entisestään syventynyt.
Lauantai-illan esityksessä kaikki palaset olivat juuri kohdallaan. Musiikki tulvi lämpöä, herkkyyttä, ironiaa, jopa kauhua. Orkesteri soi syvästi, mutta läpikuultavasti. Soolot ja tutti-jaksot piirtyivät puhtaina. Ainoana pienen pienenä huomautuksena olkoon orkesterin sisääntulon hienoinen epätarkkuus tahdissa 16. Tämäkin tosin unohtui liki välittömästi Wienin filharmonikoiden soinnin lumouksen viedessä taas mukanaan. Piccolon ja ykkösviulujen viimeisten tahtien korkea fis-sävel soi uskomattoman koskettavasti. Mieluusti olisin kuunnellut vielä muutkin osat, vaikka pitkä ilta takana jo olikin.
— Jari Kallio
Wienin filharmonikot
Daniel Harding, kapellimestari
Iris Vermillion, mezzosopraano
Topi Lehtipuu, tenori
Peter Simonischek, kertoja
Unkarin radiokuoro
Zoltán Pad, kuoronjohtaja
Peter Eötvös: Hallelluja – Oratorium balbulum (kantaesitys)
Johannes Brahms: Muunnelmia Haydnin teemasta, Op. 56a
Gustav Mahler: Adagio sinfoniasta nro 10
La 30.7.2016 klo 19.30
Salzburger Festspiele, Großes Festspielhaus, Salzburg