Amfion pro musica classica

arvio: Ensemble InterContemporainin kunniansositus Boulezille kohosi täydellisyyteen

Sopraano Yeree Suh ja Ensemble InterContemporain tulkitsivat Weberniä kerrassaan vaikuttavasti. Kuva © Jari Kallio.

Sopraano Yeree Suh ja Ensemble InterContemporain tulkitsivat Weberniä kerrassaan vaikuttavasti. Kuva © Jari Kallio.

Neljäkymmentävuotisjuhlaviikonloppunsa toisessa konsertissa Matthias Pintscherin johtama Ensemble InterContemporain osoitti kunnioitustaan perustajalleen Pierre Boulezille (1925-2016) mitä jännittävimmällä ja tinkimättömän boulezlaisella ohjelmalla.

Illan aluksi kuultiin Arnold Schönbergin (1874-1951) legendaarinen Kamarisinfonia, op. 9 (1906). Aikoinaan Berliinissä tämän huikean musiikillisen keksinnän tiivistymän kuullut Sibelius määritteli nuoremman kollegansa sävellyksen mestariteokseksi, mutta totesi samassa virkkeessä sen kuuntelemisen olevan korvienpiinaa.

On totta, että Schönbergin tiivis muoto, musiikillisen materiaalin mitä mielenkiintoisimmat syklit ja muodonmuutokset sekä rikkaat harmoniat eivät päästä kuulijaa helpolla. Mutta osaavissa käsissä Kamarisinfonia on kaukana piinasta.

Kiitos suomalaisen kirjastolaitoksen, omakohtainen tuttavuuteni Schönbergin mestariteoksen kanssa alkoi juuri Boulezin ja EIC:n klassikkolevytyksellä. Kotilainassa useaan otteeseen ollut CBS:n mainio vinyyliboksi herätti lukioikäisessä mielessäni intohimon Wienin toisen koulukunnan modernismiin, musiikilliseen seikkailuun, joka on sittemmin ollut ehtymätön ilon lähde.

Boulezin hengessä Pintscherin ja Ensemble InterContemporainin muusikoiden Kamarisinfonian tulkinta oli mitä riemastuttavin ja valaisevin. Schönbergin yksiosainen rakenne, jonka sisältä löytyvät sinfonian olennaiset elementit sonaattimuodosta scherzo- ja adagio-jaksoihin, vaatii sekä tarkoin harkittua kokonaisarkkitehtuuria että soinnin jatkuvaa läpikuultavuutta muodostuakseen mielekkäksi soivaksi kokonaisuudeksi. Nämä päämäärät saavutettiin lauantain konsertissa kertakaikkisen täydellisesti. Ja mikä ilahduttavinta, sellaista oli EIC:n muusikoiden virtuositeetti, että Schönbergin harmonioiden emotionaalinen intensiteetti sai hehkua pidäkkeettömästi soinnin kuulaudesta tinkimättä.

Anton Weberniä (1883-1945) ei konserteissa liian usein pääse kuulemaan. Silloin harvakseltaan kun hänen teoksiaan soitetaan, on aina aihetta iloon. Niinpä ei voi kyllin korostaa sitä innostusta, jota voi kokea saadessaan kuulla peräti seitsemän Webernin teosta saman illan kuluessa!

Ohjelmaan kuului säveltäjän viisi orkesterilaulukokoelmaa vuosilta 1910-24 sekä näiden lomaan sijoitettuna Konsertto yhdeksälle instrumentille, op. 24 (1934) sekä Viisi orkesterikappaletta, op. 10 (1913).

Webernin hienovireinen sävelkieli taipuu vokaalimusiikkiin oivallisesti. Musiikki peilaa tekstin nyansseja ihailtavasti niin laulumelodioiden taitavasti merkityksiä täyteen ladatuissa käänteissä kuin säestyksen instrumentaalisissa ja harmonisissa yksityiskohdissakin. Webernin soitinnus on lauluissa kenties kekseliäimmillään. Kamariorkesterin sointivärejä rikastuttavat vuorollaan harppu, celesta, harmoni, mandoliini ja kitara.

Sopraano Yeree Suh oli sisäistänyt Webernin tyylin läpikotaisin. Jokainen ohikiitävä vokaalinen hetki tuli hänen tulkinnassaan vangituksi mitä puhuttelevimpaan soivaan asuun. Artikulaation kirkkautta saattoi vain ihailla. Pintscherin johdolla Ensemble InterContemporain oli solistin verraton partneri. Soiton herkkyyttä, puhtautta, ilmeikkyyttä ja erehtymätöntä balanssia oli nautinto kuunnella.

Yleisö eli vahvasti Webernin lauluissa mukana palkiten solistin ja muusikot huumaavilla aplodeilla. Kuulijat voi hurmata myös näin.

Viisi orkesterikappaletta, op. 10 on Webernin äärimmäisimpiä teoksia. Tuskin missään hänen teoksistaan musiikillinen materiaali on yhtä tiivistettyä. Yhteensä juuri ja juuri viisiminuuttinen opus on tulvillaan soivaa informaatiota. Sen soinneissa avautuu kokonainen maailma, jonka tavoittaminen vaatii muusikoilta, ja yleisöltä, äärimmäistä keskittymistä. Tähän omintakeiseen soivaan todellisuuteen EIC ja Pintscher kuljettivat yleisön mitä luontevimmin.

Hieno oli myös Konserton, op. 24 tulkinta. Webern on suodattanut tarkkaan kontrolloidusta rakenteestaan kaiken ylimääräisen saavuttaen näin kertakaikkisen intensiivisen ja kirkkaan kokonaismuodon, jolle Ensemble InterContemporain antoi erittäin huolitellun soivan asun.

Konsertin jälkimmäinen puoli oli omistettu Boulezin huikealle tilan ja ajan tutkielmalle. Kolmelle pianolle, kolmelle harpulle ja kolmelle lyömäsoittajalle sävelletty liki neljäkymmentäminuuttinen sur Incises (1996-98) on säveltäjänsä kekseliäimpiä ja vaikuttavimpia teoksia.

Kuten usein Boulezin myöhäisteosten kohdalla, myös sur Incises perustaa musiikillisen materiaalinsa säveltäjän varhaisempaan tuotantoon. Kuten otsikko paljastaa, taustalta löytyy pianoteos Incises (1994), joka muodostaa lähtökohdan sur Incisesin maailmaan.

Alun perin Maurizio Pollinille eräänlaiseksi pianokonsertoksi kaavailtu teos koki kuitenkin moninaisen muodonmuutosprosessin Boulezin etsiessä uudenlaista musiikillista ilmaisua, joka ei niinkään ankkuroituisi perinteeseen, vaan pyrkisi kohti jotakin uutta. Koska Bartók oli jo säveltänyt Sonaattinsa kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille ja Stravinsky oli perinpohjaisesti tutkinut neljän pianon mahdollisuuksia Les Nocesissa, Boulez päätyi valitsemaan kolmen pianon yhdistelmän tiekseen ulos traditionaalisesta konserttomuodosta.

Kolmen pianon ohessa Boulez käyttää kolmen harpistin ja kolmen lyömäsoittajan ensembleä, jonka rooli ei ole niinkään perinteisen säestävä. Sen sijaan harput ja lyömäsoittimet muodostavat ikään kuin peilisalin, jonka heijastuksissa pianojen musiikillinen materiaali saa loputtomasti uusia värejä ja muotoja.

Kuten Berlioz Grand traité d’instrumentation et d’orchestration modernesissaan huomauttaa, soiva tila on mitä olennaisin musiikillinen parametri. Boulez on tutkinut tilaelementtiä monissa teoksissaan, perinpohjaisimmin Réponsissa (1982-84), jossa solistit sijoitetaan eri puolille salia soitinyhtyeen ollessa orkesterilavalla. Vaikka sur Incisesin yhdeksän muusikkoa ovat kaikki lavalla, on heidät sijoitettu avaraan viuhkamaiseen muotoon, jolloin materiaalin siirtyminen soittimelta toiselle on aina myös harkittu liike soivan tilan näkökulmasta.

On uskomatonta, millaisen kirjon sointivärejä, tekstuureja, rytmisiä eleitä, tilaefektejä ja dynaamisia kontrasteja Boulezin partituuri pitää sisällään. Musiikki on jatkuvassa muodonmuutoksessa eikä liki neljäänkymmeneen minuuttiin sisälly yhtään pysähtynyttä hetkeä. Tämä kaappaa kuulijan kiinnostuksen ja tarkkaavaisuuden vastaansanomattomalla intensiteetillä ja hämmästyttävällä vaivavattomuudella. sur Incisesin kaksi osaa, joiden otsikkoina on sattuvasti Moment 1 ja Moment 2, tuntuvat kiitävän ohitse huumaavassa hetkessä.

Sanat uupuvat kesken yrityksissä kuvailla sitä täydellisyyttä, jolla Ensemble InterContemporainin solistit ja Matthias Pintscher sur Incisesin toteuttivat. Tätä syvää musiikillista kokemusta onkin kenties mahdotonta kuvailla. Mutta paikalla olleet tietävät, miten erityinen ilta oli kyseessä. Loppuunmyydyn Philharmonien suuren salin pitkä rikkumaton hiljaisuus sur Incisesin päätteeksi kertoo oikeastaan kaiken. Tässä konsertissa onnistui kaikki.

— Jari Kallio

Ensemble InterContemporain
Matthias Pintscher, kapellimestari
Yeree Suh, sopraano

Arnold Schönberg: Kamarisinfonia, op. 9
Anton Webern: Kolme orkesterilaulua, op. post.
Anton Webern: Kaksi laulua, op. 8
Anton Webern: Viisi hengellistä laulua, op. 15
Anton Webern: Konsertto, op. 24
Anton Webern: Kolme laulua, op. 18
Anton Webern: Kolme kansanlaulua, op. 17
Anton Webern: Viisi orkesterikappaletta, op. 10
Pierre Boulez: sur Incises

Philharmonie de Paris
La 18.3.2017, klo 20.30

 

Vastaa

Post Navigation